Rasismi kummittelee meilläkin, tasa-arvon mallimaana pidetyssä Suomessa, koulua, yliopistoa ja muita sivistyslaitoksia myöten.
Kaivautuminen syrjäisenä ja neitseellisenä pidetyn maan historiaan paljastaa, että demokratiallaan ja tasa-arvollaan ylpeilevät Pohjoismaat, Suomi mukaan lukien, osallistuivat siirtomaiden valloitukseen jo 1600-luvulla. Tämä käy ilmi Helsingin yliopiston tutkijoiden Suvi Keskisen, Minna Seikkulan ja Faith Mkweshan koostamasta kirjasta Rasismi, valta ja vastarinta.
Esimerkiksi Pohjois-Amerikkaan perustettu Uusi-Ruotsi otti tylysti haltuun alkuperäiskansojen alueet ja nimesivät ne suomeksi. Suomalaistaustaiset ihmiset ottivat osaa asuttajakolonialismiin myös Australiassa ja Etelä-Afrikassa. Ja ovathan lähes »rikollisina» pidetyt romanit ja saamelaiset asuneet Suomessa jo kauan ennen nykyistä itseään »aitona» suomalaisena pitävää valtaväestöä.
Kirjassa myös todetaan, että suosittu Afrikan tähti -peli kasvattaa yhä lapsia näkemään Euroopan ulkopuoliset maat länsimaisten valloittajien näkökulmasta. Nämä valloitetut alueet on kartoitettu, nimetty ja arvotettu valloittajien intressien mukaisesti alkuperäiskansoja kuulematta.
Hyväntahoisesti usein esitetään, että rationaaliset ja sivistyneet länsimaat auttavat muita vapautumaan taikauskosta ja alhaisesta elintasosta. Kuitenkin taustalla on vastakkainasettelu ja hierarkia kehittyneiden ja sivistyneiden meidän ja irrationaalisten ja alkeellisten muiden välillä.
Kirjan mukaan äänekäs puhe maahanmuutosta peittää alleen nämä vuosisatoja vanhat asetelmat. Tätä voisi täydentää toteamalla, että maahanmuuttoa – ainakaan näin massiivista – tuskin olisikaan ilman länsimaiden valloituksia. Länsimaat ovat myllertäneet valloitusten kohdemaat niin taloudellisesti kuin poliittisesti.
Vallitseva maahanmuuttopolitiikka perustuu enemmän kontrolloimiseen ja hallintaan kuin ihmisoikeuksiin. Suurelle osalle maahanmuuttajia on tarjolla lähinnä hanttihommia, mutta myös yliopistoihin päässeiden on turha toivoa pääsevänsä korkeimpiin virkoihin.
Kirjan kaikki kirjoittajat ovat keskiluokkaisia yliopistoihmisiä, ja tässä ilmenee kirjan ongelma: kirjoittajat ottavat länsimaisen tieteen selviönä ja käyttävät paljon akateemista jargonia. He eivät tuo esiin ei-länsimaista ajattelua, vaikka esimerkiksi buddhalaisuus on viime vuosina noussut esille myös länsimaissa. Uskonnon suhteen he ottavat kristinopin selviönä – Jeesus vain pitäisi maalata mustaksi. Näin he päätyvät yhtä ulkoiseen ja pinnalliseen käsitykseen ihmisten ja kulttuurien eroista.
Kirjoittajat olisivat voineet tutustua postmoderneihin ajattelijoihin, jotka ovat kyseenalaistaneet koko länsimaisen tieteen ylivertaisuuden ja julistaneet sen vain yhdeksi tarinaksi muiden joukossa.
