Totta vai tarua: Välimeren pelastusoperaatiot houkuttelevat lisää siirtolaisia?

EU ottaa vastaan suurimman osan Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä lähtevistä siirtolaisista.
→ tarua

Vaikka Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker kirjoitti viime vuonna siirtolaisuutta koskevassa julistuksessaan, et­tä Eurooppa »ei voi huolehtia koko maailman hädästä ja tuskasta», EU ottaa vastaan varsin pienen osan edes lähialueiden siirtolaisista.

Valtaosa kotoaan lähteneistä ei pyri Euroop­paan vaan jää kotimaidensa naapurustoon, koska haluaa pysyä lähellä kotia ja perhettä. On myös kulttuurisia ja taloudellisia syitä, joi­den vuoksi enemmistö ei halua tai voi lähteä Eurooppaan. Vaarallinen ja kallis merimatka ei houkuta kaikkia.

Turkissa on syyrialaisia pakolaisia enemmän kuin missään muualla, yli 1,8 miljoonaa. Pie­nessä Libanonissa heitä on lähes 1,2 miljoonaa eli melkein viidesosa maan asukasmäärästä.

Näihin lukuihin verrattuna Välimeren yli Eurooppaan viime vuonna pyrkineiden joukko on pieni: YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n mu­kaan meren yli pyrki 219 000 ihmistä, joista ainakin 3 500 kuoli. Tänä vuonna pyrkijöitä oli elokuun alkuun mennessä 225 000, ja määrä on kasvussa. Helpottaakseen eteläisten jäsen­maiden tilannetta EU-ministerit päättivät heinäkuussa, että Italiasta ja Kreikasta siirretään lokakuusta alkaen muihin EU-maihin 32 000 turvapaikanhakijaa.

Euroopan unionin jäsenmaista haki viime vuonna turvapaikkaa lähes 626 000 henkilöä. Noin 163 000:lle myönnettiin vähintään jonkinasteista suojelua. Suurin ryhmä eli viime vuonna noin viidennes Eurooppaan pyrkivistä turvapaikanhakijoista oli kotoisin Syyriasta.

Koko maailmassa 59,5 miljoonaa ihmistä oli viime vuonna vainoa paossa. 86 prosent­tia maailman pakolaisista elää kehittyvissä maissa.

Välimeren yli suuntautuva ihmissalakuljetus on viime vuosien ilmiö, johon vastaamiseksi EU:lla ei ole yhtenäistä politiikkaa.
→ totta

Siirtolaisten salakuljetus Välimeren yli on ver­rattain uusi ilmiö. London School of Economi­csissa siirtolaisuutta, rajoja ja turvallisuutta tutkivan Ruben Anderssonin mukaan se sai alkunsa vuonna 1985 allekirjoitetusta Schenge­nin sopimuksesta, joka takaa ihmisten vapaan liikkuvuuden sopimusta soveltavien maiden kesken.

»Schengenin sopimus solmittiin erityisesti Välimeren ulkorajaa varten. Pohjois-Eurooppa halusi kiristää Etelä-Euroopan rajoja», Anders­son sanoo.

Päästäkseen mukaan Schengeniin Espanjan ja Italian oli asetettava viisumipakko eteläisen ja itäisen Välimeren maiden asukkaille. Tämä toteutui vuonna 1991.

»Samana vuonna ensimmäiset pakolaisia kuljettaneet veneet ylittivät Välimeren», An­dersson toteaa.

EU on periaatteessa yrittänyt tehdä yhteistä turvapaikkapolitiikkaa vuodesta 1999. Muita kuin turvapaikanhakijoita koskevaa yhteistä siirtolaispolitiikkaa muotoillaan edelleen.

Tutkijat suhtautuvat yhteiseen politiikkaan skeptisesti: EU-maat ovat yksimielisiä lähinnä siitä, että ne haluavat rajoittaa liikkuvuutta.

»Unionin sisällä ei edelleenkään ole yhteis­tä näkemystä turvapaikanhakijoihin liittyvän vastuun jakamisesta», sanoo Pohjoismaisen Af­rikka-instituutin tutkija Anitta Kynsilehto. Hän tutkii etenkin Välimeren yli suuntautuvaa liikkuvuutta.

