Skip to main content

Teollisuusmies pettyi euroon

Teksti Yrjö Lautela

Kuvat Juha Mäkinen

Hans-Olaf Henkel: Rettet unser Geld! Deutschland wird ausverkauft – Wie der Euro-Betrug unseren Wohlstand gefährdet. Heyne Verlag 2010, 208 s.

Hans-Olaf Henkel: Rettet unser Geld! Deutschland wird ausverkauft – Wie der Euro-Betrug unseren Wohlstand gefährdet. Heyne Verlag 2010, 208 s.

Saksassa oli eurohankkeen käyn­nistämisen alusta lähtien run­saasti epäilijöitä. Saksan teol­lisuusliiton puheenjohtajana 1990-luvulla toiminut Hans-Olaf Henkel kertoo kirjassaan joutuneensa taivuttele­maan erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten johtajia euron kannalle.

Nyt hän pitää silloista toimintaansa työuransa suurimpana arviointivirhee­nä. Henkel työskenteli pitkään IBM:ssä, myös sen Saksan toimintojen johtajana, sekä pari vuotta Pariisissa Euroopan alueen johtajana. Saksan teollisuusliiton BDI:n puheenjohtajana hän oli vuosina 1995–2000.

Henkel nimittää kaappaukseksi ta­paa, jolla aiempien hallitusten solmimia sopimuksia muutettiin vuoden 2010 pelastuspakettien aikana “yön pimey­dessä”. Henkelin mukaan Maastrichtin huippukokouksessa vuonna 1991 sovittu Saksan veronmaksajien turvaksi levitetty suojaverkko vaihdettiin uhanalaisia vel­kamaita Saksan kustannuksella turvaa­vaksi suojaverkoksi. Henkelin mielestä tämä oli rikos.

Henkelin mielestä Saksa on myön­tyväisyydellään tinkinyt etujensa puo­lustamisesta. Hän arvioi, että Saksan linjanmuutos oli mahdollinen ainoas­taan porvarillisen hallituskokoomuksen johdolla, koska sosiaalidemokraatit ja vihreät eivät ideologisista syistä voineet oppositiossa sitä vastustaa.

Henkel huomauttaa, että liittokans­leri Angela Merkel reagoi periaatteessa oikein, kun hän sanoi, että Kreikan pitäi­si erota euroalueesta. Tämä ei tosin ole mahdollista, jos maa ei sitä itse halua. Henkel ei välttele itsekritiikkiä, vaan aloittaa kirjansa lauseella ”Tunnustan syyllisyyteni”.

UP: Yllättävätkö Henkelin kirjan sävy ja sisältö?

Henkel vakuuttui euron mahdollisuu­desta vasta kahden tärkeän Maastrichtin sopimukseen liitetyn päätöksen jälkeen, joilla kiellettiin velvoittamasta maksa­maan muiden jäsenvaltioiden velkoja ja rajattiin julkisen talouden vajetta. Nykyi­sessä EU-sopimuksessa ne ovat artiklat 125 ja 126. Sen seurauksena hän toimi euron markkinointimiehenä Saksassa sil­loisessa tehtävässään Saksan teollisuus­liiton puheenjohtajana.

Tätä taustaa vasten hän tuntuu koke­neen valtavan pettymyksen vuoden 2010 kevään tapahtumien myötä, ja tulkintani mukaan tuntee jopa tulleensa huijatuksi. Tämän täytyy selittää, minkä takia hän on mennyt kirjoittamaan näin kovan pamfletin. Kirja on sinänsä tietysti yllät­tävä suhteessa hänen taustaansa. Tämän tason henkilöt harvemmin kirjoittavat näin tiukkaa tekstiä, joka on vastoin heidän aiempia kannanottojaan.

Euro on hinta Saksan yhdistymisestä, johon saksalaisilla olisi ollut muutenkin oikeus, kuten Henkel sanoo, ja yhdisty­minen itse asiassa heikensi Saksaa. Heikentääkö myös euro?

Yhdistyminen sinänsä heikensi talou­dellisesti Saksaa, kun Länsi-Saksa otti vastaan, myös Henkelin arvion mukaan, konkurssikypsän Itä-Saksan. Hänen mie­lestään Länsi-Saksan ja Itä-Saksan mark­kojen välinen vaihtokurssi oli yksi niistä tekijöistä, jotka heikensivät tarpeetto­masti yhdistynyttä Saksaa. Kurssiksi so­vittiin yksi yhteen, kun mustan pörssin vaihtokurssi oli yhden suhde viiteen. Itä- Saksan romahdus oli suurempi kuin sen ehkä olisi tarvinnut olla.

Mitä euroon tulee, sitä ennen oli ERM-järjestelmä. Siinä Saksan Bundes­bank oli ankkuri, joka teki rahapoli­tiikkaa, määräsi korkotason omasta lähtökohdastaan, ja muut maat oikeas­taan seurasivat sitä. Tällä hetkellä euroalueella tehdään yhteistä rahapolitiikkaa, jota Bundesbank ei pääse optimoimaan pelkästään Saksalle.

Toisaalta ennen euroaikaa Saksalla oli rahatalouden vakauden perinne, kun taas monessa muussa maassa tilanne oli heikompi. Euron myötä tällainen rahatalouden vakaus tuli kaikkien euromai­den oikeudeksi. Suhteellinen etu meni Saksalta lyhyeksi aikaa.

Kahdentoista eurovuoden aika­na Saksa on palauttanut asemansa Euroopan kilpailukykyisimpänä valtio­na omin toimin tuottavuuskehityksen avulla ja palkkamaltin ansiosta, joten pitemmällä aikavälillä taloustieteilijöi­den vastaus on, että euro ei ole heiken­tänyt Saksaa.

Saksassa vastustettiin euroa laajalti Bundesbankia myöten. Henkel sanoo kääntyneensä euron kannalle juuri 125. artiklan takia. Nyt se näyttää menettä­neen merkityksensä.

Mielestäni Henkelin tulkinta on liian pitkälle menevä. Hän viittaa kirjassa Kreikan 110 miljardin tukijärjestelyyn ja Euroopan laajuiseen 750 miljardin eu­ron vakautusjärjestelyyn. Eihän näillä ole tarkoitus rahoittaa pysyvästi esimerkiksi Kreikkaa tai Irlantia, vaan auttaa nämä maat tiukan maksuvalmiuslainan avulla takaisin kestävälle taloudelliselle uralle.

IMF on mukana näissä ohjelmissa, ja se on harjoittanut tällaista toimintaa vuosikymmeniä. Heidän näyttönsä ovat siltä osin rohkaisevia. IMF on saanut suurimman osan antamistaan luotoista takaisin. Ne eivät ole historiallisesti ta­vanneet jäädä pysyviksi maksuiksi.

Euroalueesta näyttää tulevan tulonsiir­tounioni. Onko se siinä mielessä verrat­tavissa Saksan osavaltioiden väliseen tasausjärjestelmään?

Henkel viittaa Saksaan, jossa hänen mukaansa 16 osavaltiosta kolme on nettomaksajia ja loput nettosaajia. Ei euromaista näiden päätösten nojalla ole tulossa tulonsiirtounionia. Henkel tuntuu kirjoittaneen kirjansa kesällä ja alkusyksyn aikana.

Sen jälkeen on tullut uusia esityksiä muun muassa EU-komission ja Herman Van Rompuyn työryhmän puolelta. Ne ovat pikemminkin lähempänä Henkelin toivomaa keskenään reilusti kilpailevien maiden yhteenliittymää.

On tehty päätökset vakaus- ja kas­vusopimuksen vahvistamisesta, uutena ehdotus makrotaloudellisten vakausmit­tareiden käyttöönotosta muun muassa kilpailukyvyn ja vaihtotaseen osalta ja viimeksi ehdotukset vuoden 2013 jälkei­sestä pysyvästä kriisinhallintamekanis­mista, johon kuuluisi osana mahdollisuus hallittuun velkojen uudelleenjärjestelyyn.

Henkel sanoo, että Kreikkaa ovat ra­hoittaneet ensi sijassa ranskalaiset pankit, selvästi enemmän kuin saksa­laiset. Pitääkö tämä paikkansa?

