Kiinan taloutta koskevasta keskustelusta ei ole nykyään vaikeaa löytää huolestuneita äänensävyjä. Pekingin yliopiston rahoituksen professori Michael Pettis esittää kirjassaan varsin pessimistisen näkemyksen Kiinan näkymistä.
Pettis analysoi erityisesti Kiinan ja sen kauppakumppanien maksutaseissa tapahtuvia muutoksia. Hän näkee huolestuttavana, että Kiina ei ole onnistunut kasvattamaan kotimaista kulutustaan. Maa on nauttinut pitkään kaupan ylijäämästä, mutta tulevaisuudessa on vaarana, että velkaantumistaan suitsivat alijäämämaat ostavat vähemmän kiinalaisia tuotteita.
Kiina on jäljitellyt Pettisin mukaan kasvussaan Japanin lanseeraamaa niin sanottua aasialaista kasvumallia, jonka hän puolestaan näkee toisintona Yhdysvaltain 1800-luvulla omaksumasta mallista. Aasian mallista kuitenkin puuttuvat suhteellisen avokätiset palkat työläisille, joiden Pettis arvioisi johtavan kestävämpään kasvuun.
Hallitsevana piirteenä Japanin ja Kiinan malleissa on sen sijaan investointivetoisuus, mitä Pettis pitää riskialttiina strategiana. Taloushistoria osoittaa, että investoijia suosiva kehitysmalli johtaa aina varallisuuden haaskaukseen ja velkaantumiseen – Kiinan tapauksessa kyseenalaisiin infrastruktuuri- ja kiinteistöhankkeisiin.
Maan varallisuutta on siirretty jatkuvasti ja laajassa mitassa kotitalouksilta sijoittajille. Tämä on tapahtunut epäsuorasti kolmella tavalla: matalilla koroilla (varallisuutta siirtyy säästäjiltä lainanottajille), pitämällä vaihtokurssi alhaisena (auttaa vientiteollisuutta, kallistaa tuontitavaroita) sekä pitämällä palkkojen nousu selvästi tuottavuuden kasvun alapuolella.
Pettisin mukaan on harhakäsitys, että Kiina olisi työvoimavaltainen talous. Investoinnista on tehty maassa keinotekoisen edullista, ja halvasta pääomasta on tullut talouden tukipilari.
Pettis pitää keskustelun hankalimpana pulmana kysymystä siitä, kuinka pahasti investointeja on haaskattu pitkällä aikavälillä. Mikäli Kiinan investoinnit olisivat tuottavia, kotitalouksien kulutuksen osuuden BKT:stä olisi pitänyt kasvaa kohtuullisemmaksi, sillä arvoa luovat investoinnit vaurastuttavat aina lopulta kansalaisia. Koska näin ei ole tapahtunut, kotitaloudet ovat Pettisin mielestä saaneet epäsuorasti maksaa hukkainvestointien kustannukset.
Tarpeellisia muutoksia vaikeuttavat suuresti taloudellis-poliittisen eliitin edut. Talouden hallittu tasapainotus edellyttäisi niiden karsimista, ja erityisesti valtiosektoria pitäisi kaventaa. Sen sijaan Pettis ei näe Kiinan poliittisena perusongelmana mahdollisia yhteiskunnallisia levottomuuksia, sillä kulutuksen ja investointien suhteen tasapainotus johtaa kotitalouksien suhteellisen varallisuuden kasvuun.
Pettis uskoo Kiinan ajautuvan sisäisen velanhoitonsa kanssa ongelmiin 3–4 vuoden aikana. Tämä ei kuitenkaan välttämättä näkyisi äkillisenä paniikkina, koska maan pankkijärjestelmä toimii kovin tahmeasti. Pettis arvioi, että edessä on väistämättä hitaamman kasvun aika. Nopeaa kasvua on mahdotonta ylläpitää, koska se edellyttäisi kulutuksen lisäämistä epärealistisen paljon.
Vakavat talouskriisit on yleensä selvästi aliarvioitu ennalta, kuten Pettis itse osuvasti huomauttaa. Maailmantalouden kasvua viime vuosina ylläpitäneen Kiinan kasvun huomattava hidastuminen vaarantaisi koko maailmantalouden toipumisen.
Pettis perustelee analyysinsä varsin vakuuttavaan tapaan. Keskustelu varmasti jatkuu siitä, minkälaisia pitkän aikavälin seurauksia Kiinan velkaantumisesta ja virheinvestoinneista on.
Kirjoittaja on jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa.
