Laila el-Haddad: Gazamom. Into Kustannus 2012, 320 s.

Gazassa sodittiin viimeksi viime vuo­den marraskuussa, kun Israel jälleen kerran hyökkäsi saartamalleen kaista­leelle. Hyökkäys oli vastalause Gazasta ammutuille raketeille, vaikka osapuolet olivat tiettävästi olleet lähellä tulitauko­sopimusta.

Kahdeksan päivää kestäneessä hyök­käyksessä kuoli 158 palestiinalaista ja 6 israelilaista. Gaza on nyt entistä kurjem­pi, ja Israelkaan tuskin tuntee oloaan yhtään aiempaa turvallisemmaksi.

Palestiinalainen toimittaja ja aktivis­ti Laila el-Haddad ei ollut Gazassa vii­meisimmän sodan aikana, mutta hänen viime vuonna suomeksi ilmestyneestä Gazamom-kirjastaan tulee usein déjà vu -tunne – niin usein Gazassa on sodittu.

Gazamom kattaa vuodet 2004–2010 ja perustuu el-Haddadin palkittuun blo­giin ja al-Jazeera-kanavalle kirjoittamiin nettiartikkeleihin. El-Haddad kuvailee, millaista on elää äitinä, toimittajana ja aktivistina maailman suurimmassa avovankilassa. Ja miltä tuntuu, kun lap­sen ensimmäisiä sanoja ovat Hamas ja kranaattituli.

Gazamom on rohkea, oivaltava ja paikoin hauska henkilökohtainen ra­portti, piristys varsin miesvaltaisessa Gaza-kirjallisuudessa.

El-Haddad asuu pienen poikansa ja vanhempiensa kanssa Gazassa useita pätkiä, ja hänen toinen kotinsa on Yhdysvalloissa. El-Haddadin mies on Libanonin palestiinalainen eikä saa siksi matkustaa Gazaan.

Kirja alkaa Israelin vetäytymisestä Gazasta 2005. Miehitys ei suinkaan päättynyt siihen, sillä Israel valvoo Gazan maa- ja merirajoja sekä kaupankäyntiä edelleen. Kun siirtokuntalaiset ovat lähteneet, el-Haddad virkoaa voitonhuumasta.

”Lopulta en kuitenkaan voi välttää tuntemasta itseäni pieneksi hamsteriksi, joka on päässyt ärsyttävällä esteradalla varustetusta pienestä ja rähjäisestä hä­kistä avarampaan ja vähemmän rajoit­tavaan ja joka paistattelee vasta löyty­neen vapautensa riemussa ja unohtaa hetkeksi, että on yhä lukkojen takana”, hän kirjoittaa.

Israelin vetäytyminen ei poista­nut Gazasta väkivaltaa. Enemmistö palestiinalaisista äänesti ääri-islamilaista Hamasia korruptoituneen mutta maltil­lisemman Fatahin sijaan tammikuussa 2006; Israel kiristi saartoa ja hyökkäsi lopulta maateitse. El-Haddad pihisee kiukkua, turhautuneisuutta ja yksinäi­syyttä ja kokee muun maailman hylän­neen Gazan.

Vuonna 2007 el-Haddad siirtyi Rafahin rajan kautta Egyptiin ja sieltä Yhdysvaltoihin. Kirjan rajakuvaukset ovat palestiinalaisten arkipäivää raadol­lisimmillaan: tuntien, jopa vuorokausien odotusta epäinhimillisissä oloissa epätie­toisuuden vallitessa.

El-Haddad jatkaa blogiaan Yhdys­valloista ja on jatkuvasti yhteydessä edelleen Gazassa asuviin vanhempiinsa. Israel hyökkää jälleen joulukuussa 2008.

”Tänään Israel julisti Gazan viralli­sesti ’vihamieliseksi yksiköksi’ (vaikka se tavallaan sai minut hieman hämmennyk­siin – tarkoittaako se, että sen status oli aiemmin ’ystävällismielinen yksikkö’?)”, el-Haddad kysyy.

Hän kyseenalaistaa myös, mitä Is­raelin käyttämä termi ”Hamas-kohde” tarkoittaa. Hamas hallitsee Gazaa, ja siksi kaikki Gazan hallintorakennuk­set ja muut erikseen määritellyt kohteet ovat Israelin mukaan Hamas-kohteita. Niitä pommitettiin myös viimeisimmäs­sä sodassa, eli Israel rankaisee gazalaisia edelleen siitä, että he äänestivät Hamasia – siis ”väärin”.

”Tuntuu olevan suosittua ajatella, että Israelilta ovat yksinkertaisesti lop­puneet ’oikeutetut kohteet’ – mitä hel­vettiä ne sitten ovatkaan (parlamentin jäseniä? koteja?) –, ja se on siksi turvau­tunut pommittamaan rahanvaihtajia ja supermarketteja”, el-Haddad kirjoittaa.

