Suomen ulkopoliittiseen keskusteluun on kuluneen vuoden aikana ilmestynyt vakioilmaus: kaksoisstandardit. Keskustelu ei ole rajoittanut vain Suomeen, vaan sitä on käyty laajemminkin Euroopassa.
Moni niin sanotun globaalin etelän maa vertaa EU:n tapaa puuttua Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa unionin toimiin Lähi-idän synkkenevässä sodassa. Lännen nähdään suhtautuvan epäjohdonmukaisesti Ukrainan ja Lähi-idän tilanteisiin.
Presidentti Alexander Stubb on puheissaan viitannut ymmärtävänsä globaalin etelän väitteitä Euroopan kaksinaismoralismista. Ulkoministeri Elina Valtonen taas on suhtautunut syytöksiin puolustelevammin ja vedonnut esimerkiksi EU:n merkittävään humanitaariseen apuun Gazassa.
Syytökset Euroopan tekopyhyydestä juontavat kuitenkin paljon nykyisiä kriisejä kauemmaksi. Niiden vaikutukset koskettavat paitsi yksittäisiä tekoja ja lausuntoja, myös laajemmin koko lännen ulkopolitiikan uskottavuutta.
Vuonna 2003 ankaraa kritiikkiä kirvoitti Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten hyökkäys Irakiin. Silloisessa YK:n ihmisoikeustoimikunnassa käytiin kiivasta keskustelua lännen valikoivasta suhtautumisesta ihmisoikeuksien suojeluun. Kuuban edustaja kiteytti asian kärkkäästi: samalla kun kehittyviä maita syynätään niiden ihmisoikeustilanteesta, itseään ihmisoikeuksien ja maailmanrauhan puolustajiksi kutsuvat maat tappavat siviilejä pommittamalla Bagdadia.
Samoihin aikoihin myös EU:n ja sen jäsenmaiden jakamat maataloustuet ja -tuontisuojat sekä niiden vaikutukset köyhempien maiden kilpailukyvylle keräsivät samansuuntaista kritiikkiä. Hyväntekeväisyyden sijaan Euroopalta ja rikkailta mailta penättiin jo tuolloin parempaa sitoutumista vapaakaupan periaatteisiin ja kaupan esteiden purkamiseen myös maatalouden puolella.
Länttä on syytetty tekopyhyydestä ja kaksinaamaisuudesta kansainvälisissä suhteissa aina toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta lähtien. Tuolloin rakentui kansainvälinen monenkeskinen järjestelmä, jonka instituutiot ovat niin kylmän sodan aikana kuin sen jälkeen heijastelleet paljolti Yhdysvaltojen ja Euroopan entisten siirtomaavaltojen korostamia liberaaleja arvoja ja periaatteita.
Läntiset vallat ovat kuitenkin joutuneet toistuvasti – varsinkin kriisitilanteissa, rauhaa uhkaavista konflikteista taloudellisiin kriiseihin – joustamaan monista peräänkuuluttamistaan periaatteista. Tämä on altistanut länsimaat lisääntyvälle kritiikille arvojensa ja periaatteidensa valikoivasta ja ristiriitaisesta soveltamisesta.
Kun kansainvälinen järjestelmä nyt liikkuu kohti moninapaisempaa vallanjakoa, nämä kriittiset äänet kaikuvat yhä useammalta suunnalta ja yhä itsevarmempina.
Euroopan ongelmat ovat maailman ongelmia, mutta maailman ongelmat eivät ole Euroopan ongelmia.
Syytökset lännen kaksoisstandardeista kiihtyivät koronapandemian aikana. Varsinkin afrikkalaiset valtiojohtajat kritisoivat EU:n rokotepolitiikkaa ja sen varauksia rokotepatenttien vapauttamisen suhteen. Vaikka EU samaan aikaan tuki kehittyviä maita pandemiakriisin nujertamisessa, sen vastahankaisuus patenttiasiassa tulkittiin nopeasti tuttuna kotiinpäin vetämisenä globaalin edun kustannuksella.
