Mitä tapahtui ”Medvedevin Venäjälle”?
Julkaistu: 15.3.2012
Susanna Niinivaara ja Hanna Smith: Medvedevin Venäjä. Siltala 2011, 317 s.
Presidentti Dmitri Medvedevin kausi Venäjän presidenttinä päättyy toukokuussa, kun uusi presidentti vannoo virkavalan. Vielä vuosi sitten keväällä kysymys Medvedevin mahdollisesta jatkokaudesta hallitsi Venäjällä käytävää keskustelua maan poliittisesta tulevaisuudesta. Keskustelu päättyi syyskuussa 2011 Yhtenäinen Venäjä -puolueen puoluekokoukseen, jossa julkistettiin pääministeri Vladimir Putinin aikomus palata maan ykköspaikalle.
Jälkeenpäin väitettiin, että johtokaksikon paikanvaihdos, shakkitermein rokirovka eli tornitus, oli suunniteltu jo hyvissä ajoin ennen Medvedevin presidenttikauden alkua. Tästä käynnistyi kuitenkin tapahtumien sarja, jonka seurauksena sosiaalisessa mediassa pitkään kuplinut tyytymättömyys Venäjän poliittista järjestelmää kohtaan purkautui suurmielenosoituksina duumanvaalien vilppiä vastaan. Protestien voima yllätti valtiojohdon, joka on vastentahtoisesti tullut vedetyksi dialogiin epäyhtenäisen mutta päättäväisen opposition kanssa.
Hieman paradoksaalisesti juuri viime vuoden joulukuun tapahtumat toivat esiin sen ”Medvedevin Venäjän”, jonka olemassaolosta tutkijat ovat koko Medvedevin presidenttikauden kiistelleet.
Putinin luoman poliittisen järjestelmän taustaa vasten ”Medvedevin Venäjä” on varjokuva, jonka presidentti loihtii esiin puheissaan tulevaisuuden Venäjästä. Todellisia sen sijaan ovat koko yhteiskunnan läpikäyvä korruptio, päätöksenteon ennakoimattomuus ja ihmisten arkipäivässään kokema epäoikeudenmukaisuus, ilmiöt, joihin Medvedeviltä odotettiin ratkaisua. .
Osalle tutkijoista oli pian Medvedevin valinnan jälkeen selvää, että ”presidentti Medvedev” oli vain huolellisesti toteutettu erikoisoperaatio, jonka tärkein päämäärä oli varmistaa Putinin paluu presidentiksi vuonna 2012.
Tästä kumpuavat ne monet venäläistä keskustelua hallitsevat kannanotot, joissa Medvedevistä lähinnä vaietaan. Toiset taas näkevät Medvedevissä itsenäisen poliittisen toimijan, jonka kasvu Venäjän todelliseksi johtajaksi jäi puolitiehen mutta ehti aiheuttaa skismaa Medvedevin ja Putinin välille.
Eroista huolimatta molempien ajatuskuvioiden lähtökohtana on näkemys Venäjän politiikasta pelikenttänä, jossa instituutionaalista valtaa tärkeämpää on tuntea pelin epäviralliset ja kirjoittamattomat säännöt.
Medvedevin presidenttikauden leimallisin piirre liittyy keskusteluun Venäjän modernisaatiosta. Vuosien 2008–2009 talouskriisin jälkeen aloitettua keskustelua on käyty neljän i:n eli investointien, infrastruktuurin, innovaatioiden ja instituutioiden ympärillä. Eniten huomiota on saanut innovaatiokehitys, joka Medvedevin ohjauksessa on realisoitunut Venäjän Piilaaksoksi ristityn innovaatiokeskuksen perustamisena Moskovan lähelle Skolkovoon. Venäläisessä keskustelussa Skolkovo mielletään sekä valtiojohtoiseksi että ”vieraaksi” projektiksi, johon kohdistuvan mielenkiinnon odotetaan hiipuvan Medvedevin presidenttikauden päättyessä.
Läntisissä arvioissa Venäjän kehityksestä ”Medvedevin Venäjä” on noussut esiin selväpiirteisesti, vaikka varsinkin Venäjän ja Georgian välisen sodan jälkeen kuva Medvedevistä liberaalina poliitikkona on haalistunut. Suomessa käyty keskustelu Venäjästä ei ole tässä suhteessa poikkeus. Tosin keskustelua vaivaa sisäänpäinkääntyneisyys ja pohdiskelu siitä, mitä Venäjästä saa sanoa. Viime syksynä julkaistut kaksi presidentti Medvedeviä käsittelevää kirjaa tarjoavat lähtökohdiltaan lähes päinvastaisen tavan tarkastella naapurimaan tilannetta.
Arto Luukkanen kurkistaa kirjassaan Kremlin ”jumalhämäräksi” ristimänsä salaisuuksien verhon taakse ja haluaa paljastaa sen salat. Tuloksena on huhujen, analyysien ja keskustelunsäikeiden värittämä kertomus Putinin luoman poliittisen järjestelmän sisäänrakennetuista jännitteistä ja eliittiryhmien välisestä valtataistelusta.
Luukkasen kirjan keskeisen juonen muodostaa presidentti Medvedevin taistelu elintilasta pääministeri Putinin varjossa. Kirjassa Venäjän politiikka näyttäytyy päämäärätietoisena ja laskelmoituna toimintana, jonka johtoajatuksena on nykyisen eliitin aseman turvaaminen hinnalla millä hyvänsä.
Tarkastelussa ovat myös presidentti Medvedevin esittämät uudistussuunnitelmat ja puheet, joiden analyysissä Luukkanen tyytyy toteamaan saman kuin monet tutkijat aiemmin: olennaista on asetettujen päämäärien ja niiden toteuttamisen välinen ristiriita. Lisäksi Luukkanen referoi laajasti venäläisessä mediassa käytyä spekulointia Putinin paluusta. Koska tapahtumia seurataan kuin parasta jännitysnäytelmää, kirja ei tavoita erästä keskeistä Venäjän politiikkaa määrittävää tekijää.
Arto Luukkanen: Medvedev. Venäjän isäntä vai Putinin renki? Paasilinna 2011, 224 s.
Se liittyy siihen, että Venäjältä puuttuu avoin julkinen tila, joka mahdollistaisi monipuolisen ja kriittisen yhteiskunnallisen keskustelun. Nyt keskustelua käydään joko valtiojohdon asettamien raamien sisällä tai virallisen Venäjän ulkopuolella, sosiaalisen median aiempaa tehokkaammin yhdistämien verkostojen sisällä. Joulukuun duumanvaalien jälkeen syntynyt poliittinen liikehdintä on avannut julkisen tilan uudella tavalla – ainakin hetkellisesti.
Toinen ajankohtainen kirjauutuus pureutuu sekin Venäjän tilanteeseen tarkastelemalla presidentti Medvedevin henkilöä. Toimittaja Susanna Niinivaaran ja tutkija Hanna Smithin kirjan kiinnostavin piirre on sisäänrakennettu vuoropuhelu journalistisen, venäläisten arkipäivän ongelmia esiin tuovan tekstin ja niitä taustoittavan, tutkijan kirjoittaman osuuden välillä. Kirja onnistuu yhdistämään kaksi lähtökohtaisesti erilaista tekstityyppiä erinomaisesti.
Kirjoittajien arvio presidentti Medvedevin merkityksestä osuu oikeaan. Medvedeviä on tituleerattu ”Twitter-presidentiksi” ja pidetty mitään aikaansaamattomana. Niinivaaran ja Smithin mukaan Medvedevin lyhyen presidenttiyden perintö on yksinkertaisesti siinä, että Medvedev on omalla esimerkillään vahvistanut sosiaalisen median tilaa Venäjän politiikassa ja, mikä tärkeintä, säilyttänyt internetin vapauden.
Etsiessään ratkaisua poliittiseen kriisin Medvedev on myös osoittautunut Putinia joustavammaksi. Presidentin esitykset kuvernöörinvaalien palauttamisesta, puolueiden rekisteröitymisen helpottamisesta ja julkisen tilan laajentamisesta yhteiskunnalliselle keskustelulle ovat esimerkkejä pyrkimyksestä tilanteen ratkaisemiseksi. Ne ovat isoja askelia sillä poliittisen järjestelmän hitaan uudistamisen tiellä, jota Medvedev on monissa puheenvuoroissaan sivunnut. Vielä viime keväänä presidentti ei katsonut mahdolliseksi, että kuvernöörien nimittämisestä siirryttäisiin lähitulevaisuudessa takaisin kuvernöörinvaaleihin.
Medvedev on presidenttikautensa perusteella ennen muuta traaginen hahmo, jonka maalailema varjokuva toisenlaisesta Venäjästä on saanut osakseen sekä ihailua että pilkkaa. Hänen alkukaudellaan esiin nostamansa teemat tuntuivat aidosti inspiroivan ihmisiä toivomaan muutoksia nykyiseen poliittiseen järjestelmään.
Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.