Viime talvena Baiyang-järvi Kiinassa paisui 80 miljoonalla kuutiometrillä ylimääräistä vettä. Se on ainakin yli 200 kertaa Töölönlahden tilavuuden verran.
Ei toki luonnostaan. Vesi virtasi lähes 500 kilometrin matkan keinotekoista kanavaa pitkin etelässä matelevasta Keltaisestajoesta. Matkan varrella virta kasteli Hebein maakunnan kuivuudesta kärsiviä kaupunkeja. Kanavan varsinainen tarkoitus oli kuitenkin palvella järven ympärille suunniteltua valtavaa uutta kaupunkikeskusta.
Xiong’aniksi ristitty jättiläishanke on presidentti Xi Jinpingin aivoitus, kolme kertaa New Yorkin kokoinen urbaani erikoistalousalue Pekingin ja Tianjinin metropolien kainalossa. Unelmien kaupungin on määrä purkaa Pekingin väestöpainetta ja keskittää alueelle korkean teknologian teollisuutta.
Jo suunnitteluvaiheessa asiantuntijat ovat nostaneet esiin pienen ongelman. Alue kärsii jo nyt vesipulasta, samoin kuin lähestulkoon koko Pohjois-Kiina.
Kiinan väestö ja talous kasvavat kovaa vauhtia ja uhkaavat kirjaimellisesti imeä maan kuiviin. Pohjois-Kiinassa pohjaveden pinta on laskenut paikoin satoja metrejä. Pohjois-Kiinan tasangon halki mutkitteleva Keltainenjoki, kiinalaisen kulttuurin kehto, kuivuu useimpina vuosina uomaansa hyvissä ajoin ennen merta. Jo vuonna 2013 uutisoitiin, että ainakin 28 000 jokea on tyystin jo kadonnut.
Arviot ongelman suuruudesta vaihtelevat, mutta pahimmillaan Kiinalla saattaa olla edessään mittava vesikriisi, joka horjuttaa sen taloutta ja turvallisuutta perin pohjin.
Näin epäilee ainakin brittiläisen Rusi-tutkimuslaitoksen Kiina-tutkija Charles Parton. Hän esitti viime vuonna tylyn johtopäätöksen: vesikysymys vaatii vaikeita ratkaisuja, muuten se voi kampittaa Kiinan nousun 2050-luvun globaaliksi suurvallaksi.
»Entinen pääministeri Wen Jiabao sanoi aikoinaan, että vesipula on ratkaiseva koko Kiinan selviytymisen kannalta, ja tässä ollaan kymmenen vuotta myöhemmin», Parton sanoo puhelimessa Lontoosta.
Kiinan rajojen sisällä on toki vettä ihan mukavasti. YK:n maatalousjärjestön FAO:n keräämän Aquastat-tilaston mukaan Kiinan vuotuiset uusiutuvat vesivarat ovat hieman yli 2 000 kuutiometriä asukasta kohden. Se on enemmän kuin Saksassa (1 909 m3) tai Etelä-Koreassa (1 386 m3), mutta selvästi vähemmän kuin Japanissa (3 386 m3) tai tuhansien järvien Suomessa (yli 19 000 m3).
Kiinan lukema peittää kuitenkin alleen valtavia alueellisia eroja. Etelä-Kiinassa vettä on tulviksi asti, kun pohjoisen keskustasangolla vesivarat eivät tahdo riittää nykyiseen kulutukseen – kasvusta puhumattakaan – ja lähes kolmannes vedestä on liian saastunutta edes kylpyvedeksi.
Kiinan vesitilannetta tarkkailevan hongkongilaisen China Water Risk -järjestön mukaan kuivuus on vakavinta 11 maakunnassa, joissa uusiutuvat vesivarat asukasta kohden jäävät alle tuhannen kuutiometrin. Vesiresurssien riittämättömyyttä mittaavan Falkenmark-indikaattorin mukaan näissä maakunnissa kärsitään jo vesipulasta.
Kiinan vesivaroista 77 prosenttia on etelässä, mutta 64 prosenttia viljelymaasta, 40 prosenttia väestöstä ja lähes puolet teollisuustuotannosta sijaitsee kuivassa pohjoisessa. Valtaosa käyttövedestä nostetaan pohjavesivarastoista, jotka hupenevat 6–8 miljardin tonnin vuosivauhdilla. Trendi on jatkunut jo vaarallisen pitkään.
