Termi »hybridi» on ollut kovassa nosteessa viime vuosien turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Hybridisodasta tuli määrittävä käsite kuvaamaan Venäjän operaatioita Ukrainassa, minkä jälkeen termiä on käytetty laajasti Venäjän tuottamasta uhkasta lännen turvallisuudelle.
Kirjassaan englantilainen Kings College -yliopiston tutkija Ofer Fridman jäljittää hybridisodankäynnin käsitteen juuret. Hän esittää, kuinka termi perustuu erilaisiin kylmän sodan jälkeisiin teorioihin sodankäynnin muuttuvasta luonteesta.
Kirja ei varsinaisesti analysoi hybridisodankäyntiä tai sodankäynnin muuttuvaa luonnetta vaan sitä, miten käsitteellä on kehystetty Venäjän ja länsimaiden suhteita. Kirja on tähän mennessä kattavin kokonaiskatsaus tähän keskusteluun. Kirjoittajan tavoitteena on osoittaa, kuinka hybridisodankäynnin käsitettä on politisoitu ja välineellistetty rahoituksen, yleisen mielipiteen ja poliittisen vallan manipuloimiseksi.
Empiirinen näyttö tästä jää tosin laihaksi. Lukija joutuu pikemminkin luottamaan kirjoittajan omaan arvioon käsitteen politisoivista tarkoitusperistä.
Fridmanin mukaan hybridisodan käsite militarisoi ulko- ja turvallisuuspoliittisen kielenkäytön – ja samalla Venäjän ja länsimaiden suhteita. Hän on erityisen kriittinen sen suhteen, miten käsitettä on lännessä valjastettu sisäpoliittisiin tarpeisiin: sen avulla on herätetty Venäjään liittyviä uhkakuvia ja syytetty Venäjää yrityksistä heikentää Euroopan unionia ja liberaalia maailmanjärjestystä. Fridmanin kritiikki herättää kuitenkin kysymyksen siitä, mitä termistöä Venäjän pyrkimyksistä pitäisi käyttää, eikä kirjoittaja tarjoa hybridisodan tilalle mitään vaihtoehtoista käsitettä.
Tuoreessa International Affairs-lehden artikkelissa ehdotan »hybridihäirinnän» käsitettä kuvaamaan hienovaraisempaa strategista vaikuttamista ei-sotilaallisin keinoin. Tällöin vältetään kohottamasta mitä tahansa uhkakuvaa »sotatoimeksi». Hybridihäirintä vastaa täsmällisemmin myös venäläisiä tulkintoja siitä, kuinka valtakamppailua tänä päivänä käydään.
Fridmanin historiallis-käsitteellisestä analyysistä käy hyvin ilmi, kuinka länsimaalaiset ja venäläiset tulkinnat nykyajan strategisesta kamppailusta eroavat. Erityisesti amerikkalaiset keskittyvät sotilastaktisiin uudistuksiin ja määrittelevät hybridisodankäynnin yhdistelmäksi tavanomaisia ja ei-tavanomaisia sodankäynnin menetelmiä. Venäläiset sen sijaan painottavat ei-sotilaallisten keinojen merkitystä kansainvälisessä valtakamppailussa. Erityisesti disinformaation levittäminen ja erinäiset diplomaattis-kumoukselliset vaikutuskeinot, kuten protestiliikkeiden tukeminen, ovat nousseet viime vuosina etualalle.
Fridmanin kirja etenee kuin pitkä kirjallisuuskatsaus, joka onnistuu kuitenkin tarjoamaan erinomaisen kokonaiskäsityksen amerikkalaisesta ja venäläisestä strategista ajattelusta. Kirja myös avaa, kuinka nämä kaksi perinnettä ruokkivat toisiaan.
Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Globaali turvallisuus -ohjelmassa.
