Pietarin eurooppalaisen yliopiston professori ja Aleksanteri-instituutin vieraileva professori Vladimir Gelman aloittaa kompaktin kirjansa omakohtaisella tarinalla työhaastattelusta Pietarin pormestarinvirastossa 1990-luvun alussa.
Gelman kysyi demokraattina pidetyltä pormestari Anatoli Sobtšakilta, kuinka tämä johtaa kaupunkia. Sobtšak tokaisi yksioikoisesti: »Me olemme nyt vallassa – se on demokratiaa.»
Esimerkki tuo konkreettisella tavalla esiin, kuinka Venäjän demokratiakokeilu alkoi kasvaa kieroon jo alkumetreillä. Lännessä demokratian takuumiehinä pidetyt henkilöt – mukaan lukien presidentti Boris Jeltsin – oikaisivat tarpeen tullen demokraattisia sääntöjä ilman moraalisia ongelmia.
Kriittisillä hetkillä valtaapitävät valitsivat poikkeuksetta omaa valtaansa kasvattavan ja demokratiaa rajoittavan vaihtoehdon. Gelmanin näkemyksen mukaan Jeltsin hoiti pohjatyön, minkä jälkeen Vladimir Putin on yhä voimakkaammin eliminoinut poliittista ja taloudellista kilpailua. Vuosien varrella autoritaarinen järjestelmä on vakiintunut, ja siitä on tullut maan tapa.
Jeltsinin tai Putinin syyttelyn sijaan Gelman näyttää uskovan, että vallan maksimointi annetuissa raameissa on kaikkien johtajien luontainen taipumus. Venäjältä nämä raamit eli valtaa rajoittavat instituutiot vain sattuivat puuttumaan.
Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen maa oli niin suuressa murroksessa, että eliitti kykeni yhdistämään taloudelliset ja poliittiset resurssit äärimmäiseksi vallan monopoliksi. Gelmanin mukaan tällaisen mahdollisuuden käyttämättä jättäminen olisi ollut suorastaan hölmöä.
Gelman ei pohdi Venäjän ulkopuolisten toimijoiden roolia tässä kehityksessä, vaikka pohdinnalle olisi aihetta. Länsimaat ummistivat silmänsä monelta epädemokraattiselta toimelta poliittisten laskelmien vuoksi. Jeltsiniä pidettiin synneistään huolimatta parempana vaihtoehtona kuin nationalisteja tai kommunisteja. Samalla viestitettiin, että demokratian muodollisuudet ovat toisarvoisia, kunhan oikea mies pysyy vallassa.
Gelman keskittyy demokratian institutionaalisiin puutteisiin ja odottaa järjestelmän muuttuvan vaaleilla. Hän ei paneudu nykyistä valtaa ylläpitäviin mekanismeihin tai poliittiseen teknologiaan, jonka avulla demokraattisilta näyttäviä prosesseja hallitaan varsin tehokkaasti. Tämä arviointi olisi tärkeää pohdittaessa sitä, kuinka todennäköisesti ja millä tavoin järjestelmä voi muuttua.
Vaikka valtaa rajoittavat instituutiot on tehokkaasti kitketty nyky-Venäjältä, Gelman uskoo demokratian mahdollisuuksiin. Hän diagnosoi maan eliitin alkoholistiksi, joka ei halua tai kykene muuttamaan käytöstään, vaikka tietää sen johtavan tuhoon. Gelman on vakuuttunut, että kun karu määränpää lopulta valkenee kansalle, demokratia saa Venäjällä toisen mahdollisuuden.
Gelmanin optimismi on lohdullista, mutta muutoksen yhtälö on ehkä astetta hänen kuvailemaansa vaikeampi.
Kirjoittaja toimii vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa.
