Yli 60 vuotta Ulkopolitiikkaa
”Ulkopoliittisesti valistumaton kansa on kelvoton”, muistutti Ulkopolitiikka-lehden ensimmäinen päätoimittaja Eino S. Repo J.V. Snellmania mukaillen lehden ensimmäisessä numerossa.
Lause pitää edelleen paikkansa. Maailmantilanteen myllerryksessä tarve syvälliselle tiedolle ja tuoreille näkemyksille ulkopolitiikasta on vähintäänkin yhtä suurta kuin noottikriisin ja yöpakkasten aikaan. Jo yli 60 vuoden ajan Ulkopolitiikka-lehti on pyrkinyt tarjoamaan suomalaisille lukijoille näköaloja maailmanpolitiikkaan.
Vuosikymmenten varrella lehti on käynyt läpi monia erilaisia vaiheita.
Ulkopolitiikka-lehden synty vuonna 1961 oli Paasikivi-seuran vaikuttajien pitkäaikainen toive. Vuonna 1958 perustettu yhdistys pyrki alun alkaen edistämään Paasikiven–Kekkosen linjaa Suomen ulkopolitiikassa mutta 1960-luvulla alkoi painottaa yleisemmin ulkopoliittista sivistystoimintaa.
”Kun hanke käynnistettiin, ei päivälehdissä kirjoitettu juuri mitään arvioivaa kansainvälisistä suhteista”, muisteli ensimmäiseen toimituskuntaan kuulunut ministeri Jaakko Iloniemi. Lehti aloitti toimintansa yksityisten lahjoitusten turvin.
Päätoimittaja Revon mukaan lehden tuli varmistaa, ettei ”Paasikivi-seuran vaikutus jäisi siperialaiseksi jutteluksi, jossa istutaan hiljaa pureskelemassa makeita sembramännyn siemeniä”, kuten hän ensimmäisessä numerossa pohti. Revon mielestä ”pienen maan ainoa tehokas maanpuolustuksellinen keino oli taitavasti hoidettu ulkopolitiikka.”
1960-luvun myötä presidentti Urho Kekkosen aika vakiintui, mikä merkitsi puoluelaitoksen ylivaltaa ulkopoliittisessa keskustelussa. Samalla nuorempi tutkijapolvi astui julkisuuteen ”50-lukulaisten” rinnalle. Lehden päätavoite oli ulkopoliittisen keskustelun ja harrastuksen lisäämisen, mutta tähän liittyi vahva sivujuoni: Päätoimittajaksi valitulla Revolla oli läheinen suhde Kekkoseen ja lehdellä selkeä ajatus Kekkosen tukemisesta, mikä herätti epäluuloja.
Silti lehden suurin haaste ei ollut politiikka vaan talous. Ilman julkista tukea lahjoitusrahat – muun muassa vuorineuvos Herliniltä – eivät pitkälle riittäneet, joten ensimmäinen numero oli ohut lehdykkäinen.
”Jälkeenpäin se näyttää hyvin amatöörimäiseltä. Silti lehti onnistui luomaan jotakin uutta, ainoana suomenkielisenä alan erikoislehtenä”, Iloniemi totesi.
Ensimmäisen numeron aiheet kattoivat lähes koko maailmanpolitiikan agendan.
Päätoimittajat vaihtuivat aluksi tiheään tahtiin. Eino S. Repoa seurasivat muun muassa Jan-Magnus Jansson, Jaakko Blomberg ja Jaakko Iloniemi. Poliitikkojen kirjoitusten lisäksi lehti luetteloi maailman ulkopolitiikan tapahtumia, kirja-arvosteluja ja julkaisi Paasikivi-seurassa pidettyjä puheita.
Ensimmäisen numeron aiheet kattoivat lähes koko maailmanpolitiikan agendan. Artikkeleissa pohdittiin niin kansainvälisen jännitystilan seurauksia, kolonialismia, Angolan kansannousua kuin Suomen ja Venäjän kauppaakin. Kirjoittajia olivat Wolf H. Halsti, Pasi Rutanen, Hugo E. Pipping ja Kalervo Siikala. Toisessa numerossa lehti julkaisi presidentti Kekkosen puheen Paasikivestä, ja päätoimittaja Repo arvosteli noottikriisin käsittelyä Suomen lehdistössä. Aiheiden kirjo oli jatkossa hyvin laaja.
”Toimituskunta kävi lehden tehtävästä runsaasti aktiivista keskustelua. Asiaan puuttuivat ideoita esittämällä niin Tampereen Rauhantutkimuslaitos kuin eduskunnan ulkoasiainvaliokuntakin, mutta ne ideat eivät koskaan toteutuneet”, muisteli vuona 2003 edesmennyt entinen päätoimittaja Jan-Magnus Jansson.
Vuonna 1968 rahat lopulta loppuivat, ja lehti lakkasi ilmestymästä.
Ulkopolitiikka herätettiin uudelleen henkiin 1970-luvun alussa, jolloin sitä ryhtyi kustantamaan Ulkopoliittinen instituutti, päätoimittajanaan Jaakko Kalela. Lehden uutta liikkeellelähtöä vauhditti pääministeri Kalevi Sorsan kirjoitus ”Ulkopolitiikan uskottavuus”, jossa hän murehti kansalaisten vähäistä tietoa ulkopolitiikasta.
Kirjoittajakuntaan liittyi poliitikkojen ja journalistien lisäksi yhä enemmän politiikan tutkijoita, sillä kansainvälinen politiikka oli vakiinnuttanut asemaansa yliopistollisena oppiaineena. Tutkimusnäkökulman vahvistuessa luontainen etäisyys ulkopolitiikkaan kasvoi ja kekkoslainen yksituumaisuus väheni. Kansainväliset kysymykset koskettivat kansalaisia myös henkilökohtaisemmin ja välittömämmin. Artikkeleissa puhuttelivat sekä rotuerottelu että Vietnamin sota.
Vuodesta 1973 lähtien Ulkopolitiikka muuttui aikakauskirjan luonteiseksi. Teemanumeroiden aiheina olivat muun muassa Euroopan integraatio, YK ja Pohjolan ydinaseeton vyöhyke. Iso osa lehden artikkeleista käsitteli suomalaisille melko kaukaisia, globaaleja asioita, mutta myös talous oli hyvin vahvasti otsikoissa.
2000-luvulla lehti koki kolmannen syntymän, sekä ulkoisesti että sisällöllisesti. Lehden päätoimittajana työskenteli vuosina 2002–2009 Ulkopoliittisen instituutin pitkäaikainen johtaja Tapani Vaahtoranta. Hänen kaudellaan laajennettiin kirjoittajakuntaa ja aihevalikoimaa. Lehden alkuperäinen tehtävä pysyi entisellään, mutta tilaajamäärä lähti uudelleen nousuun. Journalistinen toimitustyö syrjäytti lehdessä akateemisuuden, mutta aiheet säilyivät painavina.
”Lehti seuraa muualla maailmassa käytävää keskustelua ja tuo sen terävimpiä väitteitä ja kiinnostavimpia tulkintoja mukaan suomalaiseen keskusteluun”, Vaahtoranta linjasi uudistetun UP:n pääkirjoituksessa vuonna alkuvuodesta 2003. Lehden ilme sai väriä, kun kanteen nostettiin piirroskuva kunkin numeron korkean profiilin kirjoittajasta tai haastateltavasta.
Seuraava lehtiuudistus tapahtui vuonna 2014 Ulkopoliittisen instituutin johtajan Teija Tiilikaisen päätoimittajakaudella (2010–2020). Lehden sivumäärää kasvatettiin ja formaattia pienennettiin – ajanmukaisesti tablettitietokoneen ruudulle sopivaan tai käsilaukkuun sujahtavaan kokoon. Lukuisat palkinnot kotimaisissa aikakauslehtikilpailuissa kielivät uudistuksen onnistumisesta.
Tiilikainen myös kehitti lehteä monipuolisen ja keskustelevan aikakausjulkaisun suuntaan. Tämä suuntaus vahvistui edelleen päätoimittaja Mika Aaltolan aikana, jolloin käynnistyi viimeisin suuri lehtiuudistus.
”Haluamme käsitellä kiinnostavalla tavalla kansainvälisen politiikan ilmiöitä ja suuria kehityskulkuja, jotka heijastuvat Suomeen. On edelleen tärkeää, että Suomessa keskustellaan ulkopolitiikkaankin vaikuttavista asioista”, Aaltola totesi lehden 60-vuotisjuhlavuonna 2021.
Jan-Magnus Jansson totesi vuonna 2003: ”On syytä olla ylpeä, että pienten lukijakuntien Suomessa on voinut ilmestyä näin pitkään vain kansainväliselle politiikalle omistautunut erikoislehti, joka on herättänyt keskustelua läpi vuosikymmenten.”
Vuonna 2024 Ulkopolitiikka luo nahkansa jälleen. Lehti ilmestyy ensimmäistä kertaa historiansa aikana ilmaisena ja on kaikkien kansalaisten vapaasti luettavissa. Samalla sen julkaiseminen siirtyy ensisijaisesti verkkoon ja tilausrahoitteinen paperilehti jää historiaan.
Uudistunut Ulkopolitiikka-verkkolehti pyrkii palvelemaan entistä laajempaa lukijajoukkoa entistä paremmin.
