Kohti globaalia keynesiläisyyttä

Maailmanhistoria kuuluu idealisteille. Yhteiskunnalliset käytännöt ja instituutiot pi­tää kuvitella ennen kuin ne voidaan toteuttaa, samalla tavalla kuin uudet kojeet ja laitteet pitää suunnitella ennen kuin ne voidaan rakentaa. Kaikkia (tai ehkä useimpia) ideoita ei tietenkään koskaan toteuteta.

Valtioiden talouspoliittiset kohta­lot ovat kietoutuneet yhteen. Jos val­tiot yrittävät yksipuolisin toimenpitein viedätalousongelmiaan muihin mai­hin kasvattamalla vientiään suhteessa tuontiin, lopputulos voi olla monien tai kaikkien kannalta huono. Samoin käy, jos kaikki ajavat menojaan alas yhtä aikaa: kokonaiskysyntä laskee tai voi joparomahtaa. Jo pelkästään eurokriisin dynamiikka kertoo, kuinka tärkeää maailmantalouden hallintajärjestelmiä on uudistaa syvällisesti.

Tarvitaan sellaisia globaaleja hallin­nan mekanismeja, jotka kykenevät sääte­lemään rahan määrää, tasoittamaan yli- ja alijäämiä ja ohjaamaan taloudellisen kasvun muodostumista, koostumusta ja jakautumista planetaarisessa mittakaavassa.

Tällaisia voisivat olla maailman keskuspankin tai globaalien vero-orga­nisaatioiden kaltaiset uudet instituutiot. Niihin voisi kuulua myös maailmanparlamentti, jonka tehtävänä olisi koor­dinoida valtioiden ja kansainvälisten järjestöjen talouspolitiikkaa. Globaali vero kasvihuonekaasupäästöistä tuottai­si tuloja maailman yhteisen talouspolitii­kan käyttöön ja nopeuttaisi siirtymistä fossiilisten polttoaineiden jälkeiseen ta­louteen. Koulutuksesta voitaisiin tehdä osa tulojen globaalia uusjakoa takaa­malla ja rahoittamalla kaikkien ihmis­ten kunnollinen peruskoulutus – naisia kouluttamalla nopeutettaisiin samalla väestöllistä siirtymää ja hidastettaisiin väestönkasvua.

Mutta voivatko tällaiset ideat to­teutua, ja jos voivat, mitä toteutuminen edellyttää? Kysymys on esitetty monta kertaa aiemminkin. Esimerkiksi Imma­nuel Kant (1724–1804) kokosi omassa poliittisessa ajattelussaan kansainvälisen politiikan teorian perustan ja päätyi loogiseen johtopäätökseen, että sodan ongelma pitää poistaa luomalla kansainliitto kaikkine rauhan mekanismeineen ja takeineen. Mutta voiko idea kansainliitosta toteutua? Kant näki suurta vai­vaa vastatakseen iskulauseeseen ”tuo voi olla teoriana oikein, mutta sillä ei ole mitään käytännöllistä merkitystä”.

Myös Karl Marx (1818–1883) ha­vitteli omana aikanaan suurta yhteiskunnallista muutosta. Hän esitti, että kun aiempia historiallisia opetuksia yri­tetään toistaa muuttuneissa olosuhteissa, tuloksena on helposti pelkkä farssi. Tämä tapahtuu, koska ihmiset eivät ymmärrä tilanteen vaatimuksia ja mahdollisuuksia oikein:

”Juuri kun he näyttävät olevan luo­massa jotakin sellaista, jota ei vielä kos­kaan ole ollut olemassa, he manaavat hätääntyneinä palvelukseensa mennei­syyden henkiä, lainaavat niiden nimiä, taistelutunnuksia ja pukuja esittääkseen maailmanhistorian uutta näytöstä näissä kunnianarvoisissa vanhoissa valepuvuis­sa ja tällä lainakielellä.”

Olen luonnostellut globaalin keyne­siläisyyden perusideoita aiemmin kir­joissani. Kysyn nyt Kantin ja Marxin hengessä, miten ja millä edellytyksillä maailmantalouden demokraattinen hal­linta voisi toteutua – tai miksi se saattaa jäädä toteutumatta, ainakin toistaiseksi.

