Ruotsidemokraattien johtaja Jimmie Åkesson osallistui puolisonsa Louise Erixonin kanssa valtiopäivien avajaisiin 2010.Kansan ja kansanvallan käsitteet kuuluvat olennaisesti pohjoismaisten populististen liikkeiden retoriikkaan. Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini on blogissaan määritellyt kansan »ihmisyksilöiden muodostamaksi kokonaisuudeksi, jota sitovat yhteen yhteiset arvot, normit, kieli, kokemukset ja yhteenkuuluvaisuuden tunne».
Populistipuolueet Tanskassa ja Ruotsissa määrittelevät kansan samaan tapaan. Kansa mielletään perimmäiseksi yhteisöksi, jonka äänen populistiset puolueet nostavat päätöksentekoon.
Poliittinen filosofi Ernesto Laclau katsoo tämän johtuvan populistipuolueiden tarpeesta pystyttää jakolinja. Kansa poliittisena luokkana on pienin yhteinen nimittäjä, jonka varaan poliittinen yhteisö voidaan rakentaa.
Kun kansa määritetään vastakkaiseksi muille ryhmille, puolueet voivat luoda yhteen kuuluvuutta uhkakuvien ja syntipukkien avulla. Pohjoismaisten populististen puolueiden retoriikassa kansaa uhkaavat yleensä ulkoiset seikat.
Ruotsissa ja Tanskassa uhkiksi on esitetty maahanmuuttajat ja heidän aiheuttamansa taloudelliset rasitteet sekä kulttuuriset erot. Suomessa uhkaavana pidetään erityisesti EU:n epädemokraattista päätöksentekoa, joka ohjaa valtaa pois kansalta.
Pohjoismaiset populistit yrittävät tavoittaa sellaisia äänestäjiä, jotka eivät ennestään ole hankkiutuneet vaaliuurnille. Näin perussuomalaiset ja muut populistipuolueet politisoivat kysymyksiä, joita niin sanotut nukkuvat äänestäjät pitävät tärkeinä.
Ruotsidemokraatit kokee tuovansa politiikkaan maaseudulla asuvien, työväenluokkaisten ja usein vähäosaisten ihmisten näkökulman. Puolueen retoriikassa valtavirtapolitiikka on unohtanut nämä äänestäjät. Perinteisten puolueiden lisäksi myös urbaanit, progressiiviset puolueet, kuten Feministinen aloite ja Ympäristöpuolue, edustavat tässä retoriikassa valtavirtapolitiikkaa – eivät niinkään vaalitulosten vaan edustamiensa aatteiden ja ihmisten, kuten monikulttuurisuuden, kaupunkien kehittämisen ja nuoren koulutetun yhteiskuntaluokan vuoksi.
Myös perussuomalaiset on profiloitunut työväenluokan puolueeksi, joka uskaltaa nostaa keskusteluun »urbaanin vihervasemmiston» ja »suvaitsevaiston» oletettuja totuuksia. Puolue näkee rikkovansa »totuuksia» esimerkiksi maahanmuutosta.
Tanskassa kansanpuolue, joka on samalla tavalla edustanut vaikutusvallan marginaaleissa elävää, vähän koulutettua ja iäkästä väestöä, on hiljattain alkanut vedota menestyksekkäästi nuorempiin, varakkaisiin ja korkeakoulutettuihin äänestäjiin. Yksi syy tähän lienee se, että poliittinen keskusta on liikkunut kansanpuolueen kantojen suuntaan.
Mutta vaikka populistiset puolueet profiloivat itsensä uudenlaisena poliittisena vaihtoehtona, ne ovat Pohjoismaissa käytännössä myötäilleet valtavirtapuolueiden linjoja.
Perussuomalaiset on joutunut taipumaan hallituskumppaneidensa oikeistolaiseen politiikkaan. Ruotsidemokraatit on tukenut oikeistopuolueiden koalition Alliansenin näkemyksiä.
Demokraattisen järjestelmän sisällä toimiminen voidaan jakaa joko keskustelun ja konsensuksen tai taistelun ja vastakkainasetteluiden kautta eteneväksi prosessiksi.
Valtiotieteilijä Arend Lijphart määrittelee konsensusdemokratian järjestelmäksi, jonka päätöksenteossa pyritään ottamaan kaikki yhteiskunnalliset ryhmät huomioon ketään syrjimättä. Tämä tehdään jakamalla valtaa mahdollisimman monelle tasolle. Eri näkökulmat halutaan ottaa huomioon silläkin uhalla, että päätöksentekoprosessin lopputulos ei enää vastaisi yhdenkään ryhmän alkuperäisiä toiveita.
Pohjoismaita voidaan historiallisesti pitää konsensusdemokratioina. Populististen puolueiden vastakkainasetteluja rakentava poliittinen tyyli sopii huonosti tällaiseen demokratia-käsitykseen ja heikentää konsensusdemokratian perinnettä. Tällaisen konsensusjärjestelmän de facto demokraattisuus voidaan kuitenkin kyseenalaistaa.
Esimerkiksi poliittisen filosofin Chantal Mouffen edustaman kriittisen näkemyksen mukaan vastakkainasettelut ja konfliktihakuisuus kuuluvat keskeisesti demokratiaan, koska niiden avulla voidaan kyseenalaistaa yhteiskunnallisia olosuhteita ja murtaa vallitsevia valta-asetelmia.
Jos demokraattisena pidetään sellaista yhteiskuntajärjestelmää, joka pohjautuu eri näkökulmien taisteluun yhteiskunnallisesta valta-asemasta, pohjoismaisille populisteille ominainen poliittinen tyyli sopii demokratiaan hyvin.
Vaarana kuitenkin on, että populistiset puolueet vain korvaavat yhden poliittisen ehdottomuuden toisella viitatessaan yhtenäiseen »kansan tahtoon».
Kirjoittaja on käytännöllisen filosofian tohtoriopiskelija, joka tutkii demokratiakysymyksiä Helsingin yliopistossa.
