Solomiya Boršoš oli vasta aloittanut Ukraina-instituutin johtajana, kun Venäjän hyökkäys veti kulttuuridiplomatian osaksi Ukrainan puolustustaistelua.
Kun Solomiya Boršoš puhui vuosi sitten kansainvälisessä konferenssissa Butšan joukkosurmasta, kollega Intiasta antoi palautetta. Kritiikki koski sitä, ettei ukrainalaisia ollut kiinnostanut intialaisten kärsimys Englannin kolonialismin alla.
Boršoš on sittemmin törmännyt työssään Ukraina-instituutin toiminnanjohtajana useita kertoja siihen, ettei kolonialismista ja Ukrainan tilanteesta voi puhua samassa lauseessa herättämättä vastareaktioita keskustelukumppanissa. Kolonialismi liitetään kysymykseen rodusta ja valkoisen miehen valloitusmatkasta merten yli kaukaisiin maihin. Siksi Boršoš haluaa ravistella tavanomaista käsitystä siitä, mitä kolonialismi ylipäänsä on.
»Valkoinen ihminenkin voi kokea kolonialismia. Eikä valkoisuus tee kärsimyksestä yhtään vähäpätöisempää», Boršoš toteaa.
Venäjä on kolonialistinen maa, hän sanoo, ja Venäjän kolonialismi ulottuu Ukrainasta aina Baltiaan, Valko-Venäjälle ja Keski-Aasiaan. Imperiumien luonteesta on hänen mielestään tärkeä puhua, jotta voidaan ymmärtää, kun ne ovat tekemässä hiljaista paluuta.
On huhtikuun alku, ja Boršoš puhuu videopuhelun välityksellä Kiovasta. Hän on juuri palannut työmatkalta Berliinistä, jossa vietettiin Ukraina-instituutin ensimmäisen kansainvälisen toimipisteen avajaisia. Tavallisesti matka olisi taittunut puolessatoista tunnissa lentäen. Ukrainan ilmatila on sodan vuoksi suljettu, ja nyt aikaa kului yli 30 tuntia autossa istuen.
Boršoš oli ehtinyt työskennellä ukrainalaista kulttuuria ja maakuvaa ulkomailla edistävän instituutin toiminnanjohtajana vain kaksi viikkoa ennen kuin Venäjä hyökkäsi. Töitä jatkettiin etäyhteyksin, ja instituutti oli ensimmäisten joukossa välittämässä kansainväliselle medialle englanninkielistä tietoa tapahtumien kulusta Kiovassa.
Instituutissa on ollut kiireinen vuosi. Kansainvälinen kiinnostus ukrainan kieltä, kulttuuria ja historiaa kohtaan on kasvanut räjähdysmäisesti. Boršoš kertoo, että Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa Ukrainan nykytilannetta halutaan ymmärtää aiempaa monipuolisemman tiedon valossa, kun taas Latinalaisessa Amerikassa, Afrikassa ja Kaakkois-Aasiassa mielenkiinto kohdistuu kulttuurisiin ja maantieteellisiin perusfaktoihin.
Instituutilla on kaksi päätavoitetta: tehdä ukrainalaista kulttuuria tunnetuksi sekä lisätä kahdenvälistä kulttuurista ja akateemista yhteistyötä eri maiden kanssa. Kohderyhmään lukeutuvat kansainväliset taiteilijat, tutkijat ja kansalaisjärjestöt – ukrainalaisdiasporaa unohtamatta.
Tämä on minun sukupolveni tarina, ja tämän äärellä meidän on tehtävä töitä.
Ukrainalaisen kulttuuri- ja julkisuusdiplomatian juuret ovat verrattain nuoret. Kun Ukraina itsenäistyi Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991, diplomatiaa ei alettu edistää määrätietoisesti.
»On ymmärrettävä, että puhutaan sellaisen maan diplomatiasta, jolla ei ole ollut valtiollista asemaa 50–60 vuoteen», Boršoš huomauttaa.
Käänne tapahtui keväällä 2014, kun Venäjä liitti laittomasti Krimin niemimaan itseensä ja aloitti Itä-Ukrainassa sodan. Ukraina nousi kansainvälisen huomion keskipisteeksi, mutta maassa havahduttiin siihen, ettei sen tilannetta ymmärretty muualla erityisen hyvin. Boršoš muistelee, että jopa euroatlanttisessa yhteisössä viestittiin – joko avoimesti tai rivien välistä – että Ukraina on osa Venäjän etupiiriä.
Tämän pohjalta syntyi päätös perustaa ulkoministeriöön julkisuusdiplomatian yksikkö. Työtä oli mukana johtamassa maan nykyinen ulkoministeri Dmytro Kuleba, joka toimi tuolloin ulkoministeriön virkamiehenä. Erillinen kulttuuridiplomatian organisaatio, Ukraina-instituutti, perustettiin vuosien 2017–2018 taitteessa silloisen ulkoministerin Pavlo Kimklinin aloitteesta.
Kahdeksan vuoden aikana julkisuusdiplomatialle on onnistuttu rakentamaan institutionaalinen perusta.
Hyökkäyssodan alettua Boršoš kollegoineen käynnisti kampanjan venäläisen kulttuurin »asettamiseksi tauolle». Instituuttia syytettiin niin kutsutusta canceloinnista, venäläisen kulttuurin lakaisemisesta maton alle.
Boršoš ei yleisesti ottaen pidä cancel-toimintatapaa kestävänä mutta toivoo, että tilannetta tarkasteltaisiin ukrainalaisten silmin: Ukrainassa ei luoda taidetta eikä kunnosteta asfalttiteitä, sillä ihmisillä on kiire paeta pommisuojiin.
Yhteensä noin miljoona ukrainalaista käy parhaillaan taistelua rintamalla tai toimii asiantuntijatehtävissä maanpuolustuksessa. Kymmenet miljoonat muut tekevät töitä kahta kovemmin kantaen syyllisyyttä siitä, etteivät ole puolustamassa maataan henkensä uhalla.
Lomasta on tullut kirosana, Boršoš naurahtaa.
»Venäjä on pannut meidän elämämme tauolle. Ehkä venäläisen kulttuurin tulisi antaa tilaa, ei ainoastaan ukrainalaiselle kulttuurille, vaan kaikille niille kulttuureille, jotka Venäjä on kolonisoinut», Boršoš perustelee.
Ukraina-instituutti järjesti monenlaista kulttuuriohjelmaa Liverpoolissa Euroviisujen aikaan. Valokuvanäyttely Home.Perspectives oli esillä Open Eye Galleryssa.
Kulttuurikeskustelun kapeakatseisuus ilmenee lukuisissa Boršošin kohtaamissa tilanteissa. Esimerkiksi kun saksalainen professori antaa taidealan väitöskirjatutkijalle palautetta siitä, ettei ukrainalaista taidetta voi tutkia, jos sitä ei tarkastella venäläisen kulttuurin kautta. Ulkopuolisen silmin ukrainalaista kulttuuria ei mielletä erilliseksi venäläisestä.
Ukrainan suvereniteettia kyseenalaistetaan länsimaissa enää harvoin, mutta yksi yleisimmistä harhakäsityksistä, joita Boršoš kollegoineen saa yhä toistuvasti korjata, koskee Ukrainan valtiollista historiaa. Boršoš kertoo hämmästyneensä siitä, kuinka usein Ukrainan historian ajatellaan alkavan 1900-luvun Neuvostoliitosta, vaikka Ukraina soti jo 1700-luvulla suuressa Pohjan sodassa ensin Venäjän kanssa Ruotsia vastaan ja lopulta Ruotsin kanssa Venäjää vastaan.
Kaksi maisterintutkintoa suorittanut Boršoš myöntää tarkastelevansa maailmaa ennen kaikkea kansainvälisten suhteiden tutkimuksen linssien läpi. Tie maailmanpolitiikkaan ei kuitenkaan ollut suoraviivainen. Boršoš työskenteli ensin talousalalla, kunnes vallankumous Ukrainassa vuonna 2014 sysäsi hänet kansalaisvaikuttamisen pariin.
»Kun näkee maansa olevan ajautumassa väärään suuntaan, ja vain yksi ikkuna on auki, siitä hypätään», Boršoš kuvailee päätöstään vaihtaa alaa.
Boršoš innostuu puhumaan Ukrainan tilanteesta akateemisen käsitteistön kautta. Hän kritisoi viime vuosikymmeninä nousujohteessa ollutta reaalipoliittista ajattelutapaa, jossa etenkään pienten kansakuntien toimijuudella ei nähdä olevan sijaa ja vallitsevaa maailmantilaa pidetään ennalta määrättynä. Hän arvostelee myös postmodernismista kantautunutta ja Venäjän propagandassaan aktiivisesti hyödyntämää väitettä, jonka mukaan totuus on suhteellista.
Venäjä on disinformaation viljelijänä vanha tekijä. Sen aktiivisesti levittämät valheet Ukrainasta ovat saaneet jalansijaa erityisesti monissa Afrikan maissa, joissa Venäjällä on huomattavasti vaikutusvaltaa.
Viimeaikaiset lokakampanjat Boršoš tiivistää kolmeen pääväitteeseen: Ukraina on rasistinen, sillä se ei sodan alussa päästänyt afrikkalaisia pois maasta. Ukraina suosii Mustanmeren viljasopimuksen myötä lännen etuja myymällä suurimman osan viljastaan Afrikan sijasta Eurooppaan. Ukrainalaiset pakolaiset ovat etuoikeutettuja, sillä heidät otetaan avosylin vastaan Euroopassa, mutta afrikkalaiset ja syyrialaiset jätetään kuolemaan kumiveneisiin Välimerelle.
Ukrainaan kohdistuvan disinformaation torjuminen on tällä hetkellä osa Boršošin ja koko instituutin työtä.
Disinformaation Boršoš määrittelee 90 prosenttisena valheena, johon on sekoitettu kymmenes totuutta. Siksi hän pitää olennaisena, ettei faktoja pyritä korjaamaan Venäjän propagandametodeihin nojaten vetämällä mutkia suoraksi tai kaunistelemalla asioita.
Keskeistä on kertoa asioiden laajemmasta kontekstista ja toisaalta myös valottaa sitä, miten ahtaalle kansalaisten vapaus on Venäjällä ajettu.
Ukrainan leimaaminen sodan syntipukiksi on Venäjän ruokkima tarina, joka on uponnut myös moneen bensan hinnannousuun ja sähkölaskuihin turhautuneeseen eurooppalaiseen. Boršoš sanoo, että Eurooppaa on muistutettava, ettei Ukraina aiheuta ongelmia vaan tuo turvaa.
»Jos Ukrainassa ei olisi vastarintaa, tällä hetkellä pohdittaisiin, miten pelastetaan Puola ja Baltian maat.»
Kysymykseen Ukrainan tulevaisuudesta Boršoš vastaa empimättä: Maan tulevaisuus on Euroopan unionissa. Ukraina on aina ollut osa Eurooppaa, ja se tulee vain palaamaan juurilleen.
Saksalla ja Ranskalla on merkittävä asema Euroopan integraation syventämisessä, ja siksi Ukraina-instituutti kohdentaa työtään Euroopassa näihin maihin. Saksan-toimipisteellä työ on jo täydessä vauhdissa, avajaisia Ranskassa on tarkoitus viettää muutaman vuoden kuluttua.
Boršoš kehuu Euroopan komissiota erityisesti siitä, että se on asettanut EU:n jäseniksi haluaville maille selkeät vaatimukset, jotka jokaisen on syytä täyttää. Kriteerit ovat tiekartta kohti demokraattista oikeusvaltiota.
Ukraina on vapailla vaaleilla toimiva demokraattinen valtio. Boršoš korostaakin, että Ukrainalla on nyt täysi työ riippumattoman oikeusjärjestelmän uudistamisessa.
»Elämme toistaiseksi vielä toinen jalka neuvostomenneisyydessä. Kaikki ovat syyllisiä, järjestelmä on rakennettu ihmisten rankaisemiseksi. Näin ei pitäisi olla, sillä se ei vie maata eteenpäin.»
Euroopan unionilla on omat kipupisteensä huollettavanaan, Boršoš huomauttaa. Miten päätöksiä tehdään monikansallisena instituutiona, jonka jäsenmaissa käydään kädenvääntöä EU:n laatimista periaatteista? Tätä on Ukrainankin tulevaisuudessa pohdittava. Sen lisäksi sen on varauduttava siihen, miten ja millaista yhteistyötä se aikoo jatkossa tehdä itänaapurinsa kanssa.
Sota päättyy aikanaan. Ukrainalle se voi tarkoittaa kiivaita neuvotteluita EU-jäsenyydestä, mutta millaisena Boršoš näkee oman tulevaisuutensa?
»Jos kyllästyn kulttuuridiplomatiaan, aion todennäköisesti työskennellä jossakin kansalaisjärjestössä sen eteen, että oikeus toteutuu sotarikoksissa», hän miettii.
»Tämä on minun sukupolveni tarina, ja tämän äärellä meidän on tehtävä töitä. Muuten joudumme todistamaan seuraavaa sotaa 30 vuoden päästä tai aiemmin.»