Koostumuksen virhepäätelmät

Monet maailmantalouden ristiriidat kumpuavat koostumuksen virhepää­telmästä: se, mikä voi olla mahdollista yhdelle toimijalle tiettynä hetkenä, ei ole mahdollista kaikille tai monille yhtä aikaa.Kaikki valtiot voivat esimerkiksi yrittää ratkoa puuttuvan kokonaiskysyn­nän ongelmaa viemällä palveluita ja ta­varoita muualle, vaikka kaikkien maiden vaihtotaseiden summa on aina nolla. Yh­den ylijäämä on toisen alijäämä, kuten Pohjois- ja Etelä-Euroopan talouksien välinen epätasapaino osoittaa.

Samaten kilpailukykyä voidaan yrittää kohentaa keinoilla, jotka vähen­tävät työvoimakustannuksia ja samalla kansalaisten ostovoimaa. Jokaisen vientimarkkinat koostuvat kuitenkin muiden ostovoimasta. Jos kukin maa vähentää kuluttajiensa ostovoimaa, kaikkien vientimarkkinat pienenevät.

Listaa poliittisen talouden ristirii­doista voi jatkaa pitkään. Yksi valtio voi esimerkiksi yrittää menestyä tekemällä itsestään houkuttelevan sijoituskohteen, mutta jos monet tai kaikki maat toimi­vat yhtä aikaa samoin, toiminta kääntyy itseään vastaan. Samaten veronalennuk­set yrityksille tai työntekijöille alentavat kunkin maan verotasoa. Jos kaikki toi­mivat samoin, kenenkään kilpailukyky ei lisäänny, mutta kaikkien verotulot vähenevät.Se, mikä voi olla mahdollista yhdelle toimijalle tiettynä hetkenä, ei ole mahdollista kaikille tai monille yhtä aikaa.

Mitä rationaalisempi yhteiskunta, sitä pienemmät kriisit voivat avata tilan institutionaalisille muutoksille.

Joskus toiminnalla on tarkoittamat­tomia seurauksia. Maa voi houkutella ra­hoitusinvestointeja purkamalla rahoitussääntelyä, mutta samalla avataan tilaa spekulatiivisille sijoituksille. Ne puoles­taan lisäävät globaalien rahoituskuplien ja talousromahduksen todennäköisyyttä.

Kapitalistisessa markkinataloudessa syntyy työttömyyttä, kun kasvu hiipuu, taantumasta tai kunnon lamasta puhu­mattakaan. Seuraa huolta, ahdinkoa ja epävarmuutta, jotka puolestaan voivat johtaa vastakkainasetteluihin ja jopa alttiuteen käyttää väkivaltaa toisia koh­taan. Ristiriitoja ja alttiutta kriiseihin voidaan lieventää ja kriisien aiheutta­mia vastakkainasetteluja ehkäistä rakentamalla parempia maailmantalouden hallintajärjestelmiä.

Marxin hengessä voi sanoa, että täl­laisessa tilanteessa voi päästä sankarik­si, ainakin vähäksi aikaa, manaamalla ”menneisyyden henkiä, lainaamalla nii­den nimiä, taistelutunnuksia ja pukuja”. Saksan liittokansleri Angela Merkel lie­nee tästä paras nykyinen esimerkki.

Merkel taistelee sekä 1920-luvun alun hyperinflaatiota että menneiden ai­kojen valtiososialismia vastaan, vaikka käsillä olevat ongelmat vaatisivat jotain aivan muuta: omien periaatteiden muut­tamista sekä uusia eurooppalaisia ja glo­baaleja institutionaalisia järjestelyjä. Sen sijaan että Merkel yrittäisi hyödyntää muuttuneiden olosuhteiden tarjoamia mahdollisuuksia, hän toistaa samoja talouspoliittisia virheitä, jotka johtivat 1930-luvun lamaan.

Tarvitaanko suuronnettomuus?

Maailmanhistoria näyttää ainakin jol­lain tasolla tukevan hypoteesia, jonka mukaan vain riittävän suuri katastrofi voi luoda tilan uusille globaaleille insti­tuutioille.

