Kansainvälisen politiikan tarkkailijoille ei pitäisi olla epäselvää, missä Euroopan voimakeskus tällä hetkellä sijaitsee. Tietenkin Berliinissä, josta liittokansleri Angela Merkel on nostanut itsensä maanosan vaikutusvaltaisimmaksi johtajaksi.
Aiemmin pragmaattisena ja reaktiivisena johtajana tunnettu Merkel on korottanut omaa ja maansa profiilia eurokriisin, Ukrainan sodan ja pakolaiskriisin aikana. Saksan johtoasemaan suhtaudutaan pääosin myönteisesti, vaikka maan aiempaa vahvempaa asemaa myös arvostellaan.
Saksa juhli viime lokakuussa yhdistymisensä 25-vuotispäivää. Nyky-Euroopassa lienee kovin vähän yhdistymisen surkuttelijoita. On kuitenkin hyvä palauttaa mieliin keskustelu, jota yhdistymisen alla käytiin.
Neljännesvuosisata sitten Lontoossa piti valtaa pääministeri Margaret Thatcher, Pariisissa presidentti François Mitterrand. Molemmat olivat aluksi epäluuloisia Saksojen yhdistymistä kohtaan. He olivat kokeneet toisen maailmansodan, ja jälkimmäinen oli ollut Saksan vankileirillä. Historian jättämät arvet näkyivät keskusteluissa. Thatcher pelkäsi toisen maailmansodan voiton valuvan hukkaan, ja Mitterrand näki uhkakuvana »pahojen saksalaisten» uudelleennousun ja hegemoniapyrkimykset.
Lopulta kaksikko kuitenkin käänsi yhdistymisen suhteen kelkkansa. Varsinkin Pariisissa yhdistymistä osattiin käyttää Euroopan rahaliittoon liittyvien intressien ajamiseen – toisin sanoen Saksan saamiseen rahaliiton taakse.
Sukupolveni näkökulmasta rautarouvan ja Mitterrandin pelot tuntuvat koomisilta. Kuka voisi pelätä Saksaa?
Ei ehkä minun sukupolvestani kukaan, mutta edellä mainitusta voidaan silti vetää tähän maailmanaikaan muutamia opetuksia.
Ensinnäkin sukupolvikokemuksilla on pitkäaikaisia vaikutuksia uhkakäsityksiin. Tämä kannattaa ottaa huomioon suhteessa Venäjään. Euroopassa kasvaa tulevia johtajia, jotka suhtautuvat Venäjään epäluuloisesti. Nämä asenteet vaikuttavat vielä vuosien kuluttua, jos Venäjällä on halua yleiseurooppalaiselle tielle.
Saksan siirtymä ongelmatapauksesta maanosan legitiimiksi johtajaksi kuitenkin osoittaa, että syvälliset muutokset kansainvälisessä politiikassa ovat mahdollisia. Saksa on toisen maailmansodan jälkeen käynyt läpi valtavan identiteettimuutoksen, vaikka moni suhtautui moiseen epäillen. Maan päätös sitoutua länsi-integraatioon on muovannut muiden eurooppalaisten Saksa-käsityksiä, mikä on luonut pohjaa maan nykyiselle johtajuudelle. Saksan hegemonia ei ole enää uhkakuva.
Venäjän osalta vastaava muutos vaikuttaa nyt teoreettiselta. Mutta jos olosuhteet ja Venäjän oma tahto muuttuvat, myös eurooppalaisten Venäjä-käsitykset voivat muuttua syvällisesti.
