Yhdysvallat menetti aloitteen avaruudessa
Yhdysvallat menetti aloitteen avaruudessa
Tammikuun lopulla Newt Gingrich, Yhdysvaltain republikaanien presidenttiehdokkaaksi tähtäävä edustajainhuoneen entinen puhemies, esitteli ajatuksensa lähivuosien avaruuslennoista. Kahdeksan vuoden kuluessa Yhdysvallat palaisi Kuuhun ja perustaisi sinne pysyvän tukikohdan. Gingrichin mukaan Kuu voisi olla Yhdysvaltain 51. osavaltio.
Ei voisi. Vaikka unohdettaisiin utopistisen tavoitteen taloudelliset ja tekniset haasteet, se ei ole juridisesti mahdollinen. Vuonna 1967 solmitun Yhdistyneiden kansakuntien avaruusyleissopimuksen 2. artiklassa todetaan, että ”Ulkoavaruutta, siihen luettuna kuu ja muut taivaankappaleet, ei mikään valtio voi hankkia pitäen kiinni suvereenisuudestaan käytön, tai haltuunoton perusteella tai millään muulla tavalla.”
Gingrichin avaus kuitenkin osoittaa, että avaruus on edelleen vahvasti politiikan pelikenttä. Viime vuosikymmeninä jokseenkin jokainen Yhdysvaltain presidentti ja iso osa ehdokkaistakin on halunnut tehdä ”kennedyt”: jäädä historiaan suurena visionäärinä, joka toteutti unelman avaruuden valloituksesta.
Venäjä hallitsee miehitettyjä lentoja
Presidentti John F. Kennedy kiritti amerikkalaiset 1960-luvulla kahdeksassa vuodessa Maasta Kuuhun. Motiivina oli Neuvostoliiton päihittäminen hinnalla millä hyvänsä – ja kalliiksi hanke lopulta tulikin. Avaruus oli politisoitunut ennen kuin sinne edes päästiin.
Puoli vuosisataa myöhemmin kiivas avaruuskilpa on muuttunut kansainväliseksi yhteistyöksi, paitsi sotilaallisten satelliittien osalta. Koska valtioiden ilmatilat eivät ulotu avaruuteen, satelliitteja voi laukaista radoille, joilta ne pystyvät kuvaamaan hyvin tarkasti – jopa muutaman senttimetrin tarkkuudella – vieraiden valtioiden sotilaskohteita.
Muuten yhä tiiviimmäksi käyvällä kansainvälisellä avaruusyhteistyöllä pyritään jakamaan teknistä osaamista, suuria riskejä ja laskujen loppusummia. Yhdysvaltain näkökulmasta yhteistyö on kuitenkin osin pakon sanelemaa ja poliittisestikin hankalaa.
Kuukisasta voittajana selvinneen Yhdysvaltain tekninen ylivoima avaruudessa on 2000-luvulla ehkä yhä ennallaan, mutta sen soveltaminen käytäntöön on kehnossa jamassa: amerikkalaisilla ei tätä nykyä ole käytössään miehitettyä avaruusalusta.
Yhdysvallat on tilanteessa, jossa se ei ole ollut 30 vuoteen. Sukkulalaivasto, jonka ensimmäinen alus teki neitsytlentonsa vuonna 1981, poistettiin käytöstä viime kesänä. Uuden miehitetyn aluksen arvioidaan olevan valmis vuonna 2017.
Yhdysvaltain kannalta tilanne on kiusallinen. Maata kiertävällä radalla on 16 valtion yhteistyönä rakentama Kansainvälinen avaruusasema ISS (International Space Station), jonka 150 miljardin dollarin kustannuksista kaksi kolmannesta on langennut amerikkalaisten maksettavaksi.
Yhdysvalloilla ei kuitenkaan ole keinoja päästä ”omalle” asemalleen omin neuvoin. Yhdysvaltain miehitetty avaruusliikenne on Venäjän kaluston varassa, kuten kaikkien muidenkin miehitettyjä avaruuslentoja tekevien valtioiden ja organisaatioiden Kiinaa lukuun ottamatta.
Monet pitävät tilanteen syynä Yhdysvaltain avaruusohjelman päämäärättömyyttä. Yksi syy selkeän päämäärän puuttumiselle on presidentin ja usein myös hallitsevan puolueen vaihtuminen neljän tai kahdeksan vuoden välein.
Jokainen presidentti haluaa jättää oman puumerkkinsä avaruuteen. Silloin kun presidentin vaihtuessa vaihtuu koko hallinto, pitkäjänteisyyttä ja johdonmukaisuutta on vaikea saavuttaa. Tilannetta eivät helpota vaihtuvien presidenttien liian suureelliset suunnitelmat.
Yhdysvaltain presidenteistä sekä George Bush vanhempi että nuorempi asettivat tavoitteeksi paluun Kuuhun ja matkan Marsiin. Budjettilaskelmien valmistuttua suunnitelmista luovuttiin; avaruusohjelmaan ei löytyisi mistään satoja miljardeja dollareita. Ja kun presidentin asettamaa tavoitetta ei lähdetty tavoittelemaan, tuntui Valkoisen talon kiinnostus avaruutta kohtaan katoavan lähes kokonaan.
ISS-asema on kuitenkin edennyt. Se on ollut luontevaa jatkoa Yhdysvaltain Skylab- ja Neuvostoliiton Saljut- ja Mir-asemille. Siinä missä aikaisemmilla avaruusasemilla pönkitettiin kansainvälistä arvovaltaa, yhteisen aseman ansiosta avaruuskilpailun poliittinen motiivi on kadonnut. Avaruutta valloitetaan nyt yhdessä.
Kilpa- ja yhteistyökumppanit
Voimasuhteet ja avaruustoiminnan luonne ovat muuttuneet huomattavasti 50 vuoden takaisesta. Silloin kentällä oli käytännössä vain kaksi pelaajaa, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, joista toisen tekemisistä saatiin tietoa vasta jälkikäteen, ja silloinkin vain onnistumisista.
Venäjä on avaruustekniikassaan edelleen pitkälti Neuvostoliiton perinnön varassa. Maan käyttämät alukset ja raketit perustuvat suurelta osin menneiden vuosikymmenten tekniseen, joskin päivitettyyn osaamiseen. Täysin uuden kehittämiseen ei ole ollut halua tai varaa.
Avaruuslentojen työjuhtana on 1960-luvun lopulta lähtien ollut kertakäyttöinen Sojuz-alus, josta on tehty useita uudistettuja malleja. Sojuz kehitettiin alkujaan kuulentoja varten, mutta hävityn kuukisan vuoksi aluksen lennot rajoittuivat Maata kiertävälle radalle ja viime vuosina nimenomaan ISS-asemalle.
Tilanteen kiusallisuutta Yhdysvaltain kannalta lisää se, että aseman rahtiliikenteen käytössä ovat Venäjän Progress-alusten lisäksi Japanin Kounotori ja Euroopan avaruusjärjestön ATV – mutta ei amerikkalaista alusta.
Länsieurooppalainen avaruustoiminta on ollut kansainvälistä yhteistyötä käytännössä alusta lähtien, ja itäblokin mureneminen laajensi sitä entisestään. Euroopan maille on ollut selvää, että kahden supervallan rinnalla yksittäisten valtioiden voimavarat eivät riittäisi merkittävään avaruustoimintaan.
Euroopan avaruusjärjestö ESA perustettiin vuonna 1975, ja nykyisin siihen kuuluu 19 jäsenmaata. ESA on Japanin tavoin rakentanut kuljetusalusten lisäksi kantoraketteja, mutta kummallakaan ei ole miehitettyä avaruusalusta.
Ruuhkaa radalla
Maan kiertoradalla on ruhtinaallisesti tilaa – periaatteessa. Ongelmana on avaruusromu. Jokaisen rakettilaukaisun jäljiltä avaruuteen sinkoutuu satelliittien, luotainten ja alusten ohella kosolti roinaa: käytettyjä rakettivaiheita, tyhjiä polttoainesäiliöitä, kirjaimellisesti ruuveja ja muttereita.
Suuret kappaleet, kuten sammuneet satelliitit, saattavat olla massaltaan useita tonneja. Törmäys sellaisen kanssa aiheuttaisi suurta vahinkoa jo pienellä nopeudella. Avaruudessa ei pieniä nopeuksia kuitenkaan ole.
Jokainen Maata kiertävä kappale liikkuu liki kahdeksan kilometrin sekuntinopeudella eli noin 29 000 kilometriä tunnissa. Jo sadan kilometrin tuntinopeudessa auton tuulilasiin maantiellä paukahtava kivi saa lasin säröille. Jos vaikkapa teräspultin nopeus on lähes 300 kertaa suurempi, seuraukset voivat olla kohtalokkaat.
Toistaiseksi miehitetyillä lennoilla on vältytty kolareilta, vaikka ISS-aseman rataa onkin jouduttu muutaman kerran muuttamaan avaruusromun takia. On vain ajan kysymys, milloin esimerkiksi avaruuskävelyllä olevaan astronauttiin osuu kappale, jonka isku on tappava.
Asiantuntijoiden mukaan Maata kiertävillä radoilla on jo alkanut ketjureaktio, joka saa avaruusromun määrän lisääntymään nopeasti. Keskinäisissä törmäyksissään kappaleet hajoavat pienempiin osiin, jotka lisäävät avaruusromun määrää vinhemmin kuin romua vajoaa Maan ilmakehään ja tuhoutuu.
Viime vuosina ongelma on karannut käsistä, kiitos kahden kolarin, joista toinen oli tarkoituksellinen. Vuonna 2007 Kiina teki sotilaallisen kokeen, jossa käytöstä poistettu sääsatelliitti ammuttiin ohjuksella pirstaleiksi. Kaksi vuotta myöhemmin kolaroivat Yhdysvaltain Iridium 33 -satelliitti ja Venäjän Kosmos 2251.
Satelliitit hajosivat tuhansiksi palasiksi, joiden muodostamat romukasaumat ovat vähitellen levinneet yhä laajemmalle alueelle. Kaikki kolme satelliittia kiersivät noin 800 kilometrin korkeudella, jolla romu pysyttelee vuosikymmenten tai -satojen ajan.
Tällä hetkellä Maata ympäröi romupilvi, jossa on yli 20 000 niin kookasta kappaletta, että niitä voidaan seurata tutkajärjestelmillä. Lisää tulee kaiken aikaa. Avaruus alkaa olla tupaten täynnä.
Kansainvälinen avaruusyhteistyö ei siis ole pelkkää hyväntahtoisuutta ja rauhan asialla toimimista. Se on ainoa mahdollisuus tehdä miehitettyjä avaruuslentoja ja pitää ISS-asema toiminnassa. Käytännössä kaikki avaruusvaltiot ovat riippuvaisia toisistaan – paitsi Kiina.
Yhdysvallat ei huoli Kiinaa
Jo vuonna 1970 ensimmäisen satelliitin laukaissut Kiina on tullut eleettömän määrätietoisesti aiemmin kahden suurvallan hallitsemalle reviirille.
Kiina on toteuttanut avaruusohjelmaansa nopean ja vakaan talouskasvun avittamana. Ensimmäinen miehitetty lento vuonna 2003, ensimmäinen avaruuskävely 2008, ensimmäinen kahden aluksen telakointi ja ensimmäinen avaruusasema 2011.
Suunnitteilla on myös suurempi avaruusasema, joka olisi toiminnassa vuoteen 2020 mennessä, ellei talouskasvu taitu ja Kiina joudu karsimaan avaruusbudjettiaan samaan tapaan kuin muutkin. Silloin kiinalaisten olisi pyrittävä tekemään entistä tiiviimpää kansainvälistä yhteistyötä.
Kiinan eristyneisyys avaruudessa ei ole sen oma tahto. Maa on useaan otteeseen ilmaissut halukkuutensa laajentaa yhteistyötä, mutta aloite on toistaiseksi kilpistynyt – kansainväliseen yhteistyöhön.
Venäjällä ja Euroopan avaruusjärjestöllä voisi olla halukkuutta kehittää yhteistyötä, mutta koska miehitetyt avaruuslennot suuntautuvat ISS-asemalle, Yhdysvalloilla on sanansa sanottavana. Ja sen sana painaa.
Kiinan avaruusohjelma on pohjimmiltaan sotilaallinen, mutta ei sen enempää kuin Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton ohjelmat 1960–70-luvuilla. Maata kiertävää avaruusasemaa ei välttämättä käytettäisi tiedustelutoimintaan, kuten Neuvostoliiton varhaisia Saljut-asemia tai Yhdysvaltain ilmavoimien aikoinaan kaavailemia MOL-asemia (Manned Orbital Laboratory), joiden rakentamisesta kuitenkin luovuttiin.
Menestyksekkään avaruusohjelman takana on silti Kiinan kansanarmeija. Se on lisännyt viime vuosina muutenkin mahtiaan laajentamalla sukellusvenelaivastoa, ottamalla käyttöön ensimmäisen lentotukialuksen ja esittelemällä häivehävittäjän.
Tällaista kehitystä ei Yhdysvalloissa katsota hyvällä. Teknisen tietämyksen vuotoa Kiinaan on suitsittu jopa laein ja asetuksin, mikä on aiheuttanut sisäpoliittista kärhämää. Presidentti Barack Obaman hallinto ei näe Kiinaa sellaisena peikkona kuin republikaanit.
Kiista on henkilöitymässä presidentti Obaman tieteelliseen neuvonantajaan John Holdreniin, jonka mukaan yhteistyö Kiinan kanssa olisi hyödyksi molemmille osapuolille, ja republikaanien kongressiedustaja Frank Wolfiin, jonka ajama ”Wolfin klausuuli” kieltäisi NASAlta yhteistyön Kiinan kanssa.
Paluu tulevaisuuteen
Kun presidentti Obama kesällä 2010 julkisti kansallisen avaruuspolitiikkansa, puheissa oli samaa retoriikkaa kuin edellisillä presidenteillä: ”Yhdysvaltain johtoasema”, ”uljas, uusi ohjelma”, ”kansallinen turvallisuus”.
Aikoinaan Kennedy otti tähtäimeensä Kuun, koska Neuvostoliiton arvioitiin olevan voittamaton Maata kiertävällä radalla. Obaman tavoite on vielä kauempana: asteroideissa. Kiertoradalle tehtävät lennot jätetään yksityisen sektorin hoidettaviksi. Ensimmäisen kaupallisen rahtialuksen, SpaceX-yhtiön Dragonin, oli määrä lentää ISS-asemalle jo helmikuussa, mutta lähtöä on siirretty.
Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallinto NASA keskittyy kauemmas tehtäviin miehitettyihin lentoihin. Matkaan on määrä lähteä yhteisvoimin. Obaman avaruuspolitiikassa korostetaan yksityisen avaruustoiminnan kehittämisen ja tukemisen rinnalla juuri kansainvälistä yhteistyötä.
Etäämmälle uskotaan päästävän vain valtioiden kokoluokkaa olevin voimavaroin. Sekä Yhdysvallat, Venäjä, Euroopan avaruusjärjestö että Kiina ovat ilmoittaneet tavoitteekseen Kuun.
Tällä kertaa kysymys ei välttämättä olekaan siitä, kuka ehtii ensin, vaan ketkä. Ellei sitten käy niin, että Yhdysvaltain ja Venäjän rämpiessä ja Euroopan empiessä toteutuu amerikkalaisten poliittinen painajainen 1960-luvulta: Kuusta tulee punainen.