Brittitoimittaja Peter Pomerantsev on kirjoittanut kenties hyytävimmän ja samalla viihdyttävimmän viime vuosina vastaan tulleen Venäjä-kuvauksen.
Pomerantsev työskenteli 2000-luvun alkuvuosina venäläisillä tv-kanavilla, ja kirjan ydin rakentuu kulissien takana tehdyille havainnoille. Venäjän kokoisessa maassa vain televisio on hallinnolle kyllin voimakas väline päästä kansalaisten pään sisään. Ja jos neuvostoajoista on jotain opittu, niin televisio ei saa koskaan olla tylsää.
Kirjoittaja on venäläisemigranttien lapsi, minkä ansiosta hänet otetaan Moskovassa vastaan kuin ulkomaanserkku. Hänen kanssaan voi verestää vanhoja ja hänelle voi yhä uskoa kaikkein intiimeimmät salaisuudet.
Pomerantsev ei liiku ainoastaan Moskovan tähtisumussa, vaan kuljettaa lukijansa myös pikkurikollisten elokuvaprojektin kuvauksiin Vladivostokiin, Lontoon suunnattoman äveriäisiin venäläiskortteleihin Belgraviaan ja Mayfairiin, ruosteisen korruptoituneeseen Kaliningradiin ja lähes kaikkialle niiden välillä.
Ote on koko ajan upeasti omaa ja yleistä yhdistelevä, syvän henkilökohtainen mutta samalla viileän analyyttinen, ja tarkkanäköisyys kuin Anna-Lena Laurénia parhaimmillaan. Tuntuu, että Pomerantsev ottaa vastaan kaikki ympäristön hänelle lähettämät signaalit ja tulkitsee niitä lavean venäläissielun herkkyydellä.
Näissä välittömissä tulkinnoissa kirja on terävimmillään. Väkevimmät todistukset kuullaan tietysti tavallisten ihmisten suusta.
Surrealistisimmilleen Pomerantsev yltyy sukeltaessaan »Kremlin demiurgin», presidentin visiirin Vladislav Surkovin luoman poliittisen järjestelmän tajuntaan.
Sieltä ohjataan koko venäläistä yhteiskuntaa kuin absurdia näytelmää: kätilöidään liberaalioppositiolle oma puolue ja luodaan uusnatseista sille vastavoima; tuetaan avantgardetaidetta ja rajoitetaan samalla ilmaisunvapautta. Maailma toimii valkokankaana, jolle heijastetaan kulloinkin haluttu todellisuus.
Järjestelmän karmaiseva nerokkuus on siinä, että pelkän toisinajattelijoiden vainoamisen sijaan se ottaa kaiken poliittisen diskurssin omakseen ja muokkaa sitä mielensä mukaan. Krimin valtaus oli surkovilaisten »poliittisten teknologien» huipputaidonnäyte: päätettiin, mikä on totta, ja saatiin tarpeeksi moni uskomaan.
Pomerantsevin kirja on todellisuudentajunsa kadottaneen maan pähkähullu luonnetodistus. Siinä maalaistytöt tekevät mitä tahansa päästäkseen miljardöörien rakastajattariksi, valtion virastot voivat käyttäytyä kuin rikollisjärjestöt ja elämä on houreista roolileikkiä, jossa totuudella ei ole merkitystä.
Kirjan luettuaan on entistä vakuuttuneempi, ettei Venäjä missään vaiheessa ollut muuttumassa lännen kaltaiseksi. Pomerantsevin Moskova on aidosti kolmas Rooma – dramaattinen, intensiivinen ja julma, muttei onneksi täysin lohduton.
