Kiinan ulkopolitiikkaa on vuosikymmeniä ohjannut niin sanottu puuttumattomuuden periaate, jonka mukaan maa ei sekaannu toisten valtioiden sisäisiin asioihin.
Tästä syystä Kiinan on ollut mahdollista tehdä yhteistyötä lännen näkökulmasta ongelmallisten maiden, kuten Zimbabwen tai Iranin kanssa. Samalla Kiina on voinut esiintyä kehittyvän maailman sankarina, joka tarjoaa kehitysapua ja rahoitusta mutta antaa valtioiden säilyttää oman linjansa.
Nyt puuttumattomuuspolitiikka on hitaasti mutta vääjäämättömästi muuttumassa, esittää Helsingin yliopiston tutkija Obert Hodzi uudessa kirjassaan. Muutos on nähtävissä erityisesti Afrikassa, missä Kiina yrittää suojella investointejaan sekä yli miljoonaa eri puolilla maanosaa asuvaa kansalaistaan. Hodzi esittelee kirjassaan Libyan, Etelä-Sudanin ja Malin konfliktien valossa, kuinka puuttumattomuus yhdistettynä miljardihankkeisiin esimerkiksi Etelä-Sudanin öljykentillä on muodostumassa mahdottomaksi yhtälöksi Kiinan ulkopolitiikassa.
Kiina on ollut Afrikassa aktiivinen jo Mao Zedongin (1893–1976) radikaalin ulkopolitiikan vuosikymmenistä lähtien. Maon aikana puuttumattomuus päti ainoastaan paperilla, sillä Kiina tuki itselleen hyödyllisiä afrikkalaisia kapinaliikkeitä kaikin mahdollisin resurssein. Maon kuoltua vuonna 1976 vallankumouksen levittämisestä luovuttiin ja Afrikan maiden sisäpolitiikkaan puuttuminen lopetettiin. Silti taloudelliset yhteydet säilyivät tiiviinä.
2000-luvulla Kiinan taloudelliset intressit Afrikassa laajenivat räjähdysmäisesti. Sen sijaan Kiinan kyky suojella etujaan pysyi lähes olemattomana, mihin havahduttiin viimeistään vuonna 2011 syttyneen Libyan sisällissodan yhteydessä. Libyassa oli konfliktin alkaessa yli 36 000 Kiinan kansalaista sekä kiinalaisia investointeja ja rakennushankkeita lähes 20 miljardin dollarin edestä.
Väkivaltaisuuksien laajetessa Kiina hyväksyi vastoin periaatteitaan Muammar Gaddafin hallinnon vastaiset pakotteet YK:n turvallisuusneuvostossa. Myöhemmin Kiina äänesti neuvostossa tyhjää ja tarjosi mandaatin länsimaiden suorittamille ilmaiskuille, jotka auttoivat kaatamaan Gaddafin hallinnon.
Retoriikassaan Kiina kuitenkin nuhteli länsimaita vallanvaihdosta ja saavutti näin tavoitteensa: se kykeni suojelemaan omia etujaan ja auttoi Libyan vakauttamisessa. Samalla Kiina ylläpiti itsestään vaikutelmaa puuttumattomuusperiaatteen tiukkana kannattajana.
Kuin vahingossa muodostui kahden raiteen politiikka, jota sovellettiin myös Malin (2012) ja Etelä-Sudanin (2013) konflik-
teissa.
Muutokset voivat vaikuttaa kosmeettisilta. Hodzin mukaan ne kuitenkin osoittavat, että Kiina on käytännössä luopunut puuttumattomuudesta, vaikka pitääkin siitä yhä kiinni retoriikassaan. Kiinasta on tulossa vahvan taloudellisen asemansa lisäksi myös keskeinen turvallisuuspoliittinen toimija Afrikassa, mitä on syytä seurata tarkasti.
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.
