Lukuisat arvovaltaiset arviot ovat nimenneet eurokriisin syyksi Euroopan talous- ja rahaliiton EMU:n institutionaalisen heikkouden. Näiden arvioiden mukaan yhteinen raha ja rahapolitiikka eivät voi menestyä ilman finanssipoliittista riskinjakoa. Se taas edellyttäisi valtion tuloja ja menoja koskevan päätösvallan olennaista siirtämistä jäsenvaltioilta euroalueen tasolle.
Euroskeptikoiden päätelmä tästä logiikasta on, että euroalue on tuomittu jatkuviin kriiseihin ja ennen pitkää hajoamiseen, koska kansalaiset eivät halua poliittista unionia. Yhä tiiviimmän unionin kannattajat puolestaan perustelevat samalla logiikalla, miksi ponnisteluja finanssipoliittisen yhteisvastuun ja keskitetyn päätöksenteon lisäämiseksi tulee vahvistaa.
Talouslehti Financial Timesin talouskolumnisti Martin Sandbu haastaa tämän »valuvikaopin» kirjassaan Europe’s Orphan. Sandbun mukaan euroalueen ongelmat eivät johdu eurosta sinänsä tai euroalueen institutionaalisesta rakenteesta vaan harjoitetun politiikan virheistä.
Sandbun mukaan euromaiden talousongelmien taustalla on ylivelkaantuminen, joka johtui rahoitusmarkkinoiden sääntelyn heikkoudesta ja velkaantumista tukeneesta talouspolitiikasta nousukaudella. Sille, että tästä haavoittuvuudesta kehkeytyi eurokriisi, Sandbu löytää neljä syytä. Ensinnäkin euromaat olivat haluttomia järjestelemään uudelleen pankkien ja valtioiden velkataakkaa kriisin alussa. Toiseksi rahapolitiikka oli liian kireää, ja kolmanneksi finanssipolitiikkaa ei kyetty koordinoimaan. Lisäksi euromaat painottivat liikaa velkaantuneiden maiden julkisen talouden alijäämien leikkaamista.
Sandbun mukaan euroalueen taantuma olisi voitettu nopeasti ilman näitä virheitä. Hänen mielestään euroalue ei tulevaisuudessakaan tarvitse fiskaaliunionia, kunhan valtioiden ja pankkien velkaongelmat hoidetaan nopeilla velkajärjestelyillä ja raha- sekä finanssipolitiikkaa harjoitetaan viisaasti. Finanssipolitiikan koordinointia on hyvä lisätä, mutta päätösvalta voidaan jättää kansallisvaltioille.
Sandbu katsoo, että kun valtioille jätetään selvä vastuu omista talouksistaan, ne näkevät vapaaehtoisen integraation lisäämisen luonnostaan hyödylliseksi. Siksi myös Britannian kannattaisi liittyä tällaiseen euroalueeseen Brexit-pohdinnan sijasta.
Sandbun näkemyksiin on pääosin helppo yhtyä. Hän kuitenkin aliarvioi vaihtoehtoisen politiikan haasteita, etenkin velkajärjestelyiden riskejä.
Velkajärjestelyillä olisi voinut olla tuhoisia seurauksia rahoitusvakaudelle kriisin alkuvaiheessa, jolloin kunnolliset menettelytavat ja turvajärjestelmät valtioiden tai isojen pankkien velkajärjestelyjen hallituksi hoitamiseksi puuttuivat. Sellaiset tarvitaan, jotta järjestelyt voidaan toteuttaa nopeasti ja muita velallisia voidaan suojata paniikkireaktioiden vaikutuksilta. Ainakin tältä osin euroalueella oli ja on yhä aito valuvika, jonka korjaamiseen on korkea aika ryhtyä.
Kirjoittaja on Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan toimitusjohtaja.