Tyhjentyneet pohjavesialtaat romahtavat, jolloin maanpinta laskee. Pekingissä maa on painunut viime vuosina noin kymmenen senttimetriä vuodessa. Rannikolla pohjavesi voi sekoittua meriveteen, mikä entuudestaan vähentää käytettävissä olevia vesivarantoja.
Muutama paha kuivuusjakso tällä alueella voisi horjuttaa vakavasti Kiinan ruokahuoltoa, teollisuutta, sähköntuotantoa ja taloutta. Se johtaisi ruoan hinnan nousuun kansainvälisillä markkinoilla ja sekoittaisi maailmankauppaa. Kiinan sisällä syntyisi kenties valtavia, hallitsemattomia muuttoliikkeitä. Yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämisestä tulisi vaikeaa.
Niin kauan kuin vettä vielä on, elämä jatkuu ennallaan. Mutta Kiinan nykyinen kasvu-ura on vesivarojen suhteen kestämättömällä pohjalla, Parton sanoo.
Kartta: Kauko Kyöstiö
Falkenmark-indikaattorin mukaan alue kärsii vesipulasta, jos uusiutuvat vesivarat jäävät alle 1000 kuutiometrin vuodessa. Indikaattori on epätarkka, se kun ei ota huomioon sopeutumistoimia, väestöntiheyttä tai alueen sosioekonomista tilannetta. Esimerkiksi Israel pärjää alle 90 kuutiometrin uusiutuvilla vesivaroilla asukasta kohden vuodessa, koska viljely perustuu kuivuudenkestäviin kasveihin, makeaa vettä tehdään merivedestä suolaa poistamalla ja niin edelleen.
Pohjois-Kiinassa sopeutuminen on pahasti kesken, sanoo vesi- ja ympäristötekniikan professori Olli Varis Aalto-yliopiston teknillisestä korkeakoulusta. Hän on seurannut Kiinan vesitilannetta 1990-luvulta lähtien.
»Perinteisesti maatalous on käyttänyt aika paljon vettä, mutta teollisuuden ja energian intressit veden suhteen ovat kasvussa», Varis kertoo.
Etelä-Kiinan teollistuessa pohjoisesta on tullut maan vilja-aitta, ja lisääntynyt maanviljely nojaa laajoihin kastelujärjestelmiin. Viljelykasvit ovat usein rahallisesti tuottoisia mutta vettä kuluttavia: vehnää, puuvillaa ja hedelmäpuita. Maatalous käyttää noin 64 prosenttia Kiinan vedestä.
Teollisuus kuluttaa noin viidenneksen vedestä ja pahentaa tilannetta saastuttamalla. Ympäristöministeriön mukaan Keltaisenjoen pintavesistä vain hieman yli puolet on turvallista ihmisille ja yli 16 prosenttia liian saastunutta edes peltojen kasteluun. Alueen pohjavesistäkin noin 73 prosenttia kelpaa korkeintaan teollisuuden tai maanviljelyn käyttöön.
Veden käyttö on melko tehotonta. Unescon tilastojen mukaan Kiinan teollisuuden tuottama tuhannen dollarin arvonlisäys kuluttaa 136 kuutiometriä vettä. Yhdysvaltojen vastaava lukema on hieman yli 30 ja Suomen noin 12 kuutiometriä. Kasvava Kiina on myös hurja energiarohmu, jonka sähköntuotanto nojaa vettä törsääviin lähteisiin.
»Pohjoisessa on paljon hiilivoimaa ja lauhdevoimaloita, joita siirretään pois kaupunkien läheltä ilmansaasteiden takia. Niiden jäähdyttäminen vie paljon vettä», Varis sanoo.
Vain noin 12 prosenttia vedestä kulutetaan kotitalouksissa, mutta niitäkin on vesipulan uhkaamalla alueella poikkeuksellisen paljon. Pekingin ja Tianjinin ympärille on keskittynyt neljännes Kiinan väestöstä ja lähes kolmannes teollisuudesta, mutta käytettävissä on vain viisi prosenttia koko maan vedestä.
Yhteensä kuivalla alueella Kiinassa asuu 400–450 miljoonaa ihmistä verraten tiiviisti.
