”Häpeän Euroopan puolesta” totesin Armenian pääministerille Nikol Pašinjanille, kun tapasin hänet marraskuun alussa Jerevanissa.
Eurooppa käytännössä vaikeni, kun Azerbaidžan hyökkäsi Vuoristo-Karabahin armenialaisalueelle 19. syyskuuta. Kuudessa päivässä sen yli satatuhatta asukasta pakkosiirrettiin Armeniaan.
Kaksituhatta venäläistä rauhanturvaajaa, joiden tehtävänä oli ollut vuoden 2020 Azerbaidžanin hyökkäyksen jälkeen suojata Vuoristo-Karabahin väestöä, eivät muuhun pystyneet kuin auttamaan pakkosiirron toteuttamista. Yhtä voimattomia venäläiset sotilaat olivat, kun azerit saarsivat koko alueen joulukuussa 2022 ja sulkivat Vuoristo-Karabahin ainoan ulospääsytien, Laçinin käytävän. Toistasataatuhatta ihmistä joutui elämään kymmenen kuukautta piirityksessä ilman ruoka-, lääke- ja polttoainekuljetuksia. Eikä Eurooppa tehnyt mitään.
Armeniassa on humanitaarinen kriisi. Pieni ja köyhä maa joutuu ponnistamaan äärimmilleen taatakseen elämän perusedellytykset pakkosiirretyille. Armenia on samassa tilanteessa kuin Suomi talvisodan jälkeen asuttaessaan Viipurin läänistä evakkoon ajetut.
Vaikeneeko Eurooppa yhä? On vähintään kaksi syytä, miksi ei pitäisi. Kysymys on vakavasta inhimillisestä hädästä ja humanitaarisella avulla on kiire. Kysymys on myös geopolitiikasta, ja senkin vuoksi humanitaarisella avulla on kiire.
Kreml on oppinut sodastaan Ukrainassa. Pakkomielteinen pyrkimys palauttaa entinen imperiumi on parempi toteuttaa sisältäpäin kuin hyökkäämällä ulkoapäin. Etelä-Kaukasuksella Georgian nykyhallitus on saatettu venäläismieliseksi. Putinin ja Turkin Erdoğanin epäpyhä liitto siunasi Azerbaidžanin presidentti Alievin tahdon heittää armenialaiset ulos Vuoristo-Karabahista, jota he olivat asuttaneet vuosituhannen.
Pakkosiirtoja seuranneissa massiivisissa mielenosoituksissa Jerevanissa pääministeri Pašinjania kutsuttiin maanpetturiksi ja vaadittiin tämän päätä vadille. Venäläiset tahot provosoivat levottomuuksia. Etelä-Kaukasian ainoa demokratia ja korruptioon puuttunut hallitus haluttiin nurin.
Jos humanitaarista kriisiä ei saada nopeasti helpotettua, Pašinjanin hallinto ajautuu vaikeuksiin. Juuri nyt tilanne ei kuitenkaan ole poliittisesti kriittinen. Armenialaiset ovat ikiajat hakeneet Moskovasta suojaa naapuriaan Turkkia vastaan, mutta Vuoristo-Karabahin nöyryytyksen jälkeen Venäjään ei ensimmäistä kertaa luoteta. Pettymys on syvä ja se näkyy kansalaisten mielipiteissä.
Nato-jäsenyyden haikailu ei ole Armenialle realistinen vaihtoehto. Entä EU?
Pääministeri Pašinjan on ottanut rohkeita askelia. Armenia on ratifioinut ICC:n, kansainvälisen rikostuomioistuimen perussopimuksen. Putinia uhkaa pidätys, jos hän tulisi maahan. Armenia on ottanut etäisyyttä Venäjän vetämästä Kollektiivisesta turvallisuusjärjestöstä CSTO:sta. Sen sotaharjoituksia ei enää järjestetä maassa eikä Pašinjan ole osallistunut järjestön huippukokouksiin.
Armenian hallitus on valmis rauhanratkaisuun Azerbaidžanin kanssa. Ratkaisun on kuitenkin perustuttava kummankin maan alueelliseen koskemattomuuteen. Tilanteen pysyvä rauhoittuminen antaisi Armenialle liikkumatilaa, mitä Aliev ei halua, ja Putin vielä vähemmän.
Historiallisesti Venäjän reuna-alueiden konfliktit ovat enemmän tai vähemmän palvelleet Kremlin intressejä. On syy puuttua tilanteisiin ja vahvistaa venäläisten läsnäoloa alueilla.
Mitä turvallisuuspoliittista liikkumatilaa Armenialla voisi olla? Nato-jäsenyyden haikailu ei ole sille realistinen vaihtoehto. Entä EU?
Pääministeri Pašinjanin vastaus on selkeä. Hänen mukaansa naapurimaan Georgian ehdokkuus EU:n jäseneksi on muuttamassa asetelman. Armenia on saamassa EU:n vastaisen rajan.
Vakavaksi vaihtoehdoksi saattaisi tulla myös Armenian jäsenyysehdokkuus EU:ssa. Mutta onko Eurooppa tähän valmis? Soisin, että olisi.