Pitää paikkansa. Kansainvälisen järjeste­lypankin BIS:n tilastojen mukaan viime vuoden maaliskuun lopussa ranskalaisil­la pankeilla oli saatavia Kreikasta noin 111,6 miljardia Yhdysvaltain dollaria ja saksalaisilla pankeilla vajaa puolet siitä, noin 51 miljardia dollaria.

Periaatteessa nämä tilastot ovat var­sin hyvät. Tietenkään ne eivät ole täy­sin kattavia. Yksi suuri omistajaryhmä, vakuutusyhtiöt ja eläkevakuutusyhtiöt, puuttuvat tästä tarkastelusta.

Liittokansleri Angela Merkelin mukaan Kreikan finanssiapu oli alternativlos eli vaihtoehdoton. Henkelin mukaan Kreikka on historiansa aikana ollut viisi kertaa konkurssissa eikä ole kaa­tunut siihen.

Historialliset näytöt Kreikan talouden­pidosta ovat kieltämättä aika heikot. Täytyy kuitenkin katsoa eteenpäin. Ny­kymaailmassa tilanne on valtion konkurs­sin suhteen paljon hankalampi rahoitus­markkinoiden kansainvälisten kytkösten takia. Saatavat ja velat menevät ristiin rastiin eri maiden markkinaosapuolten välillä, mikä aiheuttaa suuren riskin hal­litsemattomaksi laajentuvasta paniikista.

Erityisen totta se on nykytilanteessa, jossa maailmantalous on juuri kokenut kaikkein suurimman rauhanajan kriisin sitten 1930-luvun suuren laman. Rahoi­tuksen saatavuus on edelleen herkkää ja hankalaa, valtiot ja pankit ovat heikossa kunnossa ottamaan lisäriskejä vastaan. Kustannus-hyötyanalyysin perusteella päädyttiin pienemmän riskin vaihtoeh­toon pahimman skenaarion poissulke­miseksi.

Goldman Sachs auttoi Kreikkaa tilasto­jen väärentämisessä. Onko tästä nyt opittu niin, ettei sellaista voi enää ta­pahtua?

Väärentäminen on minusta sanana liian voimakas. Goldman Sachs auttoi hyö­dyntämään ohjeisiin tai lakeihin jäänei­tä porsaanreikiä. Tällaisten raja-arvojen, kuten tässä tapauksessa kolmen prosen­tin vajekriteerin, haittapuoli on se, että ne houkuttelevat sääntöjen kiertämiseen tavalla tai toisella.

Mutta kyllä tästä on opittu, vaik­ka ei tietenkään kannata uhota, että mitään vastaavanlaista ei voi koskaan enää sattua. EU on ryhdistäytynyt. Jat­kossa EU:n tilastoviranomaisella Euros­tatilla on paljon aiempaa suuremmat valtuudet, oikeudet ja mahdollisuudet jäsenmaiden tilastojen oikeellisuuden varmistamiseen.

Aiheuttivatko hedgerahastot tahallaan paniikkia osakemarkkinoilla ajaakseen euromaita pelastamaan Kreikkaa?

Henkel viittaa kirjassaan muun muassa Wall Street Journalin ja Frankfurter All­gemeinen kirjoituksiin. Ei ole syytä epäil­lä, että ne kirjoittaisivat perättömyyksiä. Pohjimmiltaan kysymyksenasettelu on pikkaisen hankala. Uskoisin, että mark­kinat eivät ole suoranaisesti ajaneet Krei­kan pelastamista vaan tavoitelleet tietysti ennen kaikkea omia voittojaan.

Henkelin mainitsemassa esimerkissä sijoittajat olivat Kreikan haavoittuvuu­den havaitessaan ostaneet edullisia CDS-johdannaisia vakuutuksia Kreikan kon­kurssin varalle, joita ne sitten saattoivat kriisin kärjistyessä myydä hyvällä voi­tolla eteenpäin esimerkiksi niille tahoille, jotka omistivat Kreikan velkakirjoja.

Presidentti Sarkozyn kerrotaan uhan­neen, että Ranska hylkää euron, ellei Saksa suostu tukemaan Kreikkaa. Hen­kel leimaa tämän bluffiksi ja toteaa, että Saksalla olisi todella mahdollisuus luopua eurosta.

Henkelin ajatus läpi kirjan on, että eu­ro ilman Saksaa on mahdoton, kun taas euro ilman Ranskaa on mahdollinen, hänen mukaansa ehkä jopa toivottava. Tällainen kommentti on johdonmukai­nen Henkelin kirjan pohjavireen kanssa, jossa Ranska näyttäytyy erittäin huonos­sa valossa lähes kohdassa kuin kohdas­sa. Olen itse aika yllättynyt tästä kirjan perussävystä.

Henkel kysyy, onko oikein, että saksa­laisten pitää tehdä töitä pitempään, jotta muut voivat päästä aikaisemmin eläkkeelle. Onko EU:ssa enää solidaari­suutta?

Ei olisi tietenkään oikein, että saksalais­ten pitäisi maksaa muiden lekottelusta, mutta eihän sellaista olla vaatimassa­kaan. Maat vastaavat edelleen itse omis­ta eläkkeistään. Niiden taso heijastaa muun muassa maan vaurautta, tehtyä työpanosta ja vaikkapa mahdollista elä­kesäästämistä.

Omavastuuosuudesta konkreettisena esimerkkinä on Henkelin kirjan julkai­semisen jälkeen koottu Irlannin apupa­ketti, jossa 85 miljardin kokonaiskoosta 17,5 miljardia tulee Irlannilta itseltään. Tästä Irlannin omasta osuudesta suurin osa tulee Irlannin omista eläkesäästöistä.

Eurobondit olisivat uusi keino saksalai­sen (ja suomalaisen) veronmaksajan riistämiseksi, Henkel sanoo.

Eurobondeista puhutaan paljon, mutta aika yleisellä tasolla. Kirjassa mainittu esimerkki menee niin, että kaikkien eu­romaiden valtionlainat pantaisiin yhteis­lainaksi, jonka koroksi tulisi euroalueen valtioiden keskikorko. Frankfurter Allge­meinessa esitettiin marras-joulukuuussa laskelma, että Saksan kohdalla tällainen lisämaksu tarkoittaisi noin 17 miljardia euroa vuodessa.

Tällaiset eurobondit olisivat askel tulonsiirtounionia kohti, jollei jo sinne saakka, koska alhaisten korkojen maat tukisivat epäsuorasti korkeiden korkojen maita. Jos tätä ajatusleikkiä jatkaa, niin miksi eurobondeihin mentäisiin? Niiden­hän pitäisi kohentaa tilannetta myös pi­demmällä aikavälillä.

Miten ne voisivat auttaa siinä? Eh­kä rajoittamalla velkaantumismahdolli­suutta, mutta kuinka ja kenen toimesta? Kuka määräisi, kuinka suuren kiintiön yksi maa saa? Tämän hetken keskustelu on mielestäni vasta alustavaa tunnus­telua enemmän kuin vakavaa päätök­senteon pohjustamista eurobondien suuntaan.

Henkel esittää, että perustettaisiin kak­si euroa, Saksan johtama pohjoinen ja Ranskan johtama eteläinen. Miltä tämä kuulostaa?

Vaikea kuvitella, että EU:n tähänastisen historian voimakaksikon välille voitai­siin vetää tällainen rajalinja. Vielä vä­hemmän, jos mietitään, mitkä ovat maat, joilla on paras luottoluokitus eli AAA-ryhmä. Siinähän on Ranska mukana.

Tämä on pikemminkin johdonmu­kainen päätös Henkelin käsitykselle, jonka mukaan Ranska olisi ajanut häi­käilemättömästi omia etujaan Saksaa vastaan ainakin Saksan jälleenyhdisty­misestä alkaen ja eurosta sopimisesta saakka. Ilmeisesti hän haluaisi puhdistaa pöydän ja hankkiutua Ranskasta tässä systeemissä eroon. Tämä on selvästi hä­nen mielipiteensä, joka minut yllätti.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja