Muistatteko vielä Kiina-ilmiön? Noin viisitoista vuotta sitten se oli kovassa huudossa. Tuolloin »Kiina» merkitsi tuotannon siirtämistä halpamaahan. Arvoketjun kuorrutus jäi Pohjolaan, vaikka duunarilta lähti työ alta.
Tempus fugit, aika rientää: Kiinan merkitys on muuttunut. Vuonna 2005 Lenovo osti IBM:n tietokoneet ja viisi vuotta myöhemmin Geely Volvon autot. Teknologista osaamista on siirtynyt vaiheittain Kiinaan. Samalla maa on kivunnut arvoketjussa ylöspäin.
Nyt kiinalaisissa yrityksissä ihmetellään, miksi ne joutuvat maksamaan merkittäviä lisenssimaksuja Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin – samalla, kun länsivallat syyttävät niitä teknologian varastamisesta.
Kiinan valtio pyristelee keskituloisuuden loukkua vastaan rakentamalla uudenlaista maailmantaloutta, johon Washingtonin tai Brysselin kovistelu ei vaikuta. Tärkein rakennuspalikka Pekingille on ollut Uusi silkkitie -hanke, joka on edennyt vauhdilla jo muutamassa vuodessa.
Bruno Maçãesin ja Peter Frankopanin tuoreet kirjat perkaavat Kiinan kansainvälisyyttä erityisen ytimekkäästi ja ansiokkaasti.
Maçães on Portugalin entinen eurooppaministeri, joka asuu Pekingissä. Hänen teoksensa pureutuu siihen, miten silkkitie on kiinalaisen maailmanjärjestyksen perusta. Sen tavoitteet voivat olla lähtökohtaisesti taloudellisia mutta toteutuessaan mullistavat maailmanpolitiikan. Kiinalainen maailmanjärjestys perustuu yhteistyöhön ja sen luomaan riippuvuuteen – tai Xin sanoin luo »ihmiskunnan yhteisen tulevaisuuden».
Oxfordin yliopiston professori Peter Frankopan näkee Kiinan silkkitien ehkä merkittävimpänä mutta silti vain yhtenä Euraasiaa yhdistävänä uutena akselina muiden joukossa. Esimerkiksi Turkilla on kotikutoista vetovoimaa Keski-Aasiassa, missä myös Venäjällä on edelleen painoarvoa. Myös Maçães käy läpi, kuinka Japani on ryhtynyt rahoittamaan satamia maansa ulkopuolella, jottei sitä jätettäisi rahtiliikenteen ulkopuolelle.
Aihe ei voisi olla ajankohtaisempi. Yhdysvaltain pyrkimys sulkea televiestinnän jättiläinen Huawei maailmanmarkkinoilta kertoo siitä, että kiinalainen infrastruktuuri herättää intohimoja. Silkkitie on jo saapunut Eurooppaan: G7-maa Italia on ilmoittanut olevansa mukana. Jopa sangen puolueeton Sveitsi on nyt silkkitiekumppani, ja kiinalaisrahoitusta tarjotaan myös Helsingin ja Tallinnan väliseen tunneliin.
Frankopan korostaa Keski-Aasian sisäistä yhteistyötä mutta käsittelee näkyvästi Kiinan ja etenkin Yhdysvaltain välistä kilpailua. Hänen johtopäätöksensä on, että länsi, erityisesti Yhdysvallat, esiintyy lähinnä vastarannan kiiskenä, kun muut rakentavat silkkiteitä. Silloin ei voita.
Vaikka Maçãesin ja Frankopanin kirjojen ansio on niiden terävä ja riittävän kapea käsittelykulma, on paikallaan mainita, miten sitä voisi laajentaa. Esimerkiksi Yalen yliopiston historioitsija Adam Tooze toppuuttelee esseessään London Review of Books -lehdessä heitä, jotka ennustavat Yhdysvaltain vuosisadan loppua.
Silti on kysyttävä, miksi amerikkalaiset ovat vasta nyt kunnolla heräämässä uuteen vuosisataan. Joitakin vuosia sitten On China -kirjassaan Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Henry Kissinger piirsi kuvan Kiinan ja Yhdysvaltain lähentymisestä. Kissingerin ja Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin neronlei-
mauksena oli avata Kiina lännelle, jotta Neuvostoliiton vastainen rintama kasvaisi. Kylmän sodan jälkeen Kiina otettiin jäseneksi Maailman kauppajärjestö WTO:hon. Loppu on yhtä Kiina-ilmiötä: muistaako kukaan, miten kaupan piti muovata Kiinastakin kansanvalta?
Washingtonissa pohditaan entistä avoimemmin, oliko Kiinan avaaminen puolen vuosisadan mittainen mammuttimainen virhe. Maçães ja Frankopan eivät vie päättelyään aivan näin pitkälle, vaikka heidän kirjojensa pohjalta niin voi tehdä. Yhdysvalloilla on nyt haastaja, jollainen Neuvostoliitto ei koskaan ollut. Frankopan alleviivaa Kissingerin ehdotusta siitä, että tällä kertaa Venäjä liitettäisiin osaksi Kiinaa tasapainottavaa rintamaa. Ajatus on lennokas, koska euraasialainen Venäjä tuntee ainakin taloudellista vetovoimaa Pekingin suuntaan.
Kiinaa hallitsee kommunistinen puolue. Sitä johtaa entistä autoritaarisempi johtaja. Puolue toteuttaa kolmattatoista viisivuotissuunnitelmaansa ja herättelee henkiin puhemies Maon muistoa. Samalla virallinen Kiina tarkkailee ja kontrolloi kansalaisiaan ja vainoaa vähemmistöjään entistä avoimemmin.
Kenties Yhdysvallat vain julistautui liian aikaisin kylmän sodan voittajaksi, koska se erehtyi vastustajasta.
Kirjoittaja on tutkimusjohtaja Nordic West Officessa.
