Miljoonat lapset kuolevat vuosittain sairauksiin, jotka voitaisiin periaatteessa ehkäistä täysin, vieläpä hyvin halvalla. Miksi niin ei sitten tehdä?
Muun muassa tähän kysymykseen pyrkii vastaamaan Massachusetts Institute of Technologyn professoreina työskentelevä intialais-ranskalainen ekonomistikaksikko Abhijit V. Banerjee ja Esther Duflo. Heidän teoksensa Poor Economics on siitä harvinainen köyhyyttä käsittelevä tietokirja, että siitä on tullut bestseller. Lisäksi talouslehti Financial Times ja investointipankki Goldman Sachs palkitsivat sen viime vuoden parhaana talouskirjana.
Kirjoittajat arvioivat kahden aiemman, keskenään taistelevan bestseller-ekonomistin Jeffrey Sachsin ja William Easterleyn ajatuksia: kumpi on oikeassa kehittyvien maiden ravinto-ongelmien syitä ja ratkaisuyrityksiä pohdittaessa? Entä terveys-, väestö- ja koulutuskysymyksissä? Kumpikin saa kirjassa erävoittoja, mutta useimmiten kumpikaan ei ole oikeassa. Taistelevien taloustieteilijöiden näkemykset näyttävät pohjautuvan enemmän ideologiaan kuin faktoihin.
Banerjeen ja Duflon ohjenuora on selvittää, mikä kehityksessä toimii käytännössä. Kirja perustuu pitkälti kaksikon vuonna 2003 perustaman tutkimusverkoston kokeellisiin tutkimuksiin. Niissä sattumanvaraisesti valittuihin kehittyvien maiden kyliin tai kaupunginosiin kohdistetaan jokin kehitysinterventio, esimerkiksi rokotusohjelma tai perhesuunnittelupalvelujen järjestäminen. Ihmisten hyvinvointia mitataan ennen koetta ja sen jälkeen, ja tuloksia verrataan mahdollisimman samankaltaisiin verrokkialueisiin, joissa interventiota ei ole tehty.
Kirja näyttää ainakin osittain kumoavan ajatuksen siitä, että riittävän ravinnon puute aiheuttaisi köyhyysloukun, joka estää ihmisiä olemasta riittävän tuottavia vetääkseen itsensä ylös köyhyydestä. Isolla osalla esimerkiksi Kaakkois- ja Etelä-Aasian aliravituista olisi varaa tarvittavaan kalorimäärään, mutta äärimmäisen köyhätkään eivät jahtaa vain mahdollisimman halpoja kaloreita. He haluavat myös maistuvaa ruokaa. Kaikkia rahoja ei edes käytetä ravintoon, sillä pienet ilot, kuten sokeroitu tee, tekevät vaikeasta elämästä hieman siedettävämpää.
Entä mikä on vastaus alun kysymykseen? Jos esimerkiksi 95 prosenttia lapsille tappavaksi osoittautuvista ripuleista voitaisiin ehkäistä lisäämällä klooria juomaveteen, miksi niin ei tehdä aina silloinkaan, kun köyhimmätkin voivat ostaa klooria tuettuun hintaan?
Terveydessä hyödyt ajoittuvat tulevaisuuteen, mutta kulut on maksettava tässä ja nyt. Lisäksi kloorin ostamisesta on päätettävä jatkuvasti uudestaan ja ainetta on muistettava myös käyttää. Samoista syistä myös lasten ilmainen rokottaminen jää usein vanhemmilta kesken ennen kuin lasten immuniteetti ehtii kehittyä.
Äärimmäisen köyhien elämästä piirtyy kuva jatkuvana riskien hallintana. Intian Länsi-Bengalissa pienviljelijäperheessä on keskimäärin kolme täyspäiväistä työtä tekevää jäsentä, joilla on seitsemän ammattia samaan aikaan. Taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta tässä ei ole järkeä – erikoistuminen ei ole mahdollista – mutta kyse onkin pakon sanelemasta riskien hajauttamisesta. Aina täytyy löytyä jokin vaihtoehto, jos tulot yhdestä työstä ehtyvät.
Myös kehitysmaiden suuressa perhekoossa on kyse riskienhallinnasta ja sosiaaliturvan puutteista. Banerjeen ja Duflon sanoin lapset ovat vanhemmilleen vanhuudenturvan lisäksi vakuutuksia, säästötilejä ja lottokuponkeja. Muun muassa näiden syiden vuoksi perhesuunnittelupalveluiden ja ehkäisyvälineiden saatavuus ei automaattisesti pienennä lapsilukua. Nämä havainnot eivät ole yhtä uusia kuin kirjassa annetaan ymmärtää, mutta ne esitetään tuoreella tavalla.
Kirjoittaja on ulkoministeriön tiedottaja ja vapaa toimittaja.