»Noin kolmasosa Kiinan väestöstä asuu hyvin kuivissa oloissa. Ympäristö on verrattavissa arabimaihin, mutta väkeä on paljon enemmän ja asukastiheys suurempi kuin monessa muussa maassa», Varis sanoo.
Pahin vesipula ei kuitenkaan kohdistu suurkaupunkeihin. Peking on pääkaupunki ja Xiong’an presidentti Xin unelmaprojekti: niiden vedentarpeista kyllä huolehditaan. Ongelmat korostuvat köyhillä syrjäseuduilla, missä maanviljely on pääasiallinen elinkeino ja viljelymenetelmät kehittymättömämpiä kuin muualla.
Eräitä kuivuudesta kärsiviä maakuntia ovat etnisesti hajanaiset Gansu, Ningxia ja Xinjiang. Niiden aavikoituvilla syrjäseuduilla kuivuus, köyhyys ja etniset jännitteet kasautuvat vaarallisesti.
»Yksi eskaloitumisskenaario on, että kuivilla alueilla syntyy etnisiä mellakoita, joissa voi olla myös ääriuskonnollisia piirteitä. Kun ihmisten elinkeinot taantuvat kuivuuden takia ja heidän asemansa marginalisoituu, he alkavat kapinoida», Varis epäilee.
Islaminuskoisten hui-kiinalaisten osin asuttamassa Ningxiassa satojatuhansia ihmisiä on pakkosiirretty kuivista kylistä uusiin, pikaisesti kyhättyihin kaupunkeihin.
Kiinassa tätä väestöä kutsutaan ekologisiksi siirtolaisiksi, ja heitä on todennäköisesti tulossa lisää.
Ilmastonmuutos vielä pahentaa kuivuusongelmaa. Peukalosääntö on, että lämpeneminen jyrkentää ääri-ilmiöitä. Pohjois-Kiinan kuivat alueet kuivuvat entisestään, ja kosteammassa etelässä tulvat ja hirmumyrskyt pahenevat.
Kolmas tärkeä alue ovat vuoristot, Varis selittää. Ilmaston lämmetessä jäätiköt pienenevät ja ikirouta sulaa, ja samalla niiden kyky varastoida vettä vähenee. Kiinan – ja koko Itä- ja Etelä-Aasian – tärkeimmät joet saavat kaikki alkunsa Himalajan ylängön jäätiköiltä.
»Mallintaminen on vaikeaa, mutta aika selvästi on havaittu, että jäätiköiden sulaminen aiheuttaa tulva- ja kuivuusherkkyyttä alajuoksuilla», Varis sanoo.
Vesihaaste on mittava, eikä Kiinan hallitus ole ummistanut silmiään siltä. Maan tapaan se on vastannut ongelmiin ensisijaisesti valtavilla infrastruktuurihankkeilla, kuten Baiyang-järven kanavalla.
Varsinainen suurprojekti on Mao Tse-tungin 1950-luvun keksintö pumpata vettä kosteasta etelästä kuivaan pohjoiseen yhdistämällä etelän runsaana virtaava Jangtse ja pohjoisen mutavellinä mateleva Keltainenjoki tuhansien kilometrien kanavaverkostolla.
Itäisin osuus kolmen kanavan hankkeesta avattiin vuonna 2013. Se noudattaa osin yli tuhat vuotta vanhaa Keisarillista kanavaa, jota pitkin etelän vasallit kuljettivat viljaa pohjoiseen pääkaupunkiin. Myös keskimmäinen kanavaosuus on edennyt. Yhteensä kapasiteetin pitäisi riittää ainakin 25 miljardin kuutiometrin siirtämiseen vuosittain.
»Vedensiirtokonsepti on Maon ajan unelma. Silloin Kiinan talousjärjestelmä oli valtiojohtoinen, nyt se on markkinavetoinen. Olen kuullut virkamiesten puhuvan siihen sävyyn, että kanavalle on vaikea löytää maksajia, kun sen pitäisi olla taloudellisesti kannattavaa touhua ja siihen liittyy suuria riskejä», Varis kertoo.
Kanavien rakentamisen lisäksi niiden ylläpitäminen ja pumppuasemien pitäminen käynnissä nielee rahaa. Pohjoisen köyhillä maanviljelijöillä ei välttämättä ole edes varaa kanavaa pitkin tuotavaan veteen.
Monet isot vedensiirtohankkeet saattavatkin jäädä toteuttamatta. Gansun maakunta Kiinan luoteisosassa on maan kuivimpia. Pari vuotta sitten uutisoitiin Kiinan kaavailevan putkea, joka toisi Gansuun vettä yli 1000 kilometrin päästä Venäjän Baikal-järvestä – noin Helsingin ja Utsjoen välisen matkan mitalta. Suunnitelmasta ei ole sen koommin kuultu.
Mitään teknologista taikasauvaa ei ole, sanoo Charles Parton. Edes suolanpoisto merivedestä Israelin malliin ei ole kovinkaan kannattavaa. Suolanpoistoon ja veden siirtämiseen kuluu energiaa, jolle Kiinassa olisi paljon muutakin käyttöä.
Tekniset ratkaisut vesivarojen kasvattamiseksi eivät auta, sillä puutetta ei loppujen lopuksi ole niinkään vedestä vaan kysynnän säännöstelystä.
»Nähdäkseni ainoa keino ratkaista vesiongelma on nostaa veden hintaa reilusti», Parton sanoo. Veden tuhlaaminen loppuu vain tekemällä siitä kallista.
»Se on tietysti poliittisesti vaikeaa, ja siksi siihen ei olekaan ryhdytty. Kun Pekingissä nostettiin metrolippujen hintoja, sillä oli valtavia vaikutuksia ihmisten arkeen. Samoin veden hinnan nostaminen vaikeuttaisi miljoonien ihmisten elämää ja veisi yrityksiä konkurssiin.»
Hinnoittelun lisäksi välttämättömiä toimia vesipulan ratkaisemiksi olisivat ainakin energiasektorin vieroittaminen hiilestä sekä kokonaisvaltainen maatalousreformi. Partonin mukaan Kiinan pitäisi luopua omavaraisuustavoitteista tiettyjen viljojen suhteen ja tuoda vettä kuluttavia tuotteita enemmän ulkomailta. Teollisuutta pitäisi kehittää vähemmän saastuttavaan ja vettä törsäävään suuntaan: pohjoisen tulisi vähentää sellu-, metalli- ja puuvillateollisuutta.
Jotain Kiina on kuitenkin tehnyt, Parton tunnustaa. Valtio on puuttunut veden kulutukseen ja lisännyt vesivarojen suojelua.
Jo vuonna 2002 Kiina sai uuden vesilain, joka rajoitti ylikulutusta ja asetti vedelle pohjahinnan. Maaseudulla valvonta on kuitenkin heikkoa ja kaivoja paljon. Vuonna 2016 seitsemän maakuntaa, Gansu, Guangdong, Henan, Hubei, Sisä-Mongolia, Jiangxi ja Ningxia, liittyivät yhteiseen vesipörssiin, jonka kautta veden käyttöoikeuksia kaupataan.
Keinot ovat hyviä, mutta ne ovat vasta alkuvaiheessa ja kestää kauan, ennen kuin ne tuottavat tulosta, Parton epäilee. Hallituksen toimilla on ollut vaikutusta vuosien 2001 ja 2015 välillä, mutta kasvavan talouden ja vedenkysynnän vuoksi kokonaiskuva ei ole juuri muuttunut, kertoo World Resources Instituten tutkimus. Vesi on yhä maailman mittapuulla halpaa, minkä Parton laskee epäsuoraksi tueksi Kiinan maataloudelle ja teollisuudelle.
Hän uskoo, ettei ongelman syvyyttä ole vielä laajalti tiedostettu. Osa vyyhtiä on Xi Jinpingin johdolla alkanut kansalaisyhteiskunnan, median ja järjestöjen rajoittaminen.
Ilman ympäristöliikettä ja vapaata mediaa on vaikea viestiä ongelmasta kansalle ja vähentää kulutusta. Vesipula tiedostetaan Kiinassa hyvin, mutta julkisuudessa siitä puhutaan paljon vähemmän kuin vaikkapa ilmansaasteista ja ilmastonmuutoksesta. Vesipulaa käsittelevät otsikot ja juhlapuheet keskittyvät kanavahankkeisiin ja saasteiden vähentämiseen, jotka voidaan esittää onnistumisina.
»Kiinan viranomaisilla ei ole tapana puhua ongelmasta julkisesti, elleivät he ole keksineet siihen ratkaisua», Parton sanoo.
