»Holokaustin tapaiset asiat voivat potentiaalisesti tapahtua diktatuureissa, ja me taistelemme Israelissa sen puolesta, että se säilyisi demokraattisena maana. Kiitos kaikille ja hyvää lentoa.»
Holokaustin muistopäivänä 17. huhtikuuta 2023 El Alin lennolla Tel Avivista New Yorkiin istuvat matkustajat eivät varsinaisesti rauhoittuneet lentäjänsä matkatoivotuksesta. Miljoonien holokaustin uhrien liittäminen Israelissa parhaillaan käytävään katkeraan poliittiseen kamppailuun oli monille yksinkertaisesti liikaa.
Kun tieto kuulutuksesta levisi, syntyi valtava kohu. Lentäjä pyysi anteeksi heti Atlantin ylityksen jälkeen ja lehtoyhtiö tuomitsi kuulutuksen julkisesti.
Kielenkäyttö on kuitenkin ollut yleisesti erittäin kovaa Israelin nykyisessä poliittisessa kriisissä. Valtavia mielenosoituksia on ollut joka viikko.
Parhaimmillaan 600 000 ihmistä eli jopa kuusi prosenttia israelilaisista on ollut yhtä aikaa kaduilla osoittamassa mieltään hallituksensa kaavailemia oikeusjärjestelmän muutoksia vastaan. Banderollien sävy on ollut jyrkkä: »Pelastakaa Israelin demokratia», »Israel tulee säilymään vapaana» ja »Israel on sisällissodan kynnyksellä».
Presidentti Isaac Herzog varoitti hänkin sisällissodan vaarasta televisioidussa puheessaan.
Pääministeri Benjamin Netanjahun hallitus pyrkii merkittävästi kaventamaan maansa korkeimman oikeuden mahdollisuuksia valvoa Knessetin eli Israelin parlamentin lainsäädännön laillisuutta. Osana reformeja hallitus saisi määräävän roolin korkeimman oikeuden tuomarien nimitysprosessissa.
Muutosten on nähty murentavan koko Israelin demokraattisen järjestelmän tasapainoa. Raivokkaat protestit ja yleislakko pakottivat maaliskuun lopulla hallituksen ottamaan aikalisän ja etsimään kompromissia.
Neuvottelut ovat jatkuneet tuloksetta. Mielenosoitukset eivät ole loppuneet.
Myös sadattuhannet reformin puolustajat ovat osoittaneet mieltään. Hekin sanovat marssivansa demokratian puolesta ja tukevansa vaalein valittua hallitusta, jonka päätöksiä ei tule kumota katuparlamentissa.
Sen sijaan Israelin palestiinalaiset kansalaiset ovat pääosin jääneet mielenosoituksista pois. Eivät siksi, että kannattaisivat hallitusta, vaan siksi, etteivät monet ylipäänsä koe osallisuutta Israelin järjestelmässä.
Kansalaisuus uupuu lisäksi Israelin miehittämien alueiden miljoonilta palestiinalaisilta. Useimmat eivät kulkurajoitusten vuoksi edes pääsisi saapumaan mielenosoituksiin vaikka haluaisivat. Eivätkä he halua. Heitä ei niinkään kiinnosta Israelin vapaus vaan se, että Israel vie heiltä vapauden.
Demokratiasta ja sen toteutumisesta on siis päässyt muodostumaan Israelissa hyvin eriävät käsitykset. Miten?
Demokratian eri ulkoiset muodot ovat globaalisti erittäin suosittuja. Maailmassa on 190 kansallista parlamenttia eli lähes joka maassa on sellainen. Lähes kaikki maat myös järjestävät vaaleja.
Monet parlamentit ovat kuitenkin vailla todellista valtaa ja vaalit ennalta käsikirjoitettuja näytelmiä.
Israelin palestiinalaiset ovat syntyneet valtiossa, joka ei oman määritelmänsä mukaan ole eikä voi olla heidän kansallisvaltionsa.
Sielläkin, missä todellista valtaa käyttäviin instituutioihin valitaan ehdokkaita vapaissa vaaleissa, saattaa olla matkaa aitoon demokratiaan. Siihen tarvitaan muun muassa oikeusvaltio ja ihmisoikeudet, itsenäinen oikeusjärjestelmä, kansalaisyhteiskunta sekä avoin poliittinen kulttuuri.
Myös vapaa media on keskeinen tekijä, mikä onkin monessa maassa kipukohta.