Dublinin sopimuksen mukaan turvapaikkahakemus käsitellään siinä EU-maassa, johon turvapaikanhakija on ensimmäisenä tullut. Tästä seuraa sekä painetta Etelä-Euroopan maille että EU-maiden välisiä jännitteitä.

Vaikka Italia ja Kreikka ottavat vastaan enemmistön Välimeren yli tulijoista, Saksa ja Ruotsi ovat turvapaikanhakijoiden pääkohtei­ta. Yhdessä maat vetävät puoleensa 43 prosent­tia kaikista Eurooppaan tulevista turvapaikan­hakijoista.

»Haastattelemani siirtolaiset Lampedusalla ja Sisiliassa kertovat, etteivät he halua jäädä Italiaan. Parhaat palvelut turvapaikanhakijoil­le löytyvät Saksasta ja Ruotsista», Italian Ber­gamon yliopistossa työskentelevä antropologi Chiara Brambilla vahvistaa.

Osassa EU-maista kielteisesti siirtolaisiin suhtautuvat ryhmät ovat saavuttaneet huo­mattavaa poliittista valtaa. Muukalaisviha ei kuitenkaan riitä selittämään maiden välisiä politiikkaeroja.

»Ruotsissa ja Saksassa on muukalaisviha­mielisiä poliittisia ryhmiä, mutta ne eivät ole estäneet maita ottamasta vastaan muita jäsen­maita suurempia määriä pakolaisia Syyriasta ja Eritreasta», Anitta Kynsilehto toteaa. Toinen jännite liittyy EU:n päätöksente­koon. Yhteinen siirtolaispolitiikka koskisi vain 24:ää EU-maata 27:stä. Britannia, Irlanti ja Tanska eivät olisi mukana yhteisessä maa­hanmuuttopolitiikassa, vaikka sellainen on­nistuttaisiinkin rakentamaan.

Välimeren etsintä- ja pelastusoperaatiot voivat houkutella lisää siirtolaisia.
→ tarua

Väite on ollut laajalti esillä, ja siitä puhui taan­noin esimerkiksi Euroopan rajaturvallisuusvirasto Frontexin entinen pääjohtaja Ilkka Lai­tinen (UP 3/2014). Tutkijat kumoavat väitteen yksimielisesti.

»Ihmiset tietävät kyllä riskit, joita ylityk­seen liittyy. He lähtevät riippumatta siitä, on­ko pelastusmekanismeja vai ei. Tämä on yhtä hölmö väite kuin se, että tuhoamalla veneitä saadaan salakuljettajat kiinni», Anitta Kyn­silehto sanoo. Hän perustaa väitteensä Väli­meren ja Pohjois-Afrikan maissa tekemäänsä kenttätyöhön.

Myöskään Ruben Anderssonin mukaan kyse ei ole houkutuksista vaan epätoivosta.

»Esimerkiksi yleinen kauttakulkumaa Libya on täydellisessä kaaoksessa, ja pakolaiset ovat siellä helppoja uhreja niin polii­seille kuin rikollisille. Heitä suljetaan telkien taakse ja ammutaan ilman syytä. Tällaisissa olosuhteissa isoja riskejä ollaan valmiita otta­maan», hän sanoo.

Chiara Brambillakaan ei ole löytänyt väit­teestä todisteita kenttätutkimuksissaan Sisi­liassa ja Lampedusalla.

»Väite kuuluu muukalaisvihamieliseen re­toriikkaan. Pidän sitä hyvin vaarallisena.» 

Laillisten siirtolaisuuden kanavien kehittäminen auttaisi hallitsemaan siirtolaisuutta paremmin kuin salakuljetuksen estäminen.
→ totta

Lailliset väylät ratkaisisivat monta ongelmaa kerralla: esimerkiksi Euroopan työvoimapula ja salakuljetusbisnes vähenisivät. Samalla ke­vennettäisiin köyhien maiden, kuten Libano­nin, siirtolaistaakkaa. Lisäksi rikkaissa maissa asuvien maahanmuuttajien tulonsiirrot köy­hiin maihin ovat niille merkittävä tulonlähde.