Etelä-Afrikan presidentti Cyril Ramaphosa ilmaisi pettymyksensä EU-maihin ja näiden ahneuteen, ”varsinkin kun nämä (maat) samalla sanovat olevansa kumppaneitamme”.
Rokotteista syntynyt eriarvoisuuden kokemus oli tuoreessa muistissa Venäjän hyökkäyssodan alettua, kun Euroopan pyysi muulta maailmalta tukea hyökkäyksen tuomitsemiseksi.
Myös puutteellisina laahaavat ilmastotoimet nähdään usein kaksinaismoralismina. Monelle köyhälle saarivaltiolle ilmastokriisi on jo eksistentiaalinen uhka, jolle ne vaativat yhtä suurta huomiota kuin Eurooppaa kohtaaville turvallisuusuhkille. EU pyrkii osoittamaan globaalia johtajuutta ilmastoasioissa, mutta teot eivät edelleenkään vastaa sanoja. Rahoitus kehittyvien maiden tukemiseksi, ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja siihen sopeutumiseksi jää yhä sovitusta.
Kaksoisstandardisyytösten ytimessä voi nähdä turhautumisen siihen, että rikkaat länsimaat esittävät itselleen merkittävimmät uhat ja kriisit universaaleina ja vaativat niille jakamatonta huomiota, vedoten kansainväliseen sääntöpohjaiseen järjestelmään. Samalla länsimaat itse noudattavat puolustamiaan arvoja ja periaatteita valikoivasti. Ne eivät myöskään aina reagoi ponnekkaasti niiden laiminlyönteihin kaukaisimpien konfliktien tai esimerkiksi ilmastonmuutoksen seurausten kohdalla.
Kuten Intian ulkoministeri Subrahmanyam Jaishankar taannoin kiteytti: Euroopan ongelmat ovat maailman ongelmia, mutta maailman ongelmat eivät ole Euroopan ongelmia.
Muu maailma kyllä ymmärtää, miksi Ukrainan tukeminen ja Venäjän aggressiivisen politiikan pysäyttäminen on EU-maille ensisijaista. Närää aiheuttaa se, että samalla kun EU hakee muulta maailmalta tukea Venäjän asettamiseksi vastuuseen kansainvälisen oikeuden ja yhteisten sääntöjen nojalla, se ei johdonmukaisesti noudata samoja sääntöjä esimerkiksi Lähi-idän politiikassaan. Vastavuoroisuus ja johdonmukaisuus ei toteudu.
Toiminnan epäjohdonmukaisuuteen ja vastavuoroisuuden puutteeseen tarttuminen erottaakin kaksoisstandardiväitteet niin sanotusta whataboutismista, jolla tarkoitetaan tietyn asian merkityksen väheksymistä tuomalla sen rinnalle muita vastaavanlaisia tapauksia.
Suurvaltakilpailun aikakaudella sanojen ja tekojen jännitteitä käytetään eittämättä myös geopoliittisen kilpailun välineenä. Venäjälle ja Kiinalle puheet lännen kaksinaamaisuudesta ovat hyödyllisiä verukkeita, joilla kääntää huomio pois niiden omista rikkomuksista ja kansalaisten sortamisesta. Lännen tekopyhyyden osoittaminen auttaa niitä myös nakertamaan nykyisen kansainvälisen järjestelmän sääntöpohjaisuutta entisestään.
Muutkin itsevaltaiset valtiojohtajat ovat viime aikoina valjastaneet kaksoisstandardiväitteet omaan retoriikkaansa. Tästä nähtiin näyte viimeksi Bakun ilmastokokouksessa, isäntämaa Azerbaidžanin presidentin Ilham Aliyev avauspuheessa. Aliyev moitti laajaa huomiota ja kritiikkiä herättäneessä puheessaan EU:ta siitä, että se painostaa muita luopumaan fossiilista polttoaineista mutta solmii itse uusia kauppoja esimerkiksi juuri Azerbaidžanin kanssa tyydyttääkseen omat energiatarpeensa.
EU:n energiapolitiikka Venäjän hyökkäyssodan jälkeen on kirvoittanut vastaavanlaista arvostelua myös Afrikassa. Ugandan pitkäaikainen presidentti Yoweri Museveni viittasi Euroopan tekopyhyyteen ja moraaliseen rappioon edellisen ilmastokokouksen yhteydessä ja kirjoitti blogissaan, ettei Afrikka ”hyväksy yhdenlaisia sääntöjä heille ja toisia meille”.
Vetoaminen kaksoisstandardeihin voi olla päättäjille ja kansalaisjärjestöille keino nostaa jokin vähälle huomiolle jäänyt kriisi tai uhka kansainväliseen tietoisuuteen.
Lähi-idän ja Ukrainan varjoon on jäänyt esimerkiksi Sudanin sota ja maan katastrofaalinen humanitaarinen tilanne, johon ihmisoikeusjärjestöt ovat vaatineet määrätietoisempaa puuttumista. Toisaalta Venäjä taas hiljattain vetosi ”lännen kaksoisstandardeihin” Sudanin ja Gazan suhteen blokatessaan YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman, joka olisi vaatinut Sudanin aseellisia osapuolia lopettamaan taistelut ja mahdollistamaan humanitaarisen avun kulun.
Kukaan ei odota Venäjältä johdonmukaisuutta ihmisoikeusloukkausten tuomitsemisessa, mutta EU:lle ristiriitaisuus sotii sen itse itselleen asettamia odotuksia vastaan.
Yli viidessäkymmenessä maailman valtiossa on käynnissä ainakin yksi aseellinen konflikti. Siviileihin kohdistuu brutaalia väkivaltaa ja muita ihmisoikeusrikkomuksia Sudanista Libanoniin ja Afganistaniin. Tällaisessa maailmassa epäjohdonmukaisuus ja ristiriitaisuus konflikteihin vastaamisessa korostuu yhä selvemmin.
Sosiaalisen median aikaansaama tiedonvälityksen nopeutuminen ja demokratisoituminen tuo kaukaisetkin kriisit entistä lähemmäs. Tilanteita on mahdollista seurata tiiviimmin ja kansainvälisiä reaktioita niihin voi vertailla välittömästi.
Euroopan unionin identiteetti rakentuu edelleen ihmisoikeuksien ja sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän puolustamiselle. Siksi syytteet kaksinaismoralismista ovat unionille erityisen hankalia. Kukaan ei odota Venäjältä johdonmukaisuutta ihmisoikeusloukkausten tuomitsemisessa, mutta EU:lle toimettomuus tai ristiriitaisuus sotii sen itse itselleen asettamia ja muiden tunnistamia odotuksia vastaan.
Helppoa ulospääsyä syytöksistä ei ole.
Johdonmukaiseen ulkopolitiikkaan on toki hyvä pyrkiä, mutta tämä vaatisi selkeät ja EU-tasolla yhtenäiset tavoitteet: millä keinoilla ja millä hinnalla asetettuihin päämääriin pyritään lyhyellä ja pitkällä aikavälillä?
Nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa on vaarana, että ”periaatteellista pragmaattisuutta” tai ”arvopohjaista realismia” korostava ulkopolitiikka näyttäytyy nykyhetkessä välittömien turvallisuus- ja geopoliittisten intressien priorisointina esimerkiksi ilmasto- ja ihmisoikeusarvojen kustannuksella. Tämä on niin sanotusti syöttö lapaan Venäjän kaltaisille toimijoille, jotka haluavat nakertaa Euroopan uskottavuutta.
Johdonmukaisuuteen pyrkiminen olisikin nähtävä tärkeänä paitsi normatiivisen myös geopoliittisen uskottavuuden vuoksi.
Toisaalta paikallaan voisi olla myös näkökulman vaihdos. Sen sijaan, että yhä uudelleen perustellaan Euroopan ongelmien merkitystä muulle maailmalle, voitaisiin pyrkiä ensisijaisesti ymmärtämään muun maailman tarpeita – miten länsi ja EU voisi vastavuoroisesti toimia tehokkaammin tarpeiden täyttämiseksi. Globaaleissa haasteissa, kuten ilmastokriisissä ja siihen sopeutumisessa, sovittujen sitoumuksien tehokkaampi toteuttaminen antaisi tähän jo hyvät lähtökohdat.
Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