Tutkimusyksikkö Economist Intelligence Unitin (EIU) vuosittainen demokratiaindeksi tarkastelee yhteensä 60:tä demokratian indikaattoria. Pisteytyksen yläpäässä ovat esimerkiksi Pohjoismaat ja pahnanpohjimmaisina Pohjois-Korea, Myanmar ja Talibanin hirmuhallinto Afganistanissa.
Mikään järjestelmä ei ole täydellinen, mutta EIU luokittelee omilla perusteillaan vain 24 maata täysiksi demokratioiksi eli yli 8 pisteen arvoisiksi 0–10 asteikolla. Niissä on poliittisten ja kansalaisoikeuksien lisäksi vapaa ja monipuolinen media sekä itsenäinen oikeuslaitos.
Puutteellisissa demokratioissa (flawed democracies) on vapaat ja tasapuoliset vaalit, ja niissä myös kunnioitetaan kansalaisten perusoikeuksia. Muissa demokratian osa-alueissa voi kuitenkin olla merkittäviäkin heikkouksia. Tällaisia valtioita oli 2022 yhteensä 48.
Israel löytyi juuri tästä puutteellisten joukosta, yhden pykälän verran Yhdysvaltojen edeltä, hiukan Viron ja Portugalin takaa. Rajanveto täysien ja puutteellisten demokratioiden välillä on vääjäämättä keinotekoinen. Demokratia onkin monen tekijän summa, ja sen voi rakentaa eri tavoin.
Jos on viettänyt yhtään aikaa Israelissa, tietää median ja politiikan olevan siellä hyvin monimuotoista, räiskyvää ja ilmaisuvoimaista. Debatti voi hyvin, samoin kansalaisyhteiskunta.
Sekä Yhdysvallat että Israel kärsivät pisteytyksessä voimakkaasti jakautuneesta poliittisesta kulttuuristaan. Yhdysvalloissa on ongelmia myös hallinnon toimivuuden ja Israelissa perusoikeuksien kanssa.
Ongelmista huolimatta demokratiaindeksi vahvistaa Israelin olevan Lähi-idän ainoa demokratia.
Sarja on tosin erittäin heikko. Israel sai indeksissä 7,93 pistettä vuonna 2022, vain hitusen täyden demokratian rajapyykin alapuolella. Tunisian pisteet olivat samana vuonna 5,51, Turkin vain 4,35. Ne eivät olleet enää EIU:n indeksissä demokratioita vaan hybridihallintoja. Israelin rajanaapurit Jordania, Egypti ja etenkin Syyria ovat läpeensä autoritaarisia valtioita.
Autoritaaristen valtioiden kategoriaan lasketaan monenkarvainen joukko absoluuttisia monarkioita, diktatuureja, teokratioita ja kansantasavaltoja ympäri maailmaa. Samasta kerhosta löytyy myös »Palestiina» 3,86 pisteellä.
Ei ole selvää perustuiko pisteytys Gazan kaistalla valtaa pitävän Hamasin vai osia Länsirannasta hallinnoivan palestiinalaishallinnon arviointiin, mutta kumpikaan ei järjestä vaaleja tai salli perusvapauksia.
Israelin sijoitus on siis omassa naapurustossaan erinomainen, mutta länsimaihin verrattuna vain kohtalainen. Jos Israel olisi EU-maa, sen sijoittuisi itse asiassa täsmälleen listan puoliväliin.
El Alin lentäjä puhui hiukan mustavalkoisesti demokratiasta ja diktatuurista. EIU:n kielellä Israelin poliittisen kriisin panoksena on pikemminkin putoaminen puutteellisesta demokratiasta vielä puutteellisempaan demokratiaan Unkarin tapaan – tai, jos oikein huonosti käy, peräti Turkin tapaiseen hybridihallintoon.
Keskeiset mielenosoittajien esiin nostamat uhat liittyvätkin erityisesti kahteen demokratian osa-alueeseen: oikeuslaitoksen riippumattomuuteen sekä perusoikeuksien turvaamiseen.
Israelissa ei virallisesti ole perustuslakia vaan niin sanotut peruslait, joihin on kirjattu samoja oikeuksia, joita eri maiden perustuslait säätelevät. Toisin kuin esimerkiksi Suomen perustuslakiin, peruslakeihin voi tehdä muutoksia yksinkertaisella enemmistöllä parlamentissa. Koska Israelissa hallitukset ovat perinteisesti enemmistöhallituksia, ne voivat periaatteessa säätää lakeja ja peruslakeja enemmistönsä turvin hyvin vapaasti.
Järjestelmää tasapainottava tekijä – josta amerikkalaiset mielellään puhuvat termillä checks and balances – on ollut korkein oikeus. Se on muiden tehtäviensä ohella valvonut uuden lainsäädännön peruslainmukaisuutta. Tämän Netanjahun uusi hallitus haluaa muuttaa.
Hallituksen motiivit aukeavat katsomalla päätöksiä, jotka ovat joutuneet korkeimman oikeuden hampaisiin viime vuosina. Korkein oikeus on esimerkiksi estänyt takavarikoimasta yksityisessä palestiinalaisomistuksessa olevaa maata siirtokuntarakentamisen tieltä Israelin miehittämällä Länsirannalla. Tämä kismittää etenkin kansallisuskonnollisia piirejä.
Korkein oikeus on myös pitänyt kaikkien ultraortodoksien automaattista vapauttamista pakollisesta asepalveluksesta kansalaisten tasavertaisuuden vastaisena. Tämä on hiertänyt ultraortodoksien puolueita.
Sekä kansallisuskonnolliset että ultraortodoksit ovat nyt edustettuina hallituksessa ja näkevät tilaisuutensa tulleen korkeimman oikeuden vallan murtamiseksi. Näissä ryhmissä korkeimman oikeuden on katsottu tekevän liberaalia ja sekulaaria politiikkaa, ei niinkään ylläpitävän perustuslaillisia pelisääntöjä.
Reformin kriitikot sanovat muutoksien käytännössä poistavan korkeimmalta oikeudelta sen laillisuusvalvojan roolin, mikä antaisi kapeimmallekin enemmistöhallitukselle mahdollisuuden säätää minkälaisia lakeja hyvänsä. Tämä olisi vallankaappaus, joka romuttaisi Israelin demokratian.
Hallitus ja sen kannattajat ovat puolestaan syyttäneet korkeinta oikeutta epädemokraattiseksi instituutioksi, jossa tuomareiden nimittämät tuomarit tekevät tyhjäksi kansan valitseman hallituksen tahdon. Heidän mielestään reformin tavoitteena on siis demokratisoida oikeusoppineiden liiallisesta vallasta kärsivää järjestelmää.
Toisin kuin oikeiston mielenosoittajat väittävät, demokratia ei kuitenkaan tarkoita pelkästään enemmistön valtaa. Ellei se sisällä vahvoja takeita kansalaisoikeuksien koskemattomuudesta ja vähemmistöjen oikeuksista, demokratia alkaa muistuttaa vanhaa vitsiä, jossa kaksi sutta ja yksi lammas äänestävät siitä, mitä syödään illalliseksi.
Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu jakaa kansan mielipiteitä.
Samaan aikaan kun Israelin juutalaiset kansalaiset kiistelevät Israelin demokratian pelisäännöistä, koko poliittisen kriisin olohuoneessa on palestiinalainen virtahepo.
Aiempi Netanjahun johtama hallitus sääti vuonna 2018 peruslain, joka määritteli Israelin valtion vain ja ainoastaan juutalaisen kansan kansallisvaltioksi.
Israelin kansalaisista kuitenkin vain 74 prosenttia on juutalaisia. Israelin runsaalla 1,6 miljoonalla palestiinalaisella kansalaisella on kansalaisoikeudet, kuten mahdollisuus äänestää ja asettua ehdolle vaaleissa, mutta poliittinen kulttuuri sekä monet yksittäiset lait rajoittavat täyttä tasa-arvoa.
Israelin palestiinalaiset ovat syntyneet valtiossa, joka on määritellyt itsensä siten, ettei se ole eikä voi olla heidän kansallisvaltionsa.
Vielä merkittävämpi ongelma on, että Israel miehittää yhä vuonna 1967 valtaamiaan alueita ja kontrolloi niillä asuvien miljoonien palestiinalaisten elämää. Itä-Jerusalemin yli 360 000 palestiinalaisella asukkaalla ei pääosin ole Israelin kansalaisuutta vaan pysyvä asumislupa. He eivät siis voi äänestää valtiollisissa vaaleissa.
Miehitetyllä Länsirannalla asuvat noin 3 miljoonaa palestiinalaista elävät omasta Palestiinalaishallinnostaan huolimatta Israelin alaisuudessa, mutta ilman poliittisia oikeuksia. Israel kontrolloi myös Gazan kaistalla asuvien parin miljoonan palestiinalaisen elämää monella tavalla, esimerkiksi ylläpitämällä väestörekisteriä.
EIU:n demokratiaindeksi on kuitenkin suhtautunut miehitykseen siten, että se on käsitellyt Israelia ja Palestiinaa erikseen: Israel on puutteellinen demokratia, Palestiinassa on autoritaarinen hallinto.
On tietysti kiistatonta, että palestiinalaishallinto ja Hamas käyttävät rajattua valtaansa hyvin epädemokraattisilla tavoilla. Ne eivät kuitenkaan ole vapaita Israelista.
Tällaista kahtiajakoa erilliseen Israeliin ja Palestiinaan oli ehkä helpompi perustella 1990-luvulla, jolloin palestiinalaishallinto perustettiin osana silloista rauhanprosessia.
Tuolloin kansainvälisesti tunnustetuksi päämääräksi vakiintui kahden valtion ratkaisu. Yksi valtioista, Israel oli jo olemassa. Sen vuonna 1967 miehittämille alueille perustettaisiin vaiheittain itsenäinen Palestiinan valtio samaan tapaan, kuin monien eurooppalaisten siirtomaiden kohdalla oli tehty muutamaa vuosikymmentä aiemmin.
Tämä näkökulma oli kenties relevantti vielä 2000-luvullakin, kun rauhanprosessin kaatumista saattoi pitää väliaikaisena. Nyt se ei näytä enää mielekkäältä.
Ihmisoikeusjärjestöt kutsuvat tilannetta apartheidiksi. On hyvin todennäköistä, että arvio yleistyy.
Kahden valtion visiolle ei ole vielä löydetty laajasti hyväksyttyjä vaihtoehtoja, joten se mainitaan yhä säännöllisesti esimerkiksi EU-maiden juhlapuheissa. Israelin hallitus ei kuitenkaan enää kannata sitä edes periaatteessa.
Nykyisen hallituksen ohjelma alkaa painottamalla, miten »juutalaisella kansalla on yksinomainen ja ikuinen oikeus kaikkiin osiin Israelin maata.» Oikeutta maahan paalutetaan ilman, että siinä puhuttaisiin maassa asuvien ihmisten oikeuksia.
Vuosikymmeniä jatkuneen siirtokuntien ja teiden rakentamisen lisäksi uusi hallitus on tehnyt merkittäviä juridisia muutoksia. Miehitetty Länsiranta siirrettiin helmikuussa armeijan vastuulta osaksi Israelin siviilihallintoa. Tämä ei ole enää edes näennäisesti miehityksen lakien mukaista.
Vielä kun miehitys oli nähtävissä sotaoloissa syntyneenä väliaikaisena tilanteena, johon etsittiin ratkaisua yhteistyössä alueen asukkaiden kanssa, oli edes jotenkin mahdollista perustella erottelua: Israel yhtäällä, Palestiina toisaalla. Viime vuosina yhä useampi taho, kuten Human Rights Watch, Amnesty International ja B’Tselem, ovat tulkinneet tilannetta toisin.
Järjestöjen mukaan Israel hallitsee, eri tavoin, koko Välimeren ja Jordanvirran välistä aluetta pysyvästi. Siellä asuvien noin 15 miljoonan ihmisen poliittiset ja muut kansalaisoikeudet määräytyvät heidän identiteettinsä pohjalta riippumatta siitä, missä päin aluetta asuvat. Nämä ihmisoikeusjärjestöt kutsuvat tilannetta apartheidiksi. On hyvin todennäköistä, että arvio yleistyy.
Osa Israelin mielenosoitusten osallistujista näkee tilanteen samoin ja on pyrkinyt laajentamaan näkökulmaa sanomalla, etteivät demokratiat voi olla miehitysvaltoja. Tämä ei ole toistaiseksi ottanut sanottavasti tuulta alleen.
Politiikka jakaa Israelin juutalaista yhteiskuntaa voimakkaasti, mutta palestiinalaisten oikeudet, rauhanprosessi tai miehityksen tulevaisuus eivät niinkään. Niitä on pitänyt esillä oikeastaan vain vasemmisto, joka viime vuosina on voimakkaasti marginalisoitunut.
Mikäli Israelin hallitseman alueen demokratiakehitystä tarkastellaan kaikkien sen asukkaiden näkökulmasta, sen pisteet demokratiaindekseissä ja juhlapuheissa laskisivat merkittävästi. Kategorisointi ei tietysti itsessään ratkaise mitään, mutta ainakin se nostaa ongelmia esiin.
Niiden häivyttäminen ei tee muuta kuin lykkää väistämätöntä eli yritystä löytää kestävämpi ratkaisu.
Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