Kantin visio toteutui vasta vuosisadan kuluttua, ensimmäisen maailman­sodan katkerien kokemusten pohjalta, kun Kansainliitto perustettiin vuonna 1919. Pian osoittautui, että tämä versio Kantin ideasta ei toiminut.

Uusi maailmanjärjestö Yhdistyneet kansakunnat luotiin toisen maailman­sodan jälkeen, täydennettynä muunnel­milla brittiläisen taloustieteilijän John Maynard Keynesin (1883–1946) talou­den hallintaa käsittelevistä ehdotuksista.

1900-luvun suuronnettomuuksien jälkeen toteutettiin myös joitain Marxin ja Friedrich Engelsin reformiehdotuksia. Ensimmäinen maailmansota, Venäjän vallankumous ja stalinismin nousu – ja sitten lama, natsismi ja toinen maailmansota – tarjosivat lopulta tarvittavan tuen vuonna 1944 solmitulle Bretton Woods -järjestelmälle, joka aloitti uuden aikakauden maailmantalouden yhteishallinnassa.

Bretton Woods -sopimukseen sisäl­tyi ajatus demokraattisten hyvinvointivaltioiden kehittämisestä. Muun mu­assa progressiivinen verotus, monien tuotannonalojen ja rahoituksen ainakin osittainen kansallistaminen, sosiaalivakuutukset sekä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutuivat laajamittaisesti yli sata vuotta Kommunistisen manifestin kirjoittamisen jälkeen.

Nämä historialliset kokemukset opettavat, että ideoista kuluu pitkä aika niiden toteuttamiseen.Usein vaaditaan mullistavia katastrofeja ennen kuin ih­miset kääntyvät uudistusten kannalle.Usein vaaditaan mullistavia katastrofeja ennen kuin ih­miset kääntyvät uudistusten kannalle.

Esimerkiksi W. Warren Wagarinkiehtova yhden polun skenaario ja tieteiskuvitelma A Short History of the Futurevuodelta 1999 pohjautuu tällaisiin opetuksiin. Se on tarina, jossa vasta 2030-luvunglobaali suurlama ja sen jälkimainingeista kehkeytyvä ydinsota vuonna 2044 onnistuvat muuttamaan maailmanhallinnan perusteita.

Wagarin tarinassa katastrofikoke­mus on niin musertava, että lopulta jäl­jelle jääneet ihmiset luopuvat kokonaan kapitalistisesta maailmantaloudesta ja perustavat sosialistisen maa­ilmanvaltion, jota yleisillä ja yhtäläisillä vaaleilla valittumaa­ilmanparlamentti johtaa. Sekään ei osoittaudu kestäväksi järjestelmäksi, vaan hajoaa vajaat sata vuotta myöhem­min moninaisiin pienyhteisöihin. Vasta tässä vaiheessa opitaan ratkaisemaan asi­oita ilman jyrkkiä vastakkainasetteluja. Genetiikka ja lääketiede lisäävät ihmis­ten oppimiskykyä, elinaikaa ja elämän arvoa.

Marxilaisilla ja poliittisilla realisteil­la on taipumusta jakaa oletus siitä, että rauhanomaiset muutokset ilman muser­tavaa suuronnettomuutta ovat vaikeita, elleivät suorastaan mahdottomia. Vä­hemmän jyrkkä mutta yhtä kaikki epäi­levä on myös uusliberaali institutionalisti Robert Keohane, joka uskoo, että uusien regiimien luominen on paljon vaikeam­paa kuin vanhojen ylläpitäminen. Toisen maailmansodan kaaoksesta syntynyt hal­lintajärjestelmä ei tarvitse johtajavaltiota selvitäkseen 2000-luvulla, mutta missä on se voima, joka voisi synnyttää uusia instituutioita?

Kollektiivisen oppimisen tila

Ovatko rauhanomaiset muutokset mahdollisia ilman katastrofia? Useim­mat kansainvälisten suhteiden tutki­muksen teoriat ovat reformistisia. Ne eivät pidä nykyistä järjestystä ikuisena, mutta eivät myöskään usko yhtäkkiseen vallankumoukseen. Esimerkiksi Hans Morgenthau (1904–1980) argumentoi vuonna 1948 maailmanvaltion puolesta teoksessaan Politics Among Nations, mutta totesi samalla, ettei maailman­valtio ole mahdollinen ainakaan vielä 1900-luvulla.