Vuonna 2010 el-Haddad yrittää päästä Gazaan Egyptin kautta, mutta hänet karkotetaan Yhdysvaltoihin. Nyt hän kirjoittaa ruokakirjaa gazalaisesta keittiöstä.

 

Kirjoittaja on toimittaja, joka asui Jerusalemissa 2006–2010.

Laila el-Haddadin blogia voit lukea osoitteessa gazamom.com.

Kongon demokraattisessa tasavallassa kutsutaan kuoleman kolmioksi aluetta, joka kärsi pahiten Kongon so­dissa. Se sijaitsee maan kaakkoisosassa lähellä Sambian vastaista rajaa, ja siitä kertoo toimittaja Ben Rawlencen tuore kirja Radio Congo.

Rawlence matkusti alueelle päämääränään kaivoskaupunki Manono. Hän halusi nähdä, minkälaista elämä on sodan jälkeen syrjäisessä kaupungissa, johon on vaikea päästä teitse, jossa lähes ainoa yhteys ulkomaailmaan on satun­nainen humanitaarisen järjestön lentokone ja josta harvoin kuullaan uutisia.

Kongo on Afrikan suurin valtio. Silläon valtavat luonnonvarat, mutta se on yksi maailman köyhimmistä maista. Vuoden 2011 YK:n inhimillisen kehityk­sen indeksissä maa sijoittui sijalle 187 eli viimeiseksi.

Kongossa on sodittu 1990-luvun puolivälistä 2000-luvun puoliväliin. Sotien taustalla ovat olleet korruptoi­tuneiden hallintojen ongelmat, etniset jännitteet, kiistat maanomistuksesta ja kansalaisoikeuksista sekä Ruandan vuoden 1994 kansanmurha, joka levisi itäiseen Kongoon.

Ben Rawlence: Radio Congo. Signals of Hope from Africa’s Deadliest War. Oneworld Publications 2012, 320 s.

Vuonna 1998 alkaneessa toisessa Kongon sodassa – Afrikan maailman­sodassa – oli mukana yhdeksän Afrikan maata ja 25 aseellista ryhmää. Angola, Namibia, Tšad ja Zimbabwe tukivat Kongon hallitusta, kun taas Ruanda ja Uganda tukivat hallitusta vastustaneita kapinallisryhmiä. Sodassa oli kyse myös näiden valtioiden keskinäisistä taisteluis­ta Kongon maaperällä. Sodassa kuoli 5,4 miljoonaa ihmistä ja saman verran joutui pakenemaan kotoaan.

Myös Kongon valtavat mineraalivarat ovat olleet sotien osasyinä, ja niillä on rahoitettu konflikteja. Laiton mineraalien louhinta rehottaa edelleen Kongon itäosissa, jossa eri aseelliset ryh­mittymät taistelevat kaivoksista. Raw­lence tapaa paikallisia, jotka toivoisivat hyötyvänsä maansa luonnonrikkauksista edes jotenkin. He kertovat vihaavansa kauppiaita, jotka tekevät rahaa Kongon mineraaleilla. Paikalliset itse eivät saa mineraaleista mitään.

Vaikka Kongo kärsii väkivallasta edelleen, pakolaiset ovat alkaneet palata koteihinsa. Kun Rawlence pääsee pitkän matkansa jälkeen Manonoon, hän näkee kaoottisen kaupungin mutta myös toi­voa. Se perustuu tavallisiin kongolaisiin ja heidän tulevaisuudenuskoonsa.

Rawlence on vaikuttunut esimerkiksi Vidrack-nimisestä miehestä, joka pyörit­tää paikallista Radio Manonoa. Vidrack saapui kaupunkiin sodan hiipuessa et­simään töitä, hankki radiolaitteet YK:n avustuksella ja alkoi lähettää ohjelmaa vapaaehtoisesti. Radioaseman tarkoituk­sena on koulutuksen, rauhan ja sovinnon edistäminen. Halu tuoda alueelle kehi­tystä kannustaa häntä tekemään lujasti töitä.

Radioaseman naisuutistoimittaja puolestaan toimittaa kerran viikossa suosittua ohjelmaa, jossa naiset keskus­televat arkipäivän aiheista, kuten vi­hannesten istuttamisesta tai siitä, miten toimia liikaa juovan aviomiehen kanssa. Elantonsa vapaaehtoinen toimittaja an­saitsee myymällä torilla maissia.

Radio Manonolle olisi kysyntää myös sen 60 kilometriin yltävän kuu­luvuusalueen ulkopuolella. Manonosta harvoin kuullaan uutisia edes naapuri­kaupunkeihin saakka. Myös Kongon liikenneinfrastruktuuri on yhä surkeas­sa kunnossa. Viereiseen kaupunkiin ei välttämättä pääse kuin jalan, ja matka voi viedä useita päiviä.

Rawlence vierailee esimerkiksi ky­lässä, jonka asukkaiden suurin toive on saada kyläänsä tie. Ilman tietä kylään ei tule ketään, ei siis rahaakaan. Toisaalta eristyneisyydestä on epävakaissa oloissa hyötyäkin: se suojaa asukkaita armeijan väkivallalta.

Kirjan yksittäiset kauniit tarinat ja toivon pilkahdukset uhkaavat jäädä luki­essa taka-alalle. Kongo kantaa uskomat­toman määrän ongelmia, joista selviyty­minen vie vielä vuosia. Rauhanprosessin eteneminen on ollut hidasta, ja ongel­mien ratkaisemiseen tarvitaan nykyistä tehokkaampaa hallintoa ja instituutioita, turvallisuutta ja varmasti vielä pitkään myös kansainvälisen yhteisön apua.

 

Kirjoittaja on koordinaattori Ulkopoliittisessa instituutissa.

Kirja pyrkii vastaamaan kysymyk­seen, missä olosuhteissa kehittyvien maiden eliitit harjoittavat köyhyyttä vä­hentävää politiikkaa tai eivät ainakaan estä sitä. Kirja koostuu erillisistä artikke­leista, joiden viesti on usein tyly: teet niin tai näin, aina menee väärin päin.

Asiaa valaistaan muun muassa esi­merkillä bangladeshilaisen kylän kehityshankkeesta, jonka oli määrä vähentää köyhyyttä. Paikalliset rahanlainaajat, jotka kiskurikorkoineen vaikuttivat enemmistön köyhyyteen, jätettiin syr­jään hankkeen hallinnosta. Tulos: rahanlainaajat kokivat hankkeen itselleen uhaksi ja torpedoivat sen sivusta.

Vastaavasti Ghanan ja Burkina Fason rajajoen varrella sijaitsevissa ghanalais­kylissä paikalliset päälliköt kontrolloivat maankäyttöä ja pitivät siten osaa ihmi­sistä köyhyydessä. Kehityshankkeessa noudatettiin erilaista taktiikkaa: päälli­köt otettiin mukaan kehityshankkeiden hallintorakenteisiin. Tulos: hankkeista koituneet hyödyt koettiin päälliköiden ansioksi, ja heidän valta-asemansa vah­vistui entisestään köyhimpien kustan­nuksella.

Alice H. Amsden, Alisa DiCaprio & James A. Robinson (toim.): The Roles of Elites in Development. Oxford University Press 2012, 400 s.

Vaikka eliittien olemassaolosta ja paikallisista valtasuhteista ollaan tie­toisia, ei köyhyyttä vähentävien ke­hitysyhteistyöhankkeiden tai yhteiskuntapolitiikan onnistumisesta ole ta­keita. Ennakkoehdoksi pitää lisätä vielä köyhimpien voimauttaminen, sillä ilman sitä on epärealistista olettaa tavallisten ihmisten haastavan eliittejä.

Kirja muistuttaa myös, että eliittejä on kaikilla hierarkian tasoilla. Siksi län­tisten avunantajien ajama kehitysmaiden keskitetyn hallinnon hajauttaminen ei automaattisesti takaa köyhiä suosivaa politiikkaa, kuten edellä kuvatut ruohonjuuriesimerkit osoittavat.

Kirjassa on omistettu turhankin paljon sivuja sen esittelemiseen, kuinka eliitin edut eivät aina käy yksiin köy­hyyden vähentämisen tai talouskasvun tukemisen kanssa. Esimerkiksi Liberian yhdysvaltalaisperäisen eliitin vallassa py­syminen 1800-luvulta aina vuoden 1980 vallankumoukseen asti edellytti etujen kanavoimista laajalle sukulaissuhteisiin perustuvalle verkostolle. Etelä-Afrikassa vanha valkoinen eliitti turvasi itseään suosivan talousjärjestelmän tarjoamalla osalle hallitsevan ANC-puolueen johta­jista omistusosuuksia suuryhtiöissä. Kun mustat ANC-johtajat oli näin vedetty mukaan liike-elämään, heidän kannatti säilyttää järjestelmä entisellään vastoin puolueensa radikaalia talousohjelmaa.

Kirjassa esitellään myös eliittien omia näkemyksiä köyhyyden vähentämisestä. Kirjan mukaan esimerkiksi Brasilian eliitti kokee, että köyhyys vaikuttaa sen elämään negatiivisina ulkoisvaikutuksina, kuten rikollisuutena.

Brasilialaiseliitin edustajien mukaan köyhyyteen voitaisiin puuttua tehok­kaasti ennen kaikkea yksilöllisten kei­nojen, kuten koulutuksen avulla, mutta ei esimerkiksi tuloja tasaavalla verotuk­sella. Eliitti ei kuitenkaan koe olevansa vastuussa köyhyyden vähentämisestä. Se on valtion tehtävä, mutta eliitti ei koe valtiota omakseen eikä siksi muodosta poliittista painetta, joka pakottaisi puut­tumaan köyhyyteen. Kirjan tutkimusaineiston keräämisen jälkeen Brasilian ehdollisista tulonsiirtojärjestelmistä on kuitenkin saatu hyviä kokemuksia.

Kokonaisuudeksi editoitu monitietei­nen artikkelikokoelma on julkaistu YK-yliopiston kehitystaloustieteen tutkimus­laitoksen WIDERin julkaisusarjassa. Kirja on suunnattu erityisesti kehityspolitiikan tekijöille. Suoranaisia toimintaohjeita siitä ei saa, mutta kirja onnistuu siirtä­mään kehityspoliittisessa keskustelussa monen pilkun paikkaa.

 

Kirjoittaja on ulkoministeriön tiedottaja ja vapaa toimittaja.

Christopher Davidson: After the Sheikhs. The Coming Fall of the Gulf Monarchies. C. Hurst & Co Publishers 2012, 300 s.

Suuret öljytulot ovat kuin Damokleen miekka: niiden tuoma turva ja vau­raus voivat kadota yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin. Tätä argumenttia käytti Lähi-idän tutkija Fred Halliday jo vuon­na 1978, kun hän ennusti, että Persian­lahden monarkiat – Saudi-Arabia, Ku­wait, Bahrain, Qatar, Arabiemiraatit ja Oman – kaatuisivat omaan anakronisti­suuteensa öljyvaurauden tuoman nopean modernisaation takia.

Yli 30 vuotta myöhemmin on sano­mattakin selvää, että ennustus ei käynyt toteen. Persianlahden arabimonarkiat ovat säilyneet sinnikkäästi vallassa ja jopa vahvistaneet asemiaan.

Uudessa kirjassaan brittiläinen tut­kija Christopher Davidson esittää, että arabikevään aikana nähty kansalaisaktivismi enteilee Persianlahden mo­narkioiden vanhan vallan loppua ja että enemmistö alueen monarkioista joko kaatuu tai vähintäänkin muuttuu radi­kaalisti vuoteen 2018 mennessä.

Davidson kuvaa aluksi, miten monar­kiat ovat selvinneet tähän asti. Kiistatto­man tärkeää on ollut öljyn ja valtiollisten sijoitusrahastojen tuoma vauraus. Se on mahdollistanut Persianlahden maiden hallitsijoille laajamittaisen taloudellisen ja poliittisen etujärjestelmän luomisen ja siten lujittanut monarkkien valtaa. Muttaöljy on vain yksi osa monarkioi­den soveltamaa monitasoista selviytymisstrategiaa.

Myös ulkoinen tuki länsivalloilta, etenkin Yhdysvalloilta, on ollut olen­naista Persianlahden maille, sillä naa­purimaat ovat uhanneet jatkuvasti niiden turvallisuutta. Lisäksi rikkaiden arabimonarkioiden antelias kehitysapu köyhemmille arabimaille on ehkäissyt vallankumouksellisten aatteiden leviä­mistä. Persianlahden kuningashuoneet esiintyvät anteliaina ja avuliaina mie­luusti myös kotimaissaan, vaikka suh­tautuvatkin ankarasti kaikkeen, mikä voi haastaa yksinvaltiuden.

Monarkioiden selviytymisstrategiaa havainnollistaa se, miten Persianlahden maissa hyödynnetään kansallista iden­titeettiä. Korostamalla identiteettiään osana historiallista jatkumoa hallitsijaperheet vahvistavat oman valtansa ja suhteellisen modernien valtioidensa legitimiteettiä. Toisaalta kansalaisuus on ollut keino erottaa etuuksiin oikeu­tetut kansalaiset suuresta vierastyöläismassasta ja rajoittaa poliittisesti ar­veluttavina pidettyjen ryhmien, kuten šiiaväestön oikeuksia. Persianlahden maiden kansalaisista on tehty erään­lainen eliitti maissa, joita kontrolloivat pienet, hallitsijaperheisiin sidotut piirit.

Davidson ennustaa, että tämä hiljai­nen yhteiskunnallinen yhteisymmärrys rapistuu ulkoisten ja sisäisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Painetta aiheut­taa esimerkiksi valtiontalous: asukasluvultaan pienissä mutta rikkaissa Qatarissaja Kuwaitissa on helppo jatkaa nykyistä etuusjärjestelmää, mutta mais­sa, joissa väestö kasvaa (Saudi-Arabia) tai tulot supistuvat (Oman, Bahrain), poliittinen kitka lisääntyy ja nykyinen talouspoliittinen rakenne käy kestämät­tömäksi. Vanhojen rakenteiden heikenty­minen johtaa uuden ja väkevän sisäisen opposition syntyyn, mikä haastaa tai jopa syrjäyttää itsevaltaiset hallinnot.

Davidsonin kuvaamat muutokset Persianlahden maissa ovat todellisia, mutta luonteeltaan pitkäaikaisia. Siksine eivät tue kirjan väitettä nopeasta murroksesta. Bahrainissa, Kuwaitissa ja Saudi-Arabiassa oppositiot ovat aktivoi­tuneet uudella innolla, mutta kyseessä on vain uusin erä pitkässä ottelussa. Qata­rissa ja Arabiemiraateissa sen sijaan ei ole nähty viitteitä kansannoususta.

Davidson ei kykene selittämään, miksiDamokleen miekan jouhi on katkeamassa juuri nyt. Viiden vuoden ennuste on turhan sensaatiohakuinen, mutta kirjan terävä katsaus Persianlahden kuningashuoneiden tilanteeseen pysyy ajankohtaisena.

 

Kirjoittaja on Lähi-idän tutkija.

Marsh huomaut­taa, että teollisuuden kuolemaa surkut­televissa rikkaissa maissa on edelleen suhteellisesti enemmän teollisuustyö­paikkoja kuin kehittyvissä maissa. Lisäk­si teollisuustuotannon uudet realiteetit voivat parantaa länsimaiden asemaa.

Marsh luokittelee neljä aikaisem­paa, teollisuuden perusteita mullista­nutta vallankumousta. Ensimmäinen oli se teollinen vallankumous, joka alkoi 1700-luvun lopulla ja josta kuullaan koulun historiantunneilla. Silloin eten­kin tekstiili- ja metalliteollisuus kehittyi harppauksin kivihiilikäyttöisen höyry­voiman ansioista.

Toinen oli 1800-luvun jälkipuoliskon liikenteen vallankumous, jossa rautatiet ja teräsrunkoiset laivat helpottivat ihmis­ten ja tavaroiden liikkumista. Kolman­nen vallankumouksen sai aikaan tieteen kehittyminen, varsinkin sähkön hyödyn­täminen; neljännen mullistuksen aiheutti tietotekniikka, joka löi läpi 1980-luvulta lähtien kotitietokoneiden aikana.

Marshin ”uusi” teollinen vallanku­mous ei ole temaattisesti yhtä koherentti, vaan koostuu useasta eri kehityskulus­ta. Yksi merkittävimmistä on Marshin kuvaama tuotteiden ”massayksilöllisty­minen”: massatuotteiden tuottajan on otettava kuluttajan yksilölliset tarpeet huomioon yhä tarkemmin. Esimerkiksi Toyotan vuosittain valmistamasta noin kahdeksasta ja puolesta miljoonasta au­tosta on olemassa yli puolitoista miljoo­naa variaatiota.

Peter Marsh: The New Industrial Revolution. Consumers, Globalization and the End of Mass Production. Yale University Press 2012, 311 s.

Varioitujen tuotteiden valmistaminen on nykyteknologialla yhä helpompaa. Marsh odottaa yksilöllistymisen voi­mistuvan, kun kolmiulotteinen tulostintekniikka yleistyy ja kehittyy.

Toinen nykyteollisuuden keskeinen piirre on tuotantoketjujen yhä aidompi globalisoituminen.

Kyse ei ole enää vain tuotannon siir­tämisestä halvan tuotannon maihin, vaan siitä, että yritykset pilkkovat tuotanto­prosessinsa entistä pienempiin vaiheisiin. Yhden tuotteen osia saatetaan valmistut­taa jopa sadoilla eri alihankkijoilla kehit­tyneissä ja kehittyvissä maissa.

Samalla syntyy yrityksiä, jotka eri­koistuvat jonkin tuotteen valmistus­prosessin yhteen pieneen vaiheeseen tai jonkin marginaaliselle kohderyhmälle suunnatun tuotteen valmistamiseen. Kun markkinat ovat maailmanlaajuiset, äärimmäinen erikoistuminen kannattaa.

Erikoistumista ja korkeaa osaamista vaativalla tuotannolla on taipumus kasautua tietyille alueille niin sanotuiksi klustereiksi. Esimerkiksi Yhdysvaltain Indianan osavaltiossa sijaitsevassa 14 000 asukkaan Warsaw’n kaupungissa on suuri osa maailman merkittävimmis­tä ortopedisiä implantteja valmistavista yrityksistä. Satakunta alan yritystä työl­listää kaupungissa 6 000 ihmistä.

Marsh korostaa myös, että ympä­ristökysymysten huomioiminen on ny­kyään välttämätöntä teollisuusyritysten menestymisen kannalta.

Esimerkiksi Coca Cola ja Pepsi ovat viime vuosina käyttäneet yhä enemmän kierrätettäviä materiaaleja virvoitusjuomapakkaukissaan. Tämä ei johdu pelkästään imagosyistä, vaan yritykset myös säästävät materiaalikuluissaan.

Kirjan kuvaamat kehityskulut paran­tavat kehittyneiden ja korkeasti koulu­tettujen maiden asemaa teollisuustuo­tannossa. Vaikka Kiina on toistaiseksi teollisuustuotannon ykkösmaa, Marshin mukaan sen voi olla länsimaita vaike­ampaa vastata näihin haasteisiin etenkin joustamattoman ja epädemokraattisen yhteiskuntajärjestyksensä takia.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Britannian vesiltä kalastettiin yli kaksi kertaa enemmän turskaa, koljaa ja punakampelaa vuonna 1889 kuin ny­kyisin, kertoo meri- ja suojelubiologi Callum Roberts kirjassaanThe Ocean of Life. Fakta on hämmästyttävä, kun tuon ajan teknistä tasoa verrataan ny­kyajan kalastusvälineisiin.

Robertsin kunnianhimoisena tavoit­teena on koota meriä koskeva tutkimus yksiin kansiin. Teos kattaa kaiken merien historiasta muovijätteen ja merivirtojen kautta ilmastonmuutokseen. Kalastus on vain osa Robertsin perinpohjaista teosta, mutta kertoo sitäkin enemmän.

Kirjassa on kuvaliite, jonka ensim­mäisellä sivulla on kolme kuvaa. Ylim­mässä hymyilevä 1950-luvun perhe seisoo miehen mittaisten, rimaan kiinni­tettyjen meriahventen keskellä. Keskellä 1970-luvun harrastajakalastajat pitele­vät ylpeinä käsissään puoli metriä pit­kiä meriahvenia. Alimpana on lähikuva vuoden 2007 meriahvensaaliista. Pienet sintit on isketty nauloilla puiseen rimaan. Alempi rima on tyhjä. Kaikki kuvat on otettu samasta paikasta, Floridan Key Westistä. Robertsin mukaan harrastaja­kalastajat ovat onnellisen tietämättömiä historiasta ja aina yhtä tyytyväisiä piene­nevään saaliiseensa.

Callum Roberts: The Ocean of Life. Viking 2012, 406 s.

Kalakantojen romahdus on yksi suurim­pia ympäristökatastrofeja ihmiskunnan historiassa, todetaan puolestaan Kala­vale-kirjan takakannessa. Teoksen ovat kirjoittaneet vapaa toimittaja Kukka Ranta ja helsinkiläinen vihreä kaupun­ginvaltuutettu Emma Kari.

Kari ja Ranta kertovat kirjassaan Science-lehden tutkimuksesta, jonka mu­kaan nykyinen kalastus johtaa kaikkien kaupallisten kalakantojen romahdukseen vuoteen 2048 mennessä. Kalakannat vai­kuttavat merien koko ekosysteemiin.

Kuluttajat suosivat lähinnä muuta­maa isoa petokalaa, jotka ovat ravinto­ketjun huipulla. Kun nämä pedot kuo­levat sukupuuttoon, pienet kalat lisään­tyvät. Ne puolestaan syövät eläinplank­tonia, mikä taas lisää kasviplanktonia. Tulos: vesistöt rehevöityvät. Itämeri on tästä hyvä esimerkki. Jos kalat kalaste­taan sukupuuttoon kaikkialla, kukaan ei osaa ennustaa seurauksia.

Vuonna 2010 ympäristöministeriö julkaisi niin kutsutun punaisen kirjan. Se on Kalavaleen mukaan luotettavin ja laa­ja-alaisin virallinen selvitys suomalaisten lajien uhanalaisuudesta. Sen tekemiseen on osallistunut muun muassa Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos.

Kari ja Ranta haastattelivat kirjaan­sa maa- ja metsätalousministeriön elin­keinokalatalouden yksikön johtajaa Markku Aroa, jota asiantuntijat pitävät Suomen kalastuspolitiikan vaikutusval­taisimpana hahmona. Aro ei usko minis­teriönsä alaisuudessa toimivan Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tuloksiin vaan toteaa, että uhanalaisuuskriteerit ja kalojen tutkimistavat ovat vääriä. Aro puolustaa kalastajien oikeuksia ammat­tiinsa henkeen ja vereen.

Nämä esimerkit kertovat olennaisen nykyisestä ihmisen ja meren välisestä konfliktista. Ihminen on vajaassa sadassa vuodessa ryöstänyt meret tyhjiksi, mutta ei halua uskoa sitä.

Roberts osoittaa lukuisin esimerkein, että meriä kannattaa suojella itsekkäistä syis­tä. Meret ovat pitkään olleet jätteidemme viimeinen hauta – poissa silmistä, poissa mielestä. Vähitellen alamme tajuta, että meret ovat altaita, joista jätteet ja myr­kyt eivät häviä minnekään, vaan jonne ne palaavat tavalla tai toisella.

Tätä ilmentää hyvin Robertsin esi­merkki kylpyleluista. Eräänä myrskyisenä yönä vuonna 1992 valtavat aallot löivät Kiinasta matkalla olleen konttialuksen yli Tyynellämerellä. Meri pyyhkäisi mukaan­sa kontin kylpyleluja: 29 000 ankkaa, kil­pikonnaa, majavaa ja sammakkoa lähti matkalle, joka ei ole vieläkään päättynyt. Leluja on rantautunut vuosien varrella Havaijille, Alaskaan ja Washingtonin osavaltioon Yhdysvaltain länsirannikolle. Jotkut niistä ovat päätyneet jään mukana Atlantille ja Skotlantiin saakka.

Emma Kari & Kukka Ranta: Kalavale. Into Kustannus 2012, 112 s.

Kylpyleluja vaarallisempia ovat myrkyt, kuten elohopea ja DDT, jota kehittyvissä maissa käytetään malarian torjuntaan. Elimistöön kerääntyvät myr­kyt ovat vaarallisia paitsi mereneläville myös ihmisille. Ihmisiin elohopeaa ker­tyy etenkin purkkitonnikalasta.

Erään arvion mukaan siitä on lähtöisin jopa 40 prosenttia amerikkalaisten elimistöstä mitatuista elohopeapitoisuuksista. Karin ja Rannan Kalavale on Ro­bertsin teoksen vastakohta sikäli, että se on kompakti ja nopealukuinen. Ka­lavaleessa keskitytään The Ocean of Lifea vahvemmin syyllisiin, ahneeseen kalastuspolitiikkaan, tuhlailevaan riisto­kalastukseen ja vain harvoja kalalajeja suosiviin kuluttajiin.

Vaikka teos on paljon lyhyempi, se ei häviä Robertsin kirjalle monipuoli­suudessaan.

Yksi Kalavaleen luvuista kertoo EU:n ja köyhien maiden välisistä kalastus­sopimuksista. Suurin osa vajaasta 20 kalastussopimuksesta on sovittu Länsi- Afrikan maiden kanssa, joiden vesillä kalastaa yli 400 eurooppalaista alus­ta. EU:n kallein sopimus Mauritanian kanssa sovittiin viime vuonna. Se on 70 miljoonan euron arvoinen ja kattaa kuu­desosan Mauritanian valtion vuotuisista tuloista. Sopimusrahoista riippuvaiset köyhät maat eivät ole tasa-arvoisessa neuvotteluasemassa Euroopan unionin kanssa.

Kalastussopimukset selittävät osal­taan myös Eurooppaan tulevaa siirto­laisuutta. Kun Senegalin kalakannat romahtivat vuonna 2006, EU ei enää uusinut kalastussopimusta. Samaan ai­kaan Kanariansaarille tulleiden siirtolaisten määrä kasvoi voimakkaasti. 31 000 köyhää kalastajaa lähti kohti Eu­rooppaa parempien kalavesien toivossa. Suurin osa heistä tuli joko Mauritaniasta tai Senegalista.

Molemmat kirjat ovat ahdistavaa luettavaa. Lukija alkaa kaivata toivoa ja ratkaisuja, joita vielä onneksi on. Ro­berts uskoo suojelualueisiin. Kun meriin perustetaan tarpeeksi monta suojeltua keidasta, joissa eliöt saavat kasvaa ja me­nestyä rauhassa, suojelualueiden ulkopuolellakin riittää taas paremmin pyy­dettävää. Roberts käy läpi myös erilaisia teknologiaan perustuvia ratkaisuideoita meren hapettomiin alueisiin, mutta suh­tautuu niihin epäilevästi. Hänen mieles­tään on parempi vähentää ihmisen va­hingoittavaa vaikutusta ja antaa luonnon huolehtia toipumisesta itse.

Kari ja Ranta muistuttavat, että Yhdysval­loissa kalakantoja on saatu elpymään laatimalla kalastuskiintiöt luonnontie­teellisten suositusten pohjalta, toisin kuin Euroopassa. Kalastusta on Yhdys­valloissa myös vähennetty kaikkien edun nimissä.

Viimeisellä sivulla Kari ja Ranta kehottavat lukijoita tukemaan luonnonsuojelujärjestöjä, tiedottamaan asiasta ystävilleen ja käyttämään valtaansa kuluttajina sekä kansalaisina kansan­edustajiin ja europarlamentaarikkoihin. Paras koskaan kirjan mukana saamani kylkiäinen on Kalavaleen mukana tullut WWF:n julkaisema kuluttajan kalaopas, joka on niin pieni, että mahtuu lompak­koon.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Etelä-Suomen Sanomissa oli 1960-luvun lopussa ulko­maantoimitus, jossa työskenteli Neuvostoliiton, Yhdysvaltain ja Euroopan asiantuntijoita. Latinalaiseen Amerikkaan ei erikoistunut kukaan. Siinä toimituksessa toimittajanuransa aloitti Rauli Virtanen, joka tuli taloon kesätoimittajaksi vuonna 1968.

”Keskity sinä Latinalaiseen Ame­rikkaan, minulle sanottiin, ja niin minä sitten tein. Luin kesäyliopistossa espan­jaa ja kirjoitin juttuja siitä, kuinka Juan Velasco kaappasi vallan Perussa.”

Seuraavana syksynä Virtanen aloitti kansainvälisen politiikan ja tiedotusopin opinnot Tampereen yliopistossa, mutta kyllästyi nopeasti opetuksen teoreetti­suuteen. Hän päätti lähteä maailmalle.

Virtanen seilasi Rio de Janeiroon rahtilaivalla joulukuussa 1970. Paikan päältä hän lähetti artikkeleita ja diakuvia Suomeen lentopostina. Suomessa agentti myi jutut maakuntalehtiin ja lähetti ra­hat käteisenä Virtaselle sinne, missä hän milloinkin oli.

Jossakin matkan varrella mukaan tarttui myös Marcel Niedergangin kirja The 20 Latin Americas. Se mahtui tas­kuun, kulki mukana reissuilla ja opasti lukijansa Latinalaisen Amerikan maiden historiaan ja yhteiskuntaan. Matka kesti kymmenen kuukautta ja vei Latinalai­sesta Amerikasta New Yorkiin saakka. Virtasesta oli tullut toimittaja ja väsy­mätön vaeltaja.

Sittemmin Virtanen on matkustanut YK:n 192 jäsenmaassa ja raportoinut suomalaisille niin Vietnamin sodasta kuin Afganistanista ja Syyriastakin. Nie­dergangin teoksesta mukana on kulkenut ajatus siitä, että historian ymmärtämisen tärkeyttä ei voi ylikorostaa.

”Niedergangilta olen oppinut esimer­kiksi sen, että Latinalaisessa Amerikas­sa on edelleen samoja yhteiskunnallisia lainalaisuuksia kuin ennen. Brasiliassa kaupungistuminen ylläpitää faveloita, maanomistusolot luovat köyhyyttä. Yh­teiskuntia kuitenkin muuttaa rikollisuu­den ja eriarvoisuuden lisääntyminen.”

Virtanen sanoo jakavansa myös kir­jan arvopohjan. Jo johdannosta selviää, mitä mieltä Niedergang on ollut esi­merkiksi ulkomaiden sijoituksista Lati­nalaisen Amerikan luonnonvaroihin ja voittojen käärimisestä omiin taskuihin­sa. ”Olin hengessä mukana”, Virtanen toteaa.

Niedergangin mukaansatempaavasta reportaasityylistä Virtanen lienee imenyt vaikutteita myös oman raportointinsa tapaan. Etenkin kriisialueilla toimiessa tärkeintä on mennä ihmisten luo, koh­data heidät ja myötäelää, Virtanen sa­noo. Jännittää ei kannata: esimerkiksi Boliviassa Virtanen muistaa lähteneensä paikallisten kutsusta tansseihin, vaikkei osannut askeleita eikä tuntenut rytmiä.

”Vieläkään en osaa tanssia”, hän toteaa, ”mutta mitä köyhempiä ihmiset ovat olleet, sitä avoimempi vastaanotto on ollut ja sitä enemmän he ovat minulle omastaan tarjonneet.”

Nyt maailma ansaitsisi Virtasen mie­lestä kuulla esimerkiksi Ecuadorista ja Guatemalasta uutisia siitä, kuinka oi­keus voittaa. Ecuadorissa ylikansalliset öljy-yhtiöt ovat viime vuosina joutuneet vastuuseen aiheuttamistaan luonnontu­hoista, ja Guatemalassa oikeuteen ovat joutuneet 1980-luvun alun vallankaap­paukseen osallistuneet, joita syytetään maya-kansan murhaamisesta.

Entä mihin ulkomaanuutishaukka seuraavaksi suuntaa?

Virtanen kertoo suunnittelevansa matkaa ainakin Filippiinien Mindanaolle, missä yksi hänen pojistaan työsken­telee, ja Brasiliaan, sillä ”jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut antavat hy­vän tekosyyn”. Hän miettii myös, milloin voisi palata Syyriaan. Sieltä hän raportoi viimeksi viime vuonna.

Lisäksi työpöydällä on viidennen oman kirjan luonnos. Kirja käsittelee Suomen kehitysyhteistyön vuosikym­meniä, ja sen on määrä ilmestyