Väliintulon hetki meni jo Syyriassa

Voivatko humanitaariset väliintulot onnistua? Kysymyksen parissa painiskelevat Rory Stewart ja Gerald Knaus kirjassaan Can Intervention Work. Ulkopolitiikka-lehti esitti samaisen kysymyksen professori Mary Kaldorille, London School of Economicsin kansalaisyhteiskuntaan ja inhimilliseen turvallisuuteen keskittyvän tutkimusyksikön johtajalle. Kaldor on toiminut myös kansalaisjärjestöissä ja johtanut Suomen ulkoasiainministeriön inhimillisen turvallisuuden työryhmää.

Stewartin ja Knausin kirja koostuu kokoavasta johdannosta ja kahdesta pitkästä esseestä. Stewartin essee kuvailee, miksi Afganistanissa on epäonnistuttu. Suurimpana syynä Stewart pitää mantraa, joka sulkee pois epäonnistumisen mahdollisuuden ja johtaa siksi valintoihin, jotka vain pitkittävät ja laajentavat konflikteja.

Knaus kuvailee, miten kansainvälinen yhteisö vei vuoden 1995 Bosnian väliintulosta ja sitä seuranneesta rauhanturvaoperaatiosta mukanaan väärät opit – esimerkiksi Afganistaniin. Huomio kiinnitettiin suuriin joukkomääriin ja operaation ulkomaisten johtajien karismaattisuuteen, vaikka Bosnian onnistumisen taustalla oli muita syitä, kuten Jugoslavia-tuomioistuin ja jopa se, miten epäiltyjen sotarikollisten annettiin osallistua vaaleihin. Mitä vähemmän kansainvälinen yhteisö yritti tehdä, sitä parempi.

Stewartin ja Knausin mukaan väliintulot voivat onnistua, kunhan niiden suorittajat eivät usko olevansa kaikkivoipia.

Rory Stewart istuu Britannian parlamentissa konservatiivien edustajana. Aiemmin hän on ansioitunut niin diplomaattina, Afganistanin jälleenrakentajana kuin Harvardin yliopiston ihmisoikeusprofessorina. Gerald Knaus on Kaakkois-Euroopan kysymyksiin keskittyvän European Stability Initiative -ajatushautomon perustaja.

Ulkopolitiikka: Voiko väliintulo onnistua?

Mary Kaldor: Haluaisin uskoa, että väliintulo voi onnistua, mutta 20 viime vuoden kokemus on lannistava. YK on toki onnistunut neuvottelemaan ja ylläpitämään aselepoja. Silti maailmanjärjestön käyttämä vanhakantainen, muodollisuuksiin keskittyvä konfliktien luokittelutapa jättää paljon pimentoon. Esimerkiksi Kongossa solmittiin vuonna 2001 aselepo, mutta todellisuudessa väkivaltaisuudet eivät ole aselevon solmimisen jälkeen juuri vähentyneet.

UP: Eikö onnistumisen ja epäonnistumisen termistö ole itsessään ongelmallinen?

Eräs parin viime vuosikymmenen vaara on ollut, että poliitikkojen pitää väittää jokaista väliintuloa onnistuneeksi. Silloin tapahtunutta on vaikea arvioida. Komentajakapteeni Frank Ledwidge (EVP) on juuri julkaissut kirjan Losing Small Wars brittien kokemuksista Irakissa ja Afganistanissa. Hän huomauttaa, miten yksikään kenraali ei eroa hävittyään sodan. Kenraalit eivät edes myönnä hävinneensä sotaa. Heillä ei ole siihen lupaa, sillä poliitikot haluavat väittää sotien onnistuneen.

UP: Olisiko tässä syy sille, miksi ette pidä Bosnian operaatiota yhtä onnistuneena väliintulona kuin Stewart ja Knaus?

Bosnia oli huomattavasti onnistuneempi operaatio kuin Afganistan, mutta en pidä sitä niin onnistuneena kuin kirjoittajat väittävät. Syyt ovat samoja, joista he puhuvat Afganistanin kohdalla, kuten kansainvälisen yhteisön hajanaisuus: mukana on lukematon määrä järjestöjä ja alihankkijoita, ja niiden yhteistoiminnassa on vaikeuksia

Kaikkein haasteellisinta on kuitenkin laaja kansainvälinen läsnäolo itsessään. Afganistaniin tulee lyhyillä sopimuksilla toimivia kenttätyöntekijöitä, jotka viettävät aikaa toistensa kanssa. He elävät rinnakkaistodellisuudessa irrallaan maan omista kansalaisista eivätkä tiedä, mitä maassa tapahtuu.