Morgenthau asetti toivonsa David Mitranyn (1888–1975) funktionalismiin, jonka käsitteiden ja ideoiden avulla on perusteltu ja oikeutettu myös Euroopan yhdentymistä. Mitranyn funktionalismin perus­idea on yksinkertainen: Monia kansallisvaltioille nykyisin kuuluvia tehtäviä voidaan hoitaa paremmin kansainvälisen yhteistyön avulla. Funktionalistinen yhteistyö luo uusia käytäntöjä ja instituutioita ja voi lopulta rakentaa edellytykset maailmanpoliitti­selle yhteisölle.

Peter M. Haas on puolestaan ko­rostanut tiedon roolia. Asiantuntijayhteisöt voivat nostaa asialistalle uusia, esimerkiksi ympäristönsuojeluun liitty­viä tehtäviä. Oletus on, että kun aikaa kuluu tarpeeksi, yhä useammat funktiot hoidetaan yhteistoiminnallisesti.

Uusi regiimi eli hallintajärjestelmä voi kehittyä vaikka seuraavalla tavalla: Ensin tutkijat nostavat esille uhan siitä, että tietyt ekologiset järjestelmät ovat tu­houtumassa tai että maailmankauppaa uhkaa protektionismi. Jotkut valtiot kutsuvat koolle monenkeskisiä diplo­maattisia konferensseja. Konferenssissa päätetään lopulta luoda uusia hallinta­järjestelmiä tai kehittää entisiä.

Viime vuosikymmenien aikana täl­lä tavoin on toteutettu useita rauhan­omaisia muutoksia. Esimerkiksi kaupan esteitä poistaneen GATT-sopimuksen on korvannut pysyvämpi ja maailmantaloutta laajemmin hallinnoiva Maail­man kauppajärjestö WTO. Vuonna 1989 voimaan astunut Montrealin protokolla on pelastanut maapallon otsonikerrok­sen, ja vuonna 1997 solmittu Kioton sopimus on sekin jonkinlainen, joskin pieni askel yrityksessä vähentää ilmakehän lämpenemistä.

Silti funktionalistiseen yhteistyöhön asetettu toivo on osittaisista onnistumi­sista huolimatta osoittautunut katteetto­maksi. On epävarmaa ja kyseenalaista, onko edes Euroopan unionista kehitty­nyt vuosikymmenien saatossa poliittista yhteisöä, johon kansalaiset kokisivat kuuluvansa ja jossa olisi käynnissä laaja­mittainen kansalaiskeskustelu järkevistä poliittisista arvostelmista.

Lyhytikäinen europrojekti on nope­asti huipentunut kriisiin, joka on enem­män hajottamassa kuin yhdistämässä Eurooppaa. WTO ja muut yritykset lukita uusliberalismin periaatteet ja siir­tää taloushallintaa pois demokraattisen politiikan kentiltä ovat johtaneet myös globalisaationvastaisiin reaktioihin. Maailmantalouden ristiriidat ja siirtolaisuus ovat synnyttäneet uusia kansallismielisiä liikkeitä ja puolueita.

Funktionalistinen yhteistyö ei siis ole luonut maailmanpoliittista yhteisöä tai johdattanut maailmaa hitaasti mutta varmasti kohti demokraattista ja glo­baalia keynesiläisyyttä. Pikemminkin maailmantalouden ristiriidat ja kyvyttö­myys rakentaa uusia, kauaskantoisia yh­teisiä instituutioita ovat vieneet toiseen suuntaan: ensin on palattu kohti klassis­ta talousliberalismia ja sitten alettu tois­taa sellaista kehityskulkua, joka ennakoi 1900-luvun katastrofeja.

Hyvän opportunismin teoria

Kysymys muutosmahdollisuuksista voi­daan asettaa myös kokonaan toisenlai­sesta näkökulmasta: mitä ovat ne kriit­tiset hetket tai historian solmukohdat, jotka voisivat avata tilaa muutokselle? Asiaa voidaan katsoa muutoshakuisten toimijoiden ja liikkeiden näkökulmasta.

Esimerkiksi idea kansainvälisestä rikostuomioistuimesta on ollut olemassa pitkään. Yksi ensimmäisistä ehdotuksis­ta kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamiseksi syntyi vuonna 1872 re­aktiona Ranskan ja Saksan välisen so­dan hirmutekoihin. Punaisen Ristin pe­rustajiin lukeutunut Gustave Moynier ei saanut tuolloin ehdotukselleen riittävää tukea.

Mitä rationaalisempi yhteiskunta, sitä pienemmät kriisit voivat avata tilan institutionaalisille muutoksille.

Keskustelu kuitenkin jatkui. Eri vaiheissa ideaa ajoivat myös moninai­set kansalaisyhdistykset. Kansainliitto asettui vuonna 1937 tukemaan sopi­musta kansainvälisen rikostuomioistui­men luomiseksi, mutta Kansainliitto oli tuolloin jo hajoamassa ja maailmansota alkamassa. Vuonna 1948 YK:n yleis­kokous pyysi kansainvälisen oikeuden toimikuntaa ottamaan käsittelyyn kan­sainvälisen rikostuomioistuimen perus­tamisen, mutta tuon ajan yritykset eivät onnistuneet – pääosin kylmän sodan jännitteiden vuoksi.

Kriisi voi luoda kauan odo­tettuja muutosmahdollisuuksia, joihin poliittisen opportunistin pitää hanakasti tarttua

Heti kylmän sodan päättymisen jäl­keen rikostuomioistuimen ideaa kan­nattavat liikkeet ja järjestöt yhtyivät laajaksi liittoutumaksi, jota myös muu­tama aktivistivaltio tuki. Jugoslavian hajoamissodat 1990-luvun alussa ja sitten Ruandan katastrofi loivat osal­taan momentumia eli liikemäärää idean puolesta.

Monivaiheisten mutta jälkikäteen katsottuna varsin nopeiden neuvotte­lujen jälkeen pysyvän kansainvälisen rikostuomioistuimen perussääntö hy­väksyttiin YK:n diplomaattikokouksessa Roomassa heinäkuussa 1998. Rikostuomioistuin on tärkeä askel maailman­laajuisen laillisuusperiaatteen vakiinnut­tamisessa, vaikka kaikki keskeiset maat, kuten Yhdysvallat, Kiina, Intia ja Israel, eivät edelleenkään ole mukana tuomio­istuimessa. Järjestelmässä on kriitikoiden mukaan myös kaksoisstandardeja, jotka tukevat yksipuolista maailmanhallintaa.

Tämä historiallinen kokemus voi­daan yleistää. Laillisuusperiaate ja ajatus rikoslain soveltamisesta myös sotilaisiin ja heidän komentajiinsa ovat tulosta moraalisesta oppimisesta. Idean liike­määrä voi lisääntyä nopeasti, jos jokin keskeinen este tai kitkatekijä poistuu tai jos idean vauhti ja massa kasvavat uuden sysäyksen ansiosta.

Demokraattisen ja globaalin keynesi­läisyyden puolesta on käyty ja käydään vastaavia kamppailuja. Globaalit rahoi­tusverot ovat nousseet näiden kamppai­lujen symboliksi.

James Tobin ehdotti kansainvälistä valuutanvaihtoveroa jo vuonna 1972, sa­maan aikaan kun Bretton Woods -järjes­telmä oli vasta murtumassa ja maailma siirtymässä kelluvien valuuttakurssien ja vapaiden pääomaliikkeiden aikaan.

Tobinin ehdotus ei vielä tuolloin herättänyt paljonkaan huomiota. Sen perustana oli Keynesin 1930-luvun idea osakekauppaverosta. Keynesillä oli ehdotuksia myös valuuttavarantojen verottamisesta, ja ne saattoivat osaltaan toimia Tobinin ehdotuksen mallina. Tobin yleismaailmallisti Keynesin eh­dotuksen ja sovelsi sitä nimenomaan valuuttakauppaan. Kun ehdotuksesta tuli sittemmin kuuluisa, sitä on edelleen yleistetty koskemaan kaikkia rahoitus­kaupan muotoja.

Vuosikymmenten ja lukuisten ra­hoituskriisien jälkeen rahoitusveroehdotuksista on tullut keskeinen kohta alter-globalistisen liikkeen ajattelussa, joka kannattaa vaihtoehtoista globali­saatiota. Globalisaatio on samaistettu 1970-luvultaalkaen pitkälti rahoitus­markkinoiden vallan kasvua ruokki­vaan finansialisaatioon ja markkinoiden vapauttamiseen.

Rahoitusveron idea on saanut lisää liikevoimaa jokaisesta rahoituskriisistä. Kun Aasian kriisi 1997–1998 nousi pääotsikoihin, ranskalaisen Le Monde Diplomatique -lehden päätoimittaja Ignacio Ramonet julkaisi artikkelin Riisukaa markkinat aseista! Hän sai myrskyn aikaan ehdottamalla veroparatiisien sulkemista, omaisuustulojen korkeaa verotusta ja maailmanlaajuista valuutanvaihtoveroa.

Monien vaiheiden – erityisesti vuosien 2008–2009 globaalin rahoitus­kriisin ja sitä seuranneen eurokriisin – jälkeen ryhmä EU-maita on nyt rajatussa piirissä toteuttamassa yhtä muunnelmaa ideasta. Tässä tapauksessa idean esittä­misestä sen yhden muunnelman varo­vaiseen toteuttamiseen on kulunut neljä vuosikymmentä.

Oppimisen ja katastrofin välissä

Globaalit rahoitusverot ovat tietenkin vain pieni osa demokraattista ja globaa­lia keynesiläisyyttä. Maailmantalous on niin yhteen kietoutunut, ettei sitä voida hallita kestävästi pelkästään koordi­noimalla valtioiden talouspolitiikkaa tai millään yksittäisellä rahoitusveron muunnelmalla. Globaali keynesiläisyys on lähestymistapa, joka korostaa taloudellisten ongelmien julkista hallintaa maailmanjärjestelmän mittakaavassa. Tavoitteena on vakaa ja kestävällä poh­jalla oleva talouskasvu, työllisyys ja hyvinvointi kaikkialla ja kaikille yhtä aikaa.

Samoin kuin idea kansainvälisestä rikostuomioistuimesta, myös ajatus demokraattisesta ja globaalista keynesiläisyydestä kumpuaa perimmiltään moraalisesta oppimisesta. Se on kosmopoliittinen oppi, joka ei katso asioita ai­noastaan yhden ryhmän, kansakunnan tai valtion näkökulmasta, vaan lähtö­kohtana on globaalin poliittisen talou­den kokonaisuus kaikkine ekologisine ja muine seurauksineen.

Demokraattinen ja globaali keynesiläisyys kieltäytyy myös olettamasta, että maailmalla olisi jokin keskus. Eurosentrismi on yhtä huono lähtökohta maailmantalouden ymmärtämiselle kuin sinosentrismi. Moraalin peruslähtökohta on yleistettävyys, ja se viittaa kohti kosmopoliittista ajattelua. Valtasuhteet määrittävät, mitä kussakin tilanteessa on mahdollista oppia, mitä ei.

G. Wells (1866–1946) kirjoitti ensimmäisen maailmansodan jälkeen julkaistussa suuressa maailmanhistori­assaan, että sivilisaatio on kilpajuoksua oppimisen ja katastrofin välillä. Asian voi ilmaista myös niin, että mitä rationaali­sempi yhteiskunta, sitä pienemmät krii­sit voivat avata tilan institutionaalisille muutoksille.

Historiallinen suuronnettomuus on kaikkea muuta kuin poissuljettu vaihto­ehto. Mutta se ei ole ainoa vaihtoehto. Järjestelmällisellä taustatyöllä, osuvalla ajoituksella ja oikeanlaisella oppor­tunismilla voidaan käynnistää itseään vahvistavia muutoksia, joilla voi olla laajaa maailmanhistoriallista merkitystä. Muutoksen ehdot pitää ymmärtää paitsi liikemäärä-metaforan kautta, myös oppi­misen ja kriisin dialektiikkana.

Maailmanpoliittinen opportunismi tässä mielessä ei ole itsekeskeistä, vaan pohjautuu yleistettäviin moraalisiin periaatteisiin. Kriisi voi luoda kauan odo­tettuja muutosmahdollisuuksia, joihin poliittisen opportunistin pitää hanakasti tarttua.

 

Kirjoittaja on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

Ei mikään radikaali muutos, sanovat kansalaisliikkeet

Vaikka komissio lataa Euroopan tason puolueiden uuteen ase­maan kovia odotuksia, kansalaisliikkeiden näkökulmasta uudistukset eivät näytä järin merkittäviltä.

Esimerkiksi eurooppalaiset piraattipuolueet ovat päättäneet muodostaa kansallisten organisaatioittensa jatkoksi Euroopan tason puolueen. Piraattipuolueita toimii Suomen lisäksi esimerkiksi Saksassa, Ruotsissa, Tanskassa ja Hollannissa. Piraatit toimivat ennen kaikkea vapaantiedon, avoimen hallinnon, vapaan eurooppalaisen liikkuvuuden ja demokraattisen osallistumisen vahvistamisen puolesta.

Saksan Piratenpartein kansainvä­listen asioiden koordinaattori, piraattipuolueiden kansainvälisen organisaation puheenjohtaja Gregory Engels katsoo, että komission ehdo­tus helpottaisi Euroopan tason puolueen perustamista. Kun Euroopan tason puolueelle saataisiin selkeä oikeudellinen asema, rahoituksen hakeminen ja Euroopan laajuinen toiminta yksinkertaistuisivat.

”Uudistus auttaa meitä, mutta ei se mikään radikaali muutos ole”, Engels sanoo.

Engelsin mukaan piraattipuolueet vasta keskustelevat siitä, millainen eurooppalaisesta puolueesta tulee. Linjoja on kaksi: pieni, ennen kaikkea tekninen yhteistyöelin tai laajempi ratkaisu, jossa puolue olisi kansallis­valtiotason ylittävä järjestö.

Puolueen muotoon katsomatta aikeissa on, että Euroopan tason piraattipuolue noudattaa aikanaan europarlamenttivaaleissa yhtä yhteistävaaliohjelmaa ja koordinoi vaalikampanjointia. Puolueen yhteis­eurooppalaisia eurovaaliehdokkaita tuskin kuitenkaan nähdään edes tulevaisuudessa, Engels sanoo.

”Toistaiseksi jäsenmaiden toisis­taan eroava lainsäädäntö ei salli yh­teisten ehdokkaiden rekisteröimistä helposti, eikä tämä muutu, vaikka komission ehdotus menisi läpi. Siksi pitäydymme vastakin perinteisessä ehdokasmenettelyssä, eli kukin kan­sallinen puolue nimeää omat ehdok­kaansa.”

Toinen viime aikoina eurooppa­laista julkisuutta saanut kansalaisliike on eläinoikeusliike. Se sai viime vuo­den lopulla Hollannissa läpi yhden tärkeimmistä tavoitteistaan, kun turkistarhauksesta päätettiin luopua vuoteen 2024 mennessä.

Suomessa vastaavaa kieltoa on ajanut eläinsuojeluliitto Animalia yhdessä muiden eläinsuojelujärjestö­jen kanssa. Järjestöjen keräämän kansalaisaloitteen on määrä edetä tänä vuonna eduskunnan käsiteltä­väksi.

Animalian vs. toiminnanjohtajan Kati Pullin mukaan eurooppalaisilla eläinsuojeluliikkeillä ei kuitenkaan ole aikeita lähteä perustamaan Euroopan tason puoluetta, vaikka komission ehdotus tätä helpottaisikin. Liikkeet toimivat Euroopan tasolla osana kattojärjestöään, ja vapaamuotoinen yhteistyö riittää toistaiseksi kansalais­keskustelun areenaksi.

”Brysselin-toimistomme lobbaa EU-päättäjiä ja tiedottaa Euroopan tason asioista”, Pulli sanoo. ”Olemme miettineet, pitäisikö turkistarhauksen kiellosta tehdä kansalaisaloite EU-tasolla, mutta asia on vasta pohdin­nassa.”