1950–70-luvuilla afrikkalaisia ja turkkilaisia siirtolaisia tuli Eurooppaan töihin miljoonit­tain. He saattoivat ylittää Välimeren vapaas­ti lautalla. Jos he löysivät töitä, turistiviisumi muutettiin työluvaksi. Suuri osa palasi ennen pitkää takaisin kotiin.

EU:n rajakontrollia kiristettiin Schengenin sopimuksen johdosta 1990-luvun alussa. Tällä hetkellä laillisia väyliä Eurooppaan on vähän. EU:lla on liikkuvuuskumppanuussopimuksia joidenkin kauttakulkumaiden, kuten Tunisian ja Marokon, kanssa. Kumppanuusmaa rajoittaa kolmansien maiden siirtolaisten pääsyä Eurooppaan, ja EU lupaa helpottaa kumppanuus­maan kansalaisten liikkuvuutta EU-alueella. Käytännössä liikkuvuuden helpottaminen on tarkoittanut lähinnä hallinnollisten muodol­lisuuksien vähenemistä. Viisumimaksut ovat edelleen korkeita.

»Tämä väylä koskee ensisijaisesti liike-elä­män edustajia tai korkeakoulutettuja tutkijoita. Se ei helpota massojen liikkuvuutta», Kynsi­lehto sanoo.

YK:n siirtolaisasioiden erikoisraportoijaFrançois Crépeau ehdotti viime keväänä Guardian-lehden haastattelussa, että Euroo­pan maat yhdessä Yhdysvaltain, Kanadan, Uuden-Seelannin ja Australian kanssa avai­sivat seuraavan viiden vuoden aikana ovensa miljoonalle syyrialaiselle. Jos maita olisi muka­na riittävästi, yksittäiseen maahan tulisi vain pieni joukko siirtolaisia.

Asiantuntijoiden mukaan EU:lla on asenneongelma, joka johtuu institutionaalisista ra­kenteista. Siirtolaisuutta käsitellään turval­lisuusasiana sen sijaan, että se nähtäisiin työvoimapolitiikan tai ihmisoikeuksien kon­tekstissa.

»Eurooppa tarvitsee ulkopuolista työvoimaa. Tämä tarve tyydytetään joko laillisesti ja tur­vallisesti tai laittomasti ja vaarallisesti, jolloin työtä ei voi myöskään verottaa», Ruben Anders­son sanoo.

Laitonta siirtolaisuutta voitaisiin ehkäistä kehittämällä elinoloja lähtijöiden kotimaassa.
→ osittain totta

Väite on totta, jos elinoloilla tarkoitetaan olo­suhteiden rauhoittumista ja mahdollisuutta toimeentuloon. Elinolojen kohentumisen tulisi kuitenkin koskea koko väestöä eikä vain pientä osaa.

Anitta Kynsilehdon mukaan EU:n pitäi­si tehdä tämänhetkistä paljon kokonaisval­taisempaa politiikkaa, jotta unioni kykenisi vaikuttamaan eteläisten naapurimaidensa kehitykseen laajalti. Niin kauan kuin siirto­laispolitiikka nähdään vain turvallisuusasiana, näkökulma on liian kapea.

Samaa mieltä on Tunisian ja Italian välis­tä siirtolaisuutta tutkinut Chiara Brambilla. Hän nostaa esimerkiksi Tunisian, joka on ai­nutarabikeväästä alkaneen vallankumouksen läpikäynyt maa, jossa vallanvaihdos lähti ai­dosti kansalaisyhteiskunnasta eikä johtanut sisällissotaan.

»Tällä hetkellä maa on Isis-terrorijärjestön kohde, koska se on alueen demokraattisin val­tio. On hyvin tärkeää, että EU tukee Tunisian demokratiaa», Brambilla toteaa.

Tutkijat muistuttavat, että elinolojen parantuminen ei kuitenkaan poista tarvetta liikkua. Taloudellinen kehitys päinvastoin lisää siirto­laisuutta, koska yhä useammalla on resursseja liikkua. Tutkimusten mukaan enemmistö tosin pysyy silloinkin kotiseudullaan.