UP: Tämä kuulostaa hyvin pitkälti Rory Stewartin puheenparrelta.

Täysin, ja olen hänen kanssaan samaa mieltä laajan kansainvälisen läsnäolon haasteellisuudesta. Väittämä on hyvin vahva ja pätee myös Bosniaan. Toisin kuin todellisessa imperiumissa – enkä todellakaan halua puolustaa imperiumeja – nyt kentällä ollaan vain hetken aikaa ja sieltä lähdetään kotiin lomille, tai kuten Bosnian tai Kosovon tapauksessa, jopa viikonlopuksi. Kokonaisuuteen ei enää silloin sitouduta samalla tavalla, vaan voidaan asua missä päin maailmaa tahansa.

Se, että Bosniassa onnistuttiin suhteellisesti paremmin, johtui Bosnian-operaation luonteesta vakauttamis- ja humanitaarisena missiona, mitä Afganistan-operaatio ei ole. Minusta tämä on hurja ero, eivätkä Knaus ja Stewart ota sitä huomioon.

UP: Eivätkö he pikemminkin pyri laajentamaan tapausten kirjoa? Hehän käsittelevät sotilasoperaatioita Vietnamista lähtien.

Kyllä, mutta haluaisin pitää kiinni todellisen humanitaarisen väliintulon mahdollisuudesta. Meidän olisi pitänyt estää Ruandan kansanmurha, ja tästä Stewart ja Knauskin ovat samaa mieltä. He eivät ota huomioon, miten humanitaarinen väliintulo poikkeaa sotilaallisesta. Humanitaarisen väliintulon ei pidä vain estää laajamittaisia ihmisoikeusrikkomuksia. Se on tietysti päämääränä, mutta samalla on suojeltava ihmishenkiä.

Tämä näkökohta puuttuu Stewartin ja Knausin ohella aihetta koskevasta keskustelusta yleisemminkin. Esimerkiksi Libyassa päämäärä oli oikea – siviilien suojeleminen – mutta siviilejä ei suojella ilmaiskuilla.

UP: Eikö ilmavoimiin turvautumalla myös epäsuorasti ilmaista, että omien sotilaiden henki on arvokkaampi kuin suojeltavien siviilien, mikä on humanitaarisesta näkökulmasta ongelmallista?

Ajattelen juuri näin, mutta kyseessä on myös hyvin käytännöllinen asia. Libyassa Tripolin ja Bengasin välisen tien pommitus oli ratkaisevaa, jotta voitiin estää Muammar Gaddafin joukkojen pääsy Bengasiin. Tämän jälkeen liittouman päämäärä muuttui Gaddafin hallinnon kaatamiseksi. Tämän huomaa niin Naton sisällä kuin YK:ssa käydyistä keskusteluista.

Siviilien suojelu alkoi merkitä kaikkea, mikä voisi johtaa konfliktin päättymiseen, mikä ei ole hyvä asia. Ongelma pätee myös muihin väliintulotapauksiin. Siviilien suojelun tulisi tarkoittaa jotain erityistä, lähinnä poliisitoimea ja suoraa toimintaa kentällä. Sotilaiden olisi toimittava enemmän poliisien tapaan.

UP: Miten vastarintaa tekeviä vastaan sitten pitäisi kamppailla?

Jos siihen käyttää voimaa ja tappaa samalla siviilejä, ei voi väittää ottavansa siviilien suojelua vakavasti. Vastakkaisena esimerkkinä voi pitää Pohjois-Irlantia. Vaikka se ei ollut missään määrin ihailtava tapaus, emme olisi voineet kuvitellakaan pommittavamme Britannian kansalaisia Belfastissa. Tässä on merkittävin sanoma.

Jos ajattelemme, että voimme pommittaa Fallujaa Irakissa tai Kandaharia Afganistanissa, halveksimme samalla irakilaisia tai afganistanilaisia. Vaikka yrittäisimme minimoida siviilien kuolemat, tuhoamme joka tapauksessa ihmishenkiä ja ihmisten koteja. Meidän täytyy yrittää pidättää vastarintataistelijat. Joskus siihen voidaan kaivata järeää, sotilaallista otetta, mutta päämäärän täytyy säilyä aseista riisumisessa eikä tuhoamisessa tai pommittamisessa. Niiden välillä on hyvin merkittävä ero.

UP: Täytyykö väliintulon olla YK:n turvaneuvoston hyväksymä?

Väliintulon on oltava laillinen, sillä sen on oltava kansainvälisen oikeuden täytäntöönpanoa, siis poliisitoimi. Tietysti turvaneuvoston koostumus on ongelmallinen, ja siksi joudumme harkitsemaan, tulisiko lakia muuttaa. Olin osana Kosovo-komissiota, joka piti väliintuloa Kosovossa oikeutettuna, mutta laittomana. Pidimme lain ja oikeuden väliin jäänyttä tilaa jo silloin vaarallisena. Se osoittautui vieläkin vaarallisemmaksi, sillä se johti tietyillä tavoin suoraan Irakin sotaan.

UP: Miten eri valtioiden mahti kansainvälisessä politiikassa vaikuttaa väliintuloihin? Esimerkiksi venäläiset ovat käyttäneet humanitaarisen väliintulon kieltä.

He käyttivät sitä Etelä-Ossetiassa, mikä oli hyvin ongelmallista. Elämme maailmassa, jossa suurvallat päättävät, mikä on hyvä väliintulo ja mikä huono. Noam Chomskyn ja Tariq Alin tapaiset kriitikot ovatkin pitäneet humanitaarista väliintuloa vain imperialismin jatkeena.

Kymmenen viime vuoden aikana humanitaarinen yhteisö on jakautunut. Esimerkiksi yhdysvaltalainen keskustelija ja Irakin sodan arvostelija David Rieff on kuvaillut, miten humanitaariset väliintulot ovat edistäneet aggressiivista suurvaltapolitiikkaa. Toisaalta liberaalit interventionistit ovat tukeneet Irakin ja Afganistanin sotia. Välillä minäkin ihmettelen, onko humanitaarinen väliintulo todella mahdollinen.

UP: Missä ja miten haluaisit nähdä seuraavan väliintulon tapahtuvan?

Syyriassa. Se vaatisi turvapaikan siviileille ja lentokieltoalueen, mutta lentokieltoalue ei tarkoittaisi ilmaiskuja. Sen tehtävänä olisi yksinkertaisesti estää presidentti Bashar al-Assadin ilmavoimien iskut. Lisäksi valvontaa tehostettaisiin. Syyrian oppositio on pyytänyt juuri tämänkaltaisia toimia. Tosin nyt on jo todennäköisesti liian myöhäistä, sillä meidän olisi pitänyt toimia puoli vuotta sitten.

UP: Ettekö usko Assadin lähtevän, kuten Jemenin presidentin Ali Abdullah Salehin?

Uskon, että niin voi käydä jossain vaiheessa, hyvin verisen konfliktin jälkeen. En tosin ole läheskään varma, että Jemenissäkään kaikki päättyy hyvin. Eniten minua huolestuttaa, miten esimerkiksi Foreign Affairsin sivuilla käydään pitkää väittelyä siitä, pitäisikö Irania pommittaa vai ei. Kukaan ei tunnu ottavan huomioon, miten uskomaton lumipallovaikutus pommittamisella voisi olla Irakiin ja Syyriaan. Se voisi johtaa Lähi-idän laajuiseen ”uuteen sotaan”, siis rajat ylittävään matalan intensiteetin konfliktiin. Tällä hetkellä kävelemme lähes unissamme hälyttävään tilanteeseen.

UP: Arvioitte siis, että poliittisilla päättäjillä on edelleen tapana käsitellä kansallisvaltioita liialti yksikköinä? Päättäjät kuvittelevat voivansa suorittaa väliintulon yhteen maahan vaikuttamatta sen ympäristöön.

Juuri näin. Merkittävin kohtaamamme haaste – ehkä talouskriisin jälkeen – on mahdollinen yhteenotto Iranin kanssa ja sen vaikutukset.

Kirjoittaja on historiantutkija Euroopan yliopistoinstituutissa Firenzessä.