Ulkopolitiikan päätoimittajana vuosina 1964–1966 toiminut Jaakko Iloniemi oli mukana perustamassa lehteä muutamia vuosia aiemmin. Lehden synty kerrataan Hannu Himasen kirjoittamassa Iloniemi-elämäkerrassa, ja vaikka paljon on jäänyt elämään, on lehti sivujuonne Iloniemen mittavalla uralla.
Iloniemen vaiheiden lisäksi kirja tarjoaa joitakin vastauksia ikuisuuskysymykseen, kuka pääsee vallanpitäjien lähelle. Puoli vuosisataa sitten se tarkoitti erinäistä seura- ja klubitoimintaa, jonne pääsi suhteilla, ystävien kautta. Verkostoitumisen ensiaskeleet otettiin luonnollisesti yliopistossa, joissa professorit L.A. Puntila ja Jan-Magnus Jansson tasoittivat opinnoissaan menestyneen ja vaikuttamishaluisen Iloniemen polkua.
25-vuotias Iloniemi sai kutsun Janssonin kerhoon eli Victorian piiriin. Hän istui ensikokouksessa professoreiden Kustaa Vilkunan ja Ilmari Hustichin välissä. Vilkkuna oli presidentti Urho Kekkosen neuvonantaja ja myöhemmin Paasikivi-Seuran perustaja. Seurasta tuli Himasen mukaan Iloniemelle avainkokemus, joka vaikutti hänen koko elämäänsä. Iloniemi pääsi lähelle eliittiä ja presidenttiä.
Töissäkin, esimerkiksi Suomalaisuuden Liiton pääsihteerinä 1950-luvulla, Iloniemi tapasi korkeita virkamiehiä, kansanedustajia ja professoreita. Lounasseuraksi ryhtyi nuori Mauno Koivisto. SDP:hen Iloniemi liittyi edistääkseen omaa uraansa ulkoministeriössä. Hän hyötyi varhain solmituista kontakteista, kuten Kalevi Sorsasta, joka alkoi ajaa Iloniemeä ulkoministeriön keskeisiin tehtäviin.
Iloniemi pyöri fabianistien keskustelukerhossa, Faros-Seurassa, Nuoren polven ulkopoliittisessa yhdistyksessä, Kesäyliopistossa ja Keskiviikkokerhossa, Tiistaikerhossa, Täysikuun kerhossa, Kauppakillan piirissä, tohtorikoplan tapaamisissa ja EU-ryhmässä. Hän seurasi O- ja Edistysryhmien toimintaa ja liittyi Yhteiskuntapoliittiseen sos.dem. yhdistykseen. Ja tietysti Paasikivi-Seuraan, jota Himanen kuvailee ukkoutuneeksi alusta lähtien. Iloniemen kaltaiset nuoret maisterit kutsuttiin mukaan imagoa pehmentämään.
1980-luvulla pankkiurallaan Iloniemi sai oman, niemeään kantavan Iloniemen klubin, vaikkakin leikkimielisesti. Se kokosi silti pankkien suljettujen ovien taakse parisenkymmentä yhteiskunnallista vaikuttajaa.
Naisia ei politiikan eikä diplomatian piireissä liikkunut. Seurat olivat »ammattiveljille». Tamminiemeenkin kutsuttiin »Kekkosen lastenkutsuille nelisenkymmentä nuorta miestä». Perheenjäseniä, puolisoita, ja joitakin politiikkoja lukuun ottamatta kirjassa mainitaan Iloniemen selvissä työkontakteissa neljä naista nimeltä: sosiaaliministeri Kyllikki Pohjala, YK-liiton puheenjohtaja Hilkka Pietilä, kansanedustaja Ulpu Iivari ja puolustusministeri Elisabeth Rehn. Tarja Halosesta kerrotaan vain, ettei Iloniemi häntä avustanut.
Naisia ei politiikan eikä diplomatian piireissä liikkunut. Seurat olivat »ammattiveljille».
1980-luvun lopulla Iloniemi halusi Hornet-hankintaa pohjustaneen neuvottelukunnan puheenjohtajaksi. Työnantaja epäröi, koska tehtävä ei liittynyt mitenkään Iloniemen toimeen Yhdyspankissa. Puolustusministeriön kansliapäällikkö, Iloniemen tuttu Paasikivi-Seurasta, käytti suhteita: pääministeri Harri Holkeri ylipuhui Iloniemen esimiehen, kurssikaverinsa RUK:sta vuosien takaa.
Olivatko suljetut klubit salaseuroja? Kirjassa vakuutellaan usein, etteivät olleet, mutta raja oli eittämättä häilyvä. Jos luottamuksellisessa ja suljetussa keskustelussa voitiin testata ideoita ja näkemyksiä ennen niin tuomista julkisuuteen, jää kysymys tehtiinkö niissä pitkälle meneviä johtopäätöksiä ilman vapaata, demokratiaan kuuluvaa julkista keskustelua.
Himasen mukaan esimerkiksi Iloniemen klubi oli yksi 1980–1990-luvun epävirallisista ryhmistä, joilla oli paljonkin merkitystä Suomen tehdessä isoja ratkaisuja kylmän sodan päättyessä.
Yhdistystoiminta on noista ajoista kuihtunut. Missä siis nykyään käydään syvälliset, pitkän aikavälin pohdinnat kansainvälisestä politiikasta ja Suomen paikasta siinä? Vai onko käynyt niin, että avoimet keskustelut käydään somessa ja suljetut pikaviestipalveluissa. Lopulta kaljakaverit ylennetään johtajiksi.
