Analyysi

Kansanvaltaa kiinalaisittain

Talouskasvu ja kaaoksen pelko pitävät kurissa kiinalaisten demokratiapyrkimyksiä. Kommunistinen puolue on vankistanut asemaansa korjaamalla järjestelmän pahimpia valuvikoja.

Teksti:
Julkaistu: 3.9.2016

Kulttuurivallankumous ja Tiananmenin verilöyly ovat toistaiseksi ainoita kriisejä, jotka ovat todella uhanneet Kiinan kommunistisen puoluevaltion olemassaoloa.

Lähes sisällissodaksi kärjistyneen kulttuurivallankumouksen aikana vuosina 1966–1976 Kiinassa vallitsi ilmapiiri, jossa kuka tahansa saattoi lähes mistä tahansa syystä joutua syytettyjen penkille. Se jätti kiinalaisten kan­salliseen psyykeen pysyvän trauman ja nosti yhteiskuntavakauden säilyttämisen keskeiseksi kansalliseksi arvoksi.

Vuoden 1989 Tiananmenin mielenosoitusten aikana Kiina ajautui uudelleen kriisiin. Tuolloin opiskelijat ja talonpojat nousivat barrikadeille. Mielenosoituksia tukahdutettiin paikoin väkivaltaisesti Pekingin lisäksi myös muissa kaupungeissa.

Kiina siirtyi 1980-luvulla totalitaarisesta järjestelmästä autoritaariseen hallintomal­liin. On edelleen osin mysteeri, miksi Kiina otti tuollojn toisenlaisen suunnan kuin Etelä-Korea ja Taiwan, jotka demokratisoituivat vas­taavassa tilanteessa.

Autoritaaristen järjestelmien ajatellaan olevan hauraita, koska hallinnolla on heikko legitimiteetti, pakkokeinoihin joudutaan turvautumaan liikaa ja päätöksenteko on keskittynyttä. Lisäksi valtaa käyttävät yksilöt, jotka surutta ohittavat institutionaaliset sään­nöt ja normit.Toistaiseksi Kiinan kommunistinen puolue on kuitenkin selvinnyt järjestelmän legitimi­teettivajeesta ja hallinnollisista ongelmista. Tähän on vaikuttanut kolme tekijää: talous­kasvu, järjestelmän valuvikojen korjaaminen ja kaaoksen pelko.

Kommunistisen puolueen legitimiteetti on viime vuosina perustunut talouskasvun ja nationalismin yhdistelmään. 1980-luvun lopussa aloitetut talousuudistukset siirsivät Kiinan muutamassa vuosikymmenessä suun­nitelmataloudesta kapitalismiin, ääripäästä toiseen. Talousuudistuksia jatkettiin niin pit­källe, että monilla mittareilla Kiina on nykyään maailman kapitalistisin talous.

Kiinan kansantuote on vuoden 1980 jälkeen 58-kertaistunut, ja talouskasvu on nostanut satoja miljoonia ihmisiä köyhyydestä. Talous­kasvu on parantanut kaikkien elinoloja, mikä vähentää järjestelmään kohdistuvaa kritiikkiä, mutta taloudellinen eriarvoisuus on ongelma.

The Economistin tilastojen mukaan vuonna 2010 itärannikon rikkaista maakunnista Zhe­jiangin bruttokansantuote vastasi Itävaltaa ja Jiangsun Sveitsiä. Tiibetin itsehallintoalueen talous vastasi kooltaan Maltaa ja sen vieressä sijaitsevan maakunnan Qinghain talous puo­lestaan Boliviaa.

Tuloeroja kuvaava gini-kerroin on 2000-luvulla ylittänyt jo pitkään 0,4:n rajan, jota esimerkiksi Maailmanpankki pitää huo­lestuttavana. Kertoimen arvo nolla kuvaisi täydellisen tasa-arvoista tulonjakoa, arvo yksi puolestaan täydellisen epätasa-arvoista tilan­netta, jossa yksi ihminen saisi kaiken tulon. Esimerkiksi Suomen gini-kerroin on noin 0,26 ja Ruotsin 0,27.

Kiinan yhteiskunnallista eriarvoisuutta ylläpitää muun ohella hukou-järjestelmänä tunnettu asuinpaikan rekisteröintijärjestelmä. Se sallii muuttamisen paikasta toiseen vain viranomaisten suostumuksella. Kun sosiaali­etuudet ja lasten koulutus on sidottu asuin­paikkaan, köyhät voidaan tehokkaasti sulkea varakkaiden kaupunkialueiden ulkopuolelle.

Jos Kiinassa vallitsisi demokratia, hukou-jär­jestelmä kaatuisi. Eliitin ei siis kannata sallia demokratiaa, koska se johtaisi sen omien etu­jen heikkenemiseen.

Yksi keskeinen syy Kiinan järjestelmän säily­miseen on se, että järjestelmän pahimpia valu­vikoja on korjattu asteittain.

Sekä kulttuurivallankumouksen että Tiananmenin mielenosoitusten jälkeen kom­munistista puoluetta ja valtajärjestelmää alet­tiin demokratisoida sisältä päin. Etenkin kult­tuurivallankumouksen päätyttyä järjestelmää oli uudistettava, jotta se ei hajoaisi kokonaan.

Kommunistinen puolue pyrki 1980-luvulla talousuudistusten käynnistyessä demokra­tisoimaan omaa toimintaansa, ja puolueen virkailijoille otettiin käyttöön ikärajoitukset. Ministeriksi, maakuntatason puoluejohtajan ja kuvernöörin tehtäviin hakevien tuli olla alle 65-vuotiaita ja vastaavien tehtävien varamies­ten alle 60-vuotiaita. Ikärajojen oli määrä hil­litä puolueen sisäistä klikkiytymistä ja klikkien välisiä valtataisteluja.

Puolueen sisällä sallittiin erilaisten mielipi­teiden esittäminen ja puolueen ehdokasasette­lua muutettiin. 1980-luvun lopussa puolueko­kouksessa nähtiin ensimmäistä kertaa tilanne, jossa keskuskomiteaan oli ehdolla enemmän kandidaatteja kuin sinne oli paikkoja.

Vuonna 1992 päädyttiin epäviralliseen sääntöön, jonka mukaan politbyroon jäsenet eivät puolueen puheenjohtajaa Jiang Zeminiä lukuun ottamatta saaneet olla yli 70-vuo­tiaita. Jiang oli myös ensimmäinen puolueen puheenjohtaja, joka ei valinnut omaa seuraa­jaansa.

Näillä keinoilla autoritaaristen järjestel­mien keskeisestä ongelmasta eli korkeimman johdon mielivaltaisista poliittisista nimityk­sistä on päästy eroon. Korkeimman johdon valinta ei enää aiheuta puolueen sisäistä kaa­osta ja hallitsematonta valtataistelua, kuten vielä Maon kaudella.

KUVA: FLICKR/SAMUEL VIGIER

Tiananmenin mielenosoitusten jälkeen demokratiakeskustelu siirtyi paikallistasolle. Jo vuonna 1987 oli laadittu kylävaaleja kos­keva laki, jonka mukaan kyläläiset voivat valita äänestämällä kyläneuvoston jäsenet ja puheenjohtajan.

Kyläneuvostot huoltavat monissa kylissä esimerkiksi kastelujärjestelmiä, vastaavat tei­den kunnostuksesta ja vanhusten hoidosta. Lainsäädännössä kyläneuvosto kuitenkin rin­nastetaan kansalaisjärjestöön, eikä sillä ole virallista asemaa. Lisäksi kylän puoluesihteeri eli kommunistisen puolueen virallinen edus­taja on korkeammassa asemassa kuin vaaleilla valittu kyläneuvoston johtaja.

Kahden johtajan malli heijastelee koko Kii­nan hallintorakenteen kahtiajakoa puolueen sekä toisaalta valtion ja kuntien hallinnollisiin elimiin. Kyläneuvostolla ei ole todellista val­taa päättää asioista puoluekoneiston elimistä riippumatta.

2000-luvulla puolueen sisäinen demokra­tiakeskustelu on kulkenut aaltoliikettä. Puo­lue on pyrkinyt ylläpitämään legitimiteettiään laajentamalla puolueen jäsenyyskriteerejä: 2000-luvun alussa kapitalistit eli yrittäjät hyväksyttiin puolueeseen. Tämä oli merkittävä muutos puolueen linjauksessa, sillä aiemmin puolue korosti edustavansa vain työväenluok­kaa. Nyt tarkoitus oli edustaa kaikkia ja antaa kaikille mahdollisuus osallistua puolueen toi­mintaan.

Toisaalta vuonna 2013 valtaan noussut Xi Jinping on keskittänyt valtaa ylätasolle ja aja­nut alas kansalaisjärjestöjen toimintaa. Hän on perustanut kansalliselle tasolle uusia toimieli­miä, kuten Kansallisen turvallisuuskomission, ja aloittanut armeijassa suurimman reformin sitten vuoden 1949.

Xin aloittama korruption vastainen kam­panja on nyt käynnissä neljättä vuotta peräk­käin. Sen varjolla Xi on päässyt eroon monista poliittisista vastustajistaan, mutta saavuttanut itselleen kansansuosiota.

Demokratiaa toivovien kiinalaisten toimintaa hillitsee valtion tiukan kontrollin ohella pelko radikaalien poliittisten muutosten aiheutta­masta kaaoksesta. Lisäksi kiinalaisten kes­kuudessa vallitsee käsitys siitä, että yksittäi­nen kansalainen pystyy muuttamaan valtavaa yhteiskuntaa vain rajallisesti.

Tiananmenin mielenosoitusten jälkeen Kiinassa ei ole ollut laajamittaisia eri kansan­ryhmiä yhdistäviä protestiliikkeitä. Pew-tut­kimuskeskuksen viime syksynä julkaisemien kyselytutkimusten mukaan kiinalaiset pitävät suurimpina yhteiskunnallisina ongelmina vir­kamiesten korruptiota, ilman ja veden saastu­mista sekä taloudellista eriarvoisuutta.

1,4 miljardin ihmisen maassa harvalla asialla on kuitenkaan potentiaalia nousta koko kan­saa yhdistäväksi protestien aiheeksi. Osaltaan tämä johtuu siitä, että varallisuuserot jakavat kiinalaiset useaan erilaiseen maailmaan.

Mielenosoituksia ovat aiheuttaneet eri puolilla Kiinaa viime vuosina työriidat, maan­käyttöön liittyvät erimielisyydet, paikallisvi­ranomaisten väärinkäytökset ja syntyvyyden säännöstely.

Mielenilmausten ja erilaisten protestien kokonaismäärä on kasvanut. Kiinan yhteis­kuntavakautta tutkineen professori Elizabeth Perryn mukaan protesteista on tullut kiinalai­sille normaali osallistumisen muoto.

Mielenosoituksilla pyritään vaikuttamaan yksittäisiin asiakysymyksiin ikään kuin jär­jestelmän sisällä eikä muuttamaan tai kaata­maan itse järjestelmää.

Protestit saattavat myös paradoksaalisesti ylläpitää yhteiskuntavakautta. Esimerkiksi suurissa Japanin vastaisissa mielenosoituk­sissa, joita esiintyi yhtä aikaa useissa kau­pungeissa vuosina 2011–2012, kansalaisilla oli mahdollisuus ilmaista tyytymättömyyttään yleisemminkin kuin vain Japania kohtaan.

Yhteiskunnallinen tyytymättömyys myös sellaisia kysymyksiä kohtaan, joista ei ole sal­littua protestoida, voi kanavoitua osittain sal­littujen teemojen kautta. Näistä syistä on epä­todennäköistä, että Kiinassa syntyisi Tianan­menin kaltaista liikehdintää koko järjestelmää vastaan.

Pidin jutustaEn pitänyt jutusta
Jaa juttu