Kanadalainen Graeme Smith saapuu Afganistaniin 2005 nuorena 26-vuotiaana toimittajana, innostuu ja jakaa artikkeleissaan aluksi kansainvälisen kehityksen ilosanomaa: talibanit on lyöty ja Afganistaniin rakennetaan demokraattisen hallituksen johdolla uutta yhteiskuntaa.
Toisin kuin valtaosa ulkomaisista työntekijöistä, Smith ei poistu parin kuukauden tai vuoden jälkeen, vaan jää maahan. Paikallisten avustajiensa kanssa ja välillä afgaaniksi pukeutuneena hän liikkuu Kabulin lisäksi etelän maakunnissa ja naapurimaa Pakistanissa. Keskusteluista sotapäälliköiden, toimittajien, talibanien, kansainvälisten joukkojen sotilaiden ja paikallisten asukkaiden kanssa hänelle hahmottuu Afganistanin todellisuus – häiritsevä ja ihmisiä rikkova todellisuus, jota hallitsevat väkivalta, huumekauppa, korruptio ja oikeudettomuus.
Smithin työ on tutkivaa journalismia rohkeimmillaan ja parhaimmillaan. Halussaan ymmärtää Afganistanin tilannetta hän ottaa suuria riskejä tulla kidnapatuksi tai murhatuksi. Journalistisista saavutuksistaan hän maksaa henkilökohtaisen hinnan kärsiessään traumanjälkeisenä stressinä tunnetusta psyykkisestä ahdistuksesta. Smith toteaakin, että kirjan kirjoittaminen on ollut hänelle myös terapiaa.
Nähtävästi Smith on jäänyt Afganistanin ja sen tuhansien kiehtovien tarinoiden koukkuun: lopetettuaan työt Globe and Mail -lehdessä hän on sittemmin palannut Kabuliin International Crisis Group -järjestön tutkijaksi.
Smith nostaa kirjassaan esille monta kipeää totuutta. Konflikti Etelä-Afganistanissa juontuu ensisijaisesti pataaniheimojen välisistä ristiriidoista. Osa heimoista on mukana Afganistanin hallituksessa, toiset taas tukeutuvat talibanliikkeeseen.
Kansainvälinen yhteisö tukee hallitusta ja tulee täten vedetyiksi paikalliseen konfliktiin, jonka syntyhistoriaa ja juuria harva todella ymmärtää. Pataanien kunniasäännöstö, pashtunwali, velvoittaa kostamaan murhatun sukulaisen puolesta. Hallituksen ja kansainvälisten joukkojen toiminta taistelukentällä ei täten vähennä vastarintaa vaan pitkittää sitä, kun tapetun taistelijan tilalle nousee veli tai serkku.
Vuosien mittaan Smithille hahmottuu myös karu todellisuus huumetuotannon roolista köyhien viljelijöiden ainoana tulonlähteenä. Sekä talibanliike että hallitusta tukevat tahot toimivat jalostajina, kuljettajina ja kauppiaina. Smith kyseenalaistaa kansainvälisen yhteisön huumeiden vastaisen toiminnan järkevyyden.
Muiden Afganistan-asiantuntijoiden tavoin Smith muistuttaa perustavanlaatuisesta läntisestä väärinymmärryksestä: talibanit eivät ole globaaleja jihadisteja vaan Afganistanin ja Pakistanin pataanien liike, joka näkee itsensä isänmaallisena oikeauskoisten vastarintaliikkeenä, joka taistelee läntisen modernismin tuomaa moraalista rappiota vastaan.
Smith kokee henkilökohtaisesti turvallisuustilanteen jatkuvan heikkenemisen. Ensimmäiset vuodet talibanhallinnon kaatamisen jälkeen olivat myös Etelä-Afganistanissa suhteellisen rauhallista aikaa. Sittemmin tilanne on muuttunut, ja sodan pitkittymiseen turhautuneet Afganistanin hallitus ja kansainvälinen yhteisö ovat jo parin vuoden ajan kutsuneet talibaneja mukaan neuvottelemaan rauhasta. Talibanit ovat kieltäytyneet todeten, että ”Teillä on kellot, meillä on aikaa”.
Afganistaniin ei saada ainakaan lyhyellä aikavälillä rauhaa ilman talibanien ja heidän liittolaistensa osallistumista poliittiseen prosessiin. Kuten kirja hyvin kuvaa, talibanien kannat ovat pysyneet sangen johdonmukaisina ja muuttumattomina. Afganistanin nykyinen hallitus ei ole heille kunnioitettava vastustaja eivätkä he suostu osallistumaan poliittiseen prosessiin, ellei siihen liitetä perustuslain muutosta.
Talibanien mukaan uuden perustuslain tulisi edistää ”islamin oppien mukaista elämää” ja Afganistanin oikeusjärjestelmän tulisi nojautua šariaan. Jokainen voi päätellä, mitä tämä tarkoittaisi perusoikeuksille, kuten naisten oikeuksille.
Afganistan on muuttunut vuoden 2001 jälkeen. Pääosin kansainvälisellä rahalla on rakennettu teitä, kouluja, sairaaloita ja kännykkäverkkoja. Jälleenrakennustyön vaikutukset jäävät silti puutteellisiksi, koska hankkeella ei ole kunnollista pohjaa.
Smith vertaa jälleenrakennustyötä Kandaharin maakunnassa sijaitsevaan Sarpozan vankilaan: Talibanit hyökkäsivät vankilaan kesäkuussa 2008 ja vapauttivat noin 800 vankia. Iskun jälkeen kansainvälisillä varoilla parannettiin vanginvartijoiden koulutusta ja varustusta, korotettiin vankilan muuria, lisättiin piikkilanka-aitoja sekä rakennettiin betoniesteitä porttien eteen autopommi-iskujen varalta.
Kaikesta varautumisesta huolimatta arviolta 400–500 talibania pakeni Sarpozasta vuonna 2011 yksinkertaisesti kaivamalla tunnelin, jonka suuaukko sijaitsi aivan vankilan porttien edessä olevassa kaupassa. Paikallisilta asukkailta ei tullut tunnelista mitään vihjeitä.
Smithin mukaan kansainvälisen yhteisön aikomukset olivat jaloja: Afganistaniin haluttiin viedä rauhaa ja demokratiaa, ja maasta haluttiin rakentaa oikeusvaltio. Uskottiin, että nykyaikaisilla kehitys- ja sotilasmenetelmillä voitaisiin pystyttää valtio, joka parantaisi Etelä-Afganistanin asukkaiden elämää ja poistaisi terrorismin pesäkkeitä.
Kumpikin arvio osoittautui vääräksi. Vetäytyessään kansainväliset joukot jättävät taakseen laajoja alueita, jotka eivät ole Afganistanin hallituksen kontrollissa. Ei ole mitään varmuutta siitä, etteivätkö nämä alueet toimisi jatkossa kansainvälisten jihadistien tukialueina.
Smith maalaa synkän kuvan Etelä- Afganistanin tulevaisuudesta. Hän ei usko niinkään talibanien uuteen vallannousuun. Nämä vahvistanevat asemaansa monella alueella, mutta hallitus ja sen tukijat ovat kansainvälisellä avustuksella nostaneet merkittävästi taistelukykyään ja säilyttänevät valtansa suurissa asutuskeskuksissa ja pääliikenneväylillä, ainakin niin kauan kuin kansainvälinen rahavirta jatkuu.
Sen sijaan Smith, kuten moni muu tarkkailija, pelkää paluuta sisällissodan kaltaiseen tilaan, jossa paikalliset voimahahmot hallitsevat omia alueitaan ja kilpailevat keskenään vallasta ja rikastumisen mahdollisuuksista. Paikallisille ihmisille tämä ei lupaa hyvää.
On helppo yhtyä Smithin näkemykseen, ettei Afganistan tarvitse uutta surgea, sataatuhatta länsimaista sotilastataistelemaan kapinallisia vastaan. Sen sijaan maa tarvitsee laajaa kansainvälistä tukea – vielä vuosikymmenien ajan.
Kirjoittaja työskenteli 2011–2013 Suomen lähettämänä poliittisena neuvonantajana Naton ISAF-operaatiossa Pohjois- Afganistanissa.
