Uskonnollisen vasemmiston paluuu
Uskonnollisen vasemmiston paluuu
Pitkään unohduksissa ollut ja vaille sanottavampaa vaikutusvaltaa jäänyt uskonnollinen vasemmisto on nyt palannut keskelle yhdysvaltalaista yhteiskunnallista keskustelua. Barack Obaman presidenttikaudella tämän ryhmän sana on painanut kristillisen oikeiston sanaa enemmän. Siksi tämän vuoden presidentinvaaleissa kilpaillaan uskonnollisen vasemmiston äänistä.
Uskonnollinen vasemmisto koostuu useiden eri uskontokuntien edustajista, mutta kaikkia sen kannattajiksi tunnustautuvia yhdistää yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja yhteiskunnallisen muutoksen tavoittelu ennen muuta valtiollisin keinoin.
Mielipidetutkimusten mukaan itsensä uskonnollisiksi vasemmistolaisiksi tai liberaaleiksi ja edistysmielisiksi mieltäviä on Yhdysvalloissa nyt suurin piirtein yhtä paljon kuin uskonnollisiksi konservatiiveiksi itsensä määritteleviä. Kyselyissä miltei puolet amerikkalaisista ilmoittautuu nyt uskonnollisiksi edistysmielisiksi tai keskustalaisiksi. Käsitteet ovat kiertoilmaisuja maassa, jossa vasemmistolla on huono kaiku.
Eniten itsensä keskustavasemmistolaisiksi määrittelevien määrä on kasvanut herätyskristillisten protestanttien parissa, jotka muodostavat nyky-Yhdysvaltain suurimman yksittäisen uskonnollisen ryhmittymän, 26 prosenttia väestöstä. Toiseksi eniten vasemmistolaisiksi itsensä määrittelevien määrä on kasvanut katolilaisten joukossa. Heitä on 23 prosenttia maan väestöstä. Kyse on siis hyvin laajasta kansanjoukosta, jota vaalimenestystä tavoittelevat poliitikot eivät voi jättää huomiotta.
Globaali yhteishyvä
Uskonnollisen vasemmiston asialistalla on monia hankkeita, joita liike on ajanut 1970-luvulta lähtien. Asialistaa yhdistää opillinen pohja, jota kutsutaan yhteishyvän teologiaksi. Lähtökohtana on ajatus kaikkien Jumalan kuvaksi luotujen yhtäläisestä ja loukkaamattomasta ihmisarvosta, josta johdetaan pyrkimys globaaliin sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja yhteiskunnalliseen muutokseen.
Uskonnollinen keskusta ja vasemmisto ovat jo onnistuneet muuttamaan merkittävästi keskivertoamerikkalaisten käsityksiä ilmastonmuutoksesta, sen vaikutuksista etenkin kehittyvän maailman köyhien elinoloihin sekä tarpeesta torjua ilmastonmuutosta monenkeskisillä sopimuksilla. Asenteiden muutosta selittää ennen muuta niin sanotun creation care -ajattelun eli luomakunnan hoivateologian leviäminen herätyskristillisten pariin. Hoivateologiaa on levittänyt varsinkin 1990-luvulla luotu Evangelical Environmental Network -ryhmittymä. Sen vuonna 2006 teettämän ja Ellison Research -tutkimuslaitoksen tekemän tutkimuksen mukaan, jopa 70 prosenttia herätyskristityistä pitää ilmastonmuutokseen puuttumista tärkeänä.
Hoivateologia perustelee ympäristöarvojen edistämistä Raamatulla, ja siksi se vetoaa konservatiivisimpiinkin uskovaisiin. Varsinaisissa politiikkasuosituksissaan hoivateologian edustajat ovat kuitenkin samoilla linjoilla muiden ympäristönsuojelua ajavien kanssa: he vaativat sekä paikallisia että yhteisöpohjaisia, myös globaaleja toimia, joista osa edellyttää kansainvälisiä sopimuksia.
Unilateralismin sijaan YK
Luomakunnan hoivateologiasta johdettu politiikka kuvastaa myös laajempaa myötämielisyyttä kansainvälisyysaatteelle, monenkeskiselle yhteistyölle ja YK:lle. Tämä ei ole yllättävää, sillä Yhdysvaltain päälinjan protestanttisilla kirkoilla oli merkittävä rooli niin Kansainliiton kuin YK:n perustamisessa ja varsinkin yleismaailmallisen ihmisoikeusjulistuksen aikaan saamisessa. Kirkot ovat alusta alkaen vaikuttaneet kansalaisjärjestöinä YK:ssa ja pyrkineet lisäämään maailmanjärjestön painoarvoa suhteessa oman maansa vallankäyttöön.
Herätyskristillinen keskusta on YK:n suhteen hieman epäileväisempi, koska se pelkää uuden byrokraattisen valtakeskittymän syntyä. Keskustankin johtajat ovat silti peräänkuuluttaneet esimerkiksi köyhyyttä ja nälkää vastaan kamppailevien YK-järjestöjen vahvistamista sekä YK:n yhteistyötä kansainvälisten kansalaisjärjestöjen kanssa.
Kaikki uskonnollisen vasemmiston alaryhmät ovat olleet hyvin kriittisiä unilateralismia eli Yhdysvaltojen yksipuolista päätöksentekoa korostavia ulkopoliittisia pyrkimyksiä kohtaan. Presidentti George W. Bushin kaudella monet ryhmät kampanjoivat sekä Irakin että Afganistanin sotaa vastaan. Uskonnolliset ryhmät ovat pyrkineet irti sodan logiikasta kohti uutta globaalia sodan- ja terrorisminvastaista strategiaa, jossa rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän väliseen taloudelliseen epäsuhtaan puuttuminen nähdään ainoana toimivana tienä kestävään rauhaan.
Yksi paljon huomiota saanut ratkaisumalli on niin sanottu globaali Marshall-suunnitelma, joka on uskontojen välistä Network of Spiritual Progressives -järjestöä johtavan rabbi Michael Lernerin käsialaa. Mallin mukaan Yhdysvallat perustaisi kaikista G8-maista koostuvan uudenlaisen kansainvälisen ryhmän, jonka jäsenet sitoutuisivat 30 vuoden massiiviseen ohjelmaan köyhyyden, nälänhädän ja kodittomuuden poistamiseksi. Lisäksi ryhmä parantaisi terveydenhuoltoa ja koulutusta sekä edistäisi ympäristönsuojelua ja työväestön sekä alkuperäiskansojen oikeuksia. Ohjelma rahoitettaisiin finanssiverolla, ja sitä hallinnoisi YK tai uusi yhteenliittymä, joka koostuisi kansainvälisesti tunnustetuista hengellisistä johtajista sekä koulutuksen ja terveydenhuollon toimijoista.
Voittokululla yhä pidäkkeitä
Uskonnollinen vasemmiston voittokulun esteenä on kuitenkin monia rajoituksia, joista liikkeen on vaikea irrottautua.
Ensinnäkin ongelmana on toiminnan koordinointi. Herätyskristityillä ja ei-kristillisillä uskovaisilla vasemmistolaisilla on monia teologisia erimielisyyksiä, joita ei ole helppo sovittaa. Uskonnollisella vasemmistolla ei myöskään ole yhtään sellaista valtakunnallista katto-organisaatiota, jollaisten kautta kristillinen oikeisto nousi vaikutusvaltansa huipulle 1980- ja 1990-luvuilla.
Protestanteista buddhalaisiin
Uskonnolliseksi vasemmistoksi (ja joskus myös keskustaksi) kutsutaan Yhdysvalloissa niitä uskontopohjaisia kansalaisjärjestöjä ja liikehdinnän muotoja, jotka korostavat yhteiskuntarakenteiden muuttamista, kaikkien ihmisten tasa-arvoa sekä taloudellis-sosiaalista oikeudenmukaisuutta yksilön sisäisen hengellisen ja tuonpuoleisen elämän sijasta. Uskonnollinen vasemmisto pyrkii tavoitteisiinsa pääasiassa valtiollisen tai monikansallisen lainsäädännön keinoin.
Uskonnolliseen vasemmistoon kuuluvat ensinnäkin niin sanottujen suurten päälinjan kirkkojen organisaatiot. Päälinjan kirkkoja ovat ne protestanttiset kirkot, jotka juontavat juurensa suoraan uskonpuhdistuksesta ja ovat historiallisesti olleet Yhdysvaltain suurimpia. Näiden kirkkojen organisaatiot ovat aina 1800-luvun lopulta olleet teologisesti ja poliittisesti liberaaleja – vaikka niiden rivijäsenten enemmistön näkemykset yhteiskunnallisista kysymyksistä eroavatkin kirkkojen virallisista kannoista.
Toisen merkittävän ryhmän muodostavat ne herätyskristillisen vasemmiston ja keskustan lukuisat järjestöt, jotka ovat useimmissa moraalikysymyksissä yhtä vanhoillisia kuin kristillinen oikeisto mutta sosiaalisissa kysymyksissä lähellä vasemmistoa. Näiden järjestöjen jäsenmääriä kasvatti herätyskristillisten suuri pettymys George W. Bushin presidenttikausiin ja siihen, kuinka vähän ne Yhdysvaltain politiikkaa muuttivat.
Järjestäytynyttä, yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti vasemmistolaista liikehdintää on 2000-luvun alussa syntynyt myös yhdysvaltalaisissa muslimi- ja buddhalaisyhteisöissä. Myös osa Yhdysvaltain katolisen kirkon jäsenistä voidaan laskea uskonnolliseen vasemmistoon.
Päälinjan kirkkojen järjestö National Council of the Churches of Christ (NCC) on 2000-luvun alun jälkeen koonnut niin sanottua ”verkostojen verkostoa”, löyhää yhteistyöjärjestöä, joka pyrkii koordinoimaan uskonnollisten ja maallisten vasemmistojärjestöjen toimintaa. Samaa on yrittänyt herätyskristillisen vasemmiston suurin yksittäinen järjestö Sojourners/Coalition on Revival. Toistaiseksi aktivismi on kuitenkin hajonnut yksittäisten hankkeiden ympärille koottuihin pieniin painostusjärjestöihin.
Toisin kuin televisiopastoreiden pitkään tukemalla kristillisellä oikeistolla, uskonnollisella vasemmistolla ei myöskään ole omaa mediaa. Uskonnollisella vasemmistolla on ollut suuria ongelmia hankkia medialleen rahoitusta. Parhaiten on menestynyt päälinjalaisten NCC, mutta se on myös kadottanut osan uskontopohjaisesta luonteestaan kosiskellessaan maallisen vasemmiston rahoituskanavia. Nyt NCC saa jopa 60 prosenttia rahoituksestaan ei-kirkollisista lähteistä, ennen muuta demokraattista puoluetta lähellä olevilta säätiöiltä.
Uskonnollisen vasemmiston suurin haaste liittyy kuitenkin päälinjalaisten ikääntymiseen. Päälinjan kirkkojen jäsenistä runsas kolmannes on yli 60-vuotiaita, kun taas konservatiivisemmista herätyskristityistä tämän ikäisiä on vain neljännes. 1960-luvun puolivälin jälkeen päälinjalaisten määrä on vähentynyt puoleen ja heidän osuutensa kaikista äänestäjistä on laskenut alle neljännekseen.
Ikääntymisongelmaa tosin lieventää käynnissä oleva demografinen muutos, jossa latinotaustaisten ennustetaan nousevan Yhdysvaltain väestön enemmistöksi 2040-luvulle mennessä. Latinoista useimmat edustavat keskustavasemmistolaista katolilaisuutta, mikä tekee heistä mahdollisen vaa’ankieliryhmän.
Äänistä kilpaillaan
Uskonnollisen vasemmiston painoarvoa ei ole syytä aliarvioida, kun Yhdysvalloissa keskustellaan ja päätetään maan ulko- ja sotapolitiikan suurista linjauksista. Vasemmisto hallitsee jo nyt useita merkittäviä painostusjärjestöjä sekä Institute for Global Engagementin kaltaisia, hyvin verkostoituneita tutkimuslaitoksia, joita kuunnellaan politiikanteon johtopaikoilla. Tämän lisäksi uskonnollisen vasemmiston kasvavalla joukkovoimalla on välitön vaalistrateginen merkitys, joka pakottaa kummankin pääpuolueen poliitikot etsimään sen hyväksyntää, tukea ja ääniä.
Barack Obaman valinta toiselle kaudelle riippuu presidentin kyvystä innostaa uudelleen äänestyspaikoille ne mustat, latinot, nuoret ja valkoihoisen työväestön edustajat, jotka ratkaisivat vuoden 2008 vaalit hänen hyväkseen. Näissä ryhmissä kannatetaan enemmän uskonnollista vasemmistoa kuin oikeistoa.
Myös republikaanien täytyy kosiskella uskonnollista vasemmistoa ja keskustaa, sillä sisäisesti jakautunut vanha kristillinen oikeisto ei enää yksin riitä takaamaan republikaaneille voittoa. Entisenlaiseen kristillisen oikeiston valtakauteen ei Yhdysvalloissa enää ole paluuta, sillä varsinkin sen herätyskristillisen ytimen nuori sukupolvi on muuttumassa aiempaa keskustalaisemmaksi.
Kirjoittaja on Pohjois-Amerikan kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa ja Yhdysvaltain ja Ison-Britannian historian dosentti Tampereen yliopistossa