Ari Kerkkänen saapui uudelle työpaikalleen Damaskokseen tammikuussa 2011. Ajatuksena oli syventyä pitkästä aikaa tutkimustyöhön ja arabian kielen opiskeluun – sekä vetää hieman henkeä. Vanhan silkkitien varrella sijaitseva Syyrian pääkaupunki näytti tarjoavan tähän oivalliset puitteet. Suomen Lähi-idän instituutin restauroidut tilat sijaitsivat osmaniajalla rakennetussa Zeitunan talossa.
Takana oli neljä ja puoli kiireistä vuotta, joiden aikana Kerkkänen oli käynnistänyt Kriisinhallintakeskuksen Kuopiossa. Kerkkäsen johtajakaudella keskus oli kouluttanut satoja siviiliammattilaisia eri tehtäviin maailman kriisialueille.
Suunnitelmat seesteisistä vuosista menivät pian uusiksi, kun arabikevät saapui Lähi-itään. Maaliskuussa syyrialaiset nuoret maalasivat presidentti Bašar al-Assadin hallinnon vastaisia graffiteja seinään Daraan kaupungissa Jordanian vastaisella rajalla. Kaupungin turvallisuuspoliisin päällikkönä palveli presidentin serkku. Tämä ylireagoi kirjoitteluun ja määräsi joukkonsa pieksemään nuoria.
Alkoi ketjureaktio, jonka seurauksena Syyrian sisällissodassa on kuollut kahdessa ja puolessa vuodessa yli satatuhatta ihmistä ja ainakin puolitoista miljoonaa on paennut maasta.
Kerkkäsen johtama Suomen Lähi-idän tiedeinstituutti jäi Damaskoksessa keskelle kansannousua. Ensimmäisen vuoden ajan Kerkkänen seurasi tapahtumia pääkaupungissa, mutta väkivaltaisuuksien laajentuessa instituutti siirrettiin pois Syyriasta, ensin Jordanian Ammaniin. Sieltä matka jatkui Libanonin pääkaupunkiin Beirutiin.
Kerkkänen on välittänyt koko tämän ajan arvioita ja näkemyksiä Syyrian konfliktista suomalaisille tiedotusvälineille. Parempaa tulkkia tapahtumille voisi tuskin toivoa. Kerkkäsellä on taustallaan polveileva ura, josta on kertynyt lähes 30 vuotta kokemusta Lähi-idän ja Balkanin näyttämöiltä erilaisista kriisinhallintatehtävistä, yliopistotutkijana ja sotarikosanalyytikkona.
Se on hyvä tausta arvioida turvallisuustilannetta myös silloin, kun Kerkkänen käy Syyriassa maastoautollaan selvittämässä Lähi-idän instituutin asioita. Damaskokseen jäi instituutin ostama toimitalo, jonka kaupan myyjä on yrittänyt myöhemmin perua tultuaan hinnassa katumapäälle. Oikeudenkäynti on yhä kesken.
Pommi kulman takana
Kerkkäsen yhteys Lähi-itään syntyi 1980-luvun alussa vapaaehtoistyössä, johon hän lähti 18-vuotiaana kotitilaltaan Pohjois-Karjalan Tohmajärveltä.
”Ehkä olen syntynyt hieman levottomaksi ja saanut jo syntymästä kaukokaipuuta. Tai vaikuttiko se, että synnyin Suomessa syrjäiselle alueelle. Tuntui olevan tarvetta päästä pois kotiympyröistä ja maatilalta”, Kerkkänen pohtii kotitalonsa olohuoneessa.
Yliopisto-opintojensa rahoittamiseksi Kerkkänen haki myöhemmin töihin YK-joukkoihin Etelä-Libanoniin. Hän tuli valituksi tilannepäivystäjäksi Suomen Unifil-pataljoonaan.
YK-joukot valvoivat Etelä-Libanonissa aluetta, joka oli osin Israelin ja sen liittolaisarmeijan miehittämä. Libanonin šiiamuslimit taistelivat miehittäjää vastaan virittämällä tienvarsipommeja ja iskemällä vastustajan tukikohtiin. Israel liittolaisineen vastasi iskuihin tulittamalla tykistöllä ja kranaatinheittimillä libanonilaisia kyliä.
Vuosi Libanonissa oli Kerkkäselle ensimmäinen suora kosketus sotatoimialueisiin, joita hän on nähnyt sen jälkeen useita. Tottuiko hän liikkumaan väkivaltaisuuksien keskellä jo ensimmäisellä komennuksellaan 1990-luvun alussa?
”On jossain määrin valitettavaa, että urani on aina liittynyt konflikteihin. Lähi-idässä on yhteiskunnallista levottomuutta ja ennakoimattomuutta. Aina joutuu elämään sen oletuksen varassa, että jotain voi sattua, mutta ei se todennäköisesti ihan kohdalle satu.”
Tähän mennessä lähimmäksi on sattunut toukokuussa, jolloin Kerkkänen käveli syyrialaisen lakimiehen kanssa Damaskoksen keskustassa instituutin asioilla. Autopommi räjähti kulman takana sadan metrin päässä, alaspäin viettävän kadun poikkikadulla. Jos Kerkkänen olisi ollut kaksi minuuttia aikaisemmin liikkeellä, olisi voinut sattua pahasti.
Räjähdyksen jälkeen kadulla näkyi kuolleita ja haavoittuneita. Jotkut menivät paniikkiin ja alkoivat itkeä, mutta tunnelma oli yllättävän rauhallinen. Kulkijat hakivat suojaa lentäviltä lasinsirpaleilta ensin terassin alta, josta he siirtyivät lähimmän porttikäytävän sisäpuolelle. Iskun jälkeen poliisit alkoivat ampua eri puolille, vaikka paikalla ei todennäköisesti ollut enää taistelijoita. Kerkkänen huomasi seuraavansa tilannetta ja ihmisten käyttäytymistä rauhallisena – tarkkailijan roolissa.
”Pari haavoittunutta juoksi sisään porttikäytävään, toiselta vuoti verta päästä, toisessa ei näkynyt päällepäin mitään. Todennäköisesti hän oli ollut ihan lähellä, koska oli sokissa ja jäi rappukäytävään istumaan.”
Iskussa menetti henkensä kolmetoista tai neljätoista ihmistä. Kerkkänen odotti lakimiehen kanssa porttikäytävässä 15 minuuttia ja siirtyi sitten parisataa metriä kauemmas odottamaan rauhallisempaan toimistoon. Kun he lähtivät ulos, elämä Damaskoksessa jatkui entiseen malliin. Ihmiset kävelivät ostoksilla korttelin päässä iskupaikasta kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Syyriassa se on keino selviytyä: elää niin tavallista arkea kuin mahdollista.
Paluu juurille
Kerkkänen on tullut tällä kertaa vetämään henkeä Tohmajärvelle, jossa hän viettää aikaa kesälomalla perheensä kanssa. Kotitilan rauha tarjoaa mahdollisuudet kirjoittamiseen ja ulkotöihin maatilan pihapiirissä. Lehmiä ei ole enää tilalla huolehdittavana. Kerkkäsen Alpo-isä halkoo pihamaalla klapeja, joita on komeassa pinossa valmiina jo melkein navetallinen.
Kerkkäsellä on työn alla muutamien artikkeleiden ohella kirja Syyrian lähihistoriasta. Kolmannes kirjasta käsittelee vuonna 2011 alkanutta kansannousua. Kirjaa on hankala saattaa valmiiksi ennen kuin konfliktin ratkaisu alkaa hahmottua.
Kerkkänen on seurannut Lähi-idän tilannettaeri vaiheissa nuoruusvuosistaanasti. Kerkkänen opiskeli 1990-luvulla Lähi-idän tutkimusta Helsingin yliopistossa ja työskenteli välillä rauhanturvaajana. Hän palveli ensin YK-joukoissa Kroatiassa, jossa elettiin vuonna 1993 vielä keskellä Jugoslavian hajoamissotia. Vuosina 1994–1995 hän työskenteli sotilastarkkailijana Bosniassa ja Kroatiassa, josta hän kotiutui muutamaa kuukautta ennen Daytonin rauhansopimusta.
”Kun lähdin Balkanille, professori Tapani Harviainen kehotti katsomaan Jugoslavian juutalaisten tilannetta.” Aihetta oli tutkittu vähän, joten siitä oli hyvä jatkaa gradun jälkeen tohtoriksi asti.
Kerkkänen tutki väitöskirjassaan, miten Jugoslavian juutalaisvähemmistö sopeutui yhteiskunnallisiin muutoksiin toisen maailmansodan jälkeen ja myöhemmin Jugoslavian hajotessa. Juutalaisia oli maassa ennen toista maailmansotaa 90 000, mutta suurin osa heistä menehtyi. Sodan jälkeen sosialistisessa Jugoslaviassa asui virallisesti noin 6 000 juutalaista, mutta vähintään saman verran oli ”piilojuutalaisia”, jotka häivyttivät uskonnollisen ja etnisen identiteettinsä korostamalla olevansa ensisijaisesti jugoslaaveja. Monikulttuurisessa valtiossa tämä oli turvallinen valinta.
Kun Jugoslavia hajosi, väestö jakautui serbeihin, bosniakkeihin, kroaatteihin ja sloveeneihin. Juutalaisille syntyi ongelma, sillä he alkoivat olla viimeisiä jugoslaaveja, kun kaikki muut olivat valinneet puolensa. Juutalaiset ratkaisivat tilanteen palaamalla juurilleen ja hakemalla turvaa juutalaisyhteisöstä. Myös uskonnollinen juutalaisuus heräsi uudelleen 40 vuoden hiljaiselon jälkeen.
”Jugoslaviassa oli päärabbi, mutta Jugoslavian juutalaisten keskuudessa oli sanonta, että Jugoslaviassa ei ole uskonnollisia juutalaisia lukuun ottamatta rabbia, eikä hänkään ole kovin uskonnollinen”, Kerkkänen kertoo.
Vähemmistötutkimukseen syventymisestä on ollut Kerkkäselle myöhemmin hyötyä, kun hän on arvioinut eri etnisten ryhmien asemoitumista Lähi-idässä. Johtoajatus on, että ihmisten käyttäytymistä ohjaavat jossain taustalla kulttuuriset tekijät, jotka ovat osa muistiperintöä – riippumatta siitä, onko kyse juutalaisista, kristityistä, sunna- vai šiiamuslimeista.
”Konflikteissa ihmisten ajatuskulku ei ole ulkoa päin katsottuna aina looginen. Mutta kaikelle löytyy jokin syy. Sen syyn ymmärtäminen vaatii historian, alueen kontekstin ja perinnön tuntemusta.”
Vähemmistöt näyttävät noudattavan totalitaarisissa ja autoritaarisissa valtioissa yleensä samankaltaista strategiaa, vaikka vähemmistöjen koko ja tausta vaihtelevat.
Esimerkiksi Syyriassa sunnamuslimit ovat suurin väestöryhmä, mutta he ovat olleet vuosia käytännössä vähemmistön asemassa alistettuina hallitsevalle klaanille eli alaviiteille.
”Yksi tapa selviytyä oli alistaa jokin osa identiteetistä järjestelmälle ja vannoa uskollisuutta hallinnolle, jotta pystyi elämään normaalia arkea”, Kerkkänen pohtii. Vastaavasti Syyrian kristityt tukevat edelleen Assadin johtamien alaviittien hallintoa, koska epäilevät tulevaisuutensa muuttuvan epävarmemmaksi, jos sunnamuslimit nousevat valtaan.
Aseiden virta kasvaa
Syyrian sisällissodassa on kysymys etupäässä sunnien ja alaviittien välisestä valtataistelusta. Jälkimmäisiä pidetään yhtenä šiialaisuuden haarana. Nykyisen Syyrian alueella näiden uskonsuuntien välillä on ollut useita väkivaltaisia yhteenottoja vuosisatojen kuluessa, kun hallitsijat ovat vaihdelleet.
Nyt käynnissä oleva sisällissota on alkaneen vuosituhannen tuhoisin konflikti koko maailmassa. Siihen osallistuu useita Lähi-idän maita ja YK:n turvallisuusneuvoston jäsenmaita toimittamalla rahaa ja aseita taisteleville osapuolille.
Kun kapinallisten sotaonni kääntyi, johtavat länsimaat Yhdysvallat, Britannia, Ranska, Saksa ja Italia päättivät kesäkuussa, että ovat valmiita antamaan kapinallisille tarvittaessa raskasta aseistusta, jotta voimasuhteet tasapainottuvat. Ajatuksena on luoda näin painetta poliittisille neuvotteluille. Kerkkäsen mielestä ajattelutapa on absurdi.
”Se ei johda mihinkään muuhun kuin sotakierteen syvenemiseen ja siviiliväestön kasvaviin kärsimyksiin eikä edistä rauhanomaisen ratkaisun mahdollisuuksia Syyriassa. Päätös on kansainväliseltä yhteisöltä suojeluvastuun näkökulmasta vastuuton. Tilannetta ei voida muuttaa aseistamalla niin paljon, että nykyinen hallinto lähtisi Damaskoksesta.”
Sotilaallinen puuttuminen sisällissotaan nostaa selvästi Kerkkäsen muuten rauhallisen puheen tempoa. Hän on konfliktin alusta asti johdonmukaisesti varoittanut ratkaisun hakemisesta Syyriassa asein – myös silloin kun kapinalliset ovat olleet niskan päällä. Hänen mukaansa länsimaissa on luotu osin virheellinen kuva Syyrian voimasuhteista ja Assadin hallinnon asemasta.
”Syyrian 14 maakunnasta vain yhden pääkaupunki eli Raqqa on kapinallisten hallussa, kaikki muut ovat Assadin hallussa”, Kerkkänen toteaa. ”Assadin hallinnolla on edelleen tukea syyrialaisten keskuudessa. Maanpaossa olevien näkyvien oppositiopoliitikoiden kannatusta ei ole sen sijaan mittautettu missään, heidän asemansa perustuu pitkälti oman asemansa korottamiseen pakolaisvuosina ja kansannousun aikana.”
Sunnalaisia varusmiehiä loikkasi kapinallisten puolelle vuosina 2011–2012, mutta armeija ja turvallisuuskoneisto ovat pitkälti pysyneet Assadin takana, Kerkkänen muistuttaa. Syyrian ulkomaanlähetystöt ovat pysyneet kahta lukuun ottamatta Assadin riveissä.
”Julkishallinnossa palkat maksetaan, ja niitä on jopa korotettu lojaalisuuden lisäämiseksi. Palkanmaksu toimii myös joillain kapinallisten hallussa olevilla alueilla.”
Aina joutuu elämään sen oletuksen varassa, että jotain voi sattua, mutta ei se todennäköisesti ihan kohdalle satu.
Kapinallisten aseistaminen on länsimaiden vastaus Assadin riveihin liittyneille Libanonin kokeneille hizbollah-taistelijoille ja iranilaisille sotilaille, jotka ovat pystyneet kääntämään sodan voimasuhteita.
Kerkkänen arvioi, että opposition aseistaminen vain kiihdyttää kilpavarustelua, sillä Assadin hallinnon takana seisovat Venäjä ja Iran eivät ole antamassa periksi.
Puolustusliitto Nato onnistui syksyllä 1995 pakottamaan pommituksillaan serbiarmeijan vetäytymään Bosniassa, mikä osaltaan auttoi pitkän sisällissodan lopettamisessa. Keväällä 2011 Ranskan ja Britannian johtama liittouma pysäytti ilmavoimilla vastaavasti Libyassa presidentti Muammar Gaddafin joukkojen etenemisen Bengasin kaupunkiin, jolloin sodan voimasuhteet alkoivat kääntyä kapinallisten puolelle.
Syyriassa ei ole Kerkkäsen mielestä sen enempää oikeudellisia kuin sotilaallisia edellytyksiä vaikuttaa konfliktiin asein. YK:n turvallisuusneuvosto on jakautunut asiassa, ja sodan rintamalinjat ovat epäselviä verrattuna Bosniaan tai Libyaan. Ainoa mielekäs vaihtoehto on tukea yksiselitteisesti poliittista prosessia.
”Osapuolet pitäisi pakottaa neuvottelupöytään ja pysymään siinä niin pitkään, että on tiekartta, jonka avulla umpikujasta päästään eteenpäin. Muuten suuremman alueellisen konfliktin riskit ovat sen kaltaisia, ettei tiedetä, pystyykö koko maailma niitä kantamaan.”
Siviilit rakentavat yhteiskunnan
Suomi alkoi kouluttaa siviiliasiantuntijoita kriisinhallinnan tehtäviin Kuopiossa vuosina 2006–2010. Sitä ennen tehtäviin lähdettiin omin eväin, ilman erityistä valmennusta. Esimerkiksi Kerkkänen työskenteli EU:n tarkkailutehtävissä entisen Jugoslavian alueella ja myöhemmin Haagissa YK:n sotarikosanalyytikkona, koska hänellä oli kokemusta sotilaallisesta kriisinhallinnasta.
Siviilikriisinhallintaan ryhdyttiin panostamaan, kun nähtiin, että konflikteista toipuvat yhteiskunnat tarvitsevat selvästi enemmän tukea instituutioiden rakentamisessa kuin sotilaiden läsnäoloa.
”Sotilailla ei ole mitään tekemistä oikeuslaitoksen tai julkishallinnon kehittämisen kanssa”, Kerkkänen painottaa. ”Siviilikriisinhallinta koettiin suomalaisille sopivaksi tehtäväksi, koska meillä on täällä suhteellisen hyvin toimiva yhteiskunta, mukaan lukien oikeusjärjestelmä ja poliisijärjestelmä. Meillä on senkaltaista osaamista, joka voi hyödyttää sotilaallisen konfliktin läpi käyneitä maita.”
”Siviilikriisinhallinnalla on pitkällä aikavälillä paljon suurempi vaikuttavuus kuin suomalaisten osallistumisella sotilaalliseen kriisinhallintaan tai rauhanturvaamiseen – mitenkään väheksymättä niitä.”
Kerkkänen pitää valitettavana, että Suomen lähettämien siviiliasiantuntijoiden määrä on vähentynyt parin viime vuoden aikana 160:stä noin sadan tienoille, vaikka ihannemääräksi on asetettu kahdessa viimeisimmässä turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa 150.
”Ulkoministeriön määrärahoja on leikattu noin kymmenen prosenttia siltä momentilta, josta Kriisinhallintakeskus maksaa asiantuntijoiden palkat. Se ei selitä asiantuntijoiden määrän notkahdusta kolmanneksella. Lukumäärä kävi vuodenvaihteessa jopa alle sadassa, mitä ei ole erityisemmin mainostettu.”
Kerkkäsellä on epäilys, että hallinnollisilla ratkaisuilla on osuutensa pudotukseen – ja ehkä poliittisen tahdon puutteella. Kriisinhallintakeskus sijoitettiin Kuopioon sisäministeriön alaisuuteen, koska kaupungissa oli ennestään Pelastusopisto ja valtionhallinnon työpaikkoja haluttiin hajauttaa maakuntiin.
Päätöksentekoa keskuksessa mutkistaa se, että asiat kuuluvat hallinnollisesti Pelastusopiston alaisuuteen, vaikka ulkoministeriö vastaa kriisinhallintaoperaatioiden poliittisesta valmistelusta. Luontevampaa olisi toimia ulkoministeriön tai suoraan eduskunnan alaisuudessa.
”Tämä on ensimmäisen johtajan kritiikkiä”, Kerkkänen huomauttaa. Hän jäi kriisinhallintakeskuksesta ensin virkavapaalle, mutta irtisanoutui aloitettuaan Lähi-idän instituutin johtajana. Nykyinen pesti jatkuu vuoteen 2014.
Mitä hän aikoo tehdä sen jälkeen?
”En ole koskaan palannut entiseen tehtävään”, hän pohtii. ”Tähänastinen elämä on ollut siksakkia Lähi-idän tutkimuksen ja kriisinhallinnan tai rauhanturvaamisen välillä. On vaikea kuvitella, ettei työ jatkossa liittyisi näihin.”
”Minun työtaustallani on valitettavasti vaikea saada töitä Suomesta, ei ole sellaisia paikkoja, joita voisi lähteä hakemaan työpaikkailmoitusten perusteella. Todennäköisiä ovat jonkinlaiset kansainväliset tehtävät, kunnes voin vetäytyä tänne maatilalle harjoittamaan pelkästään kirjoittamista ja seinien maalaamista.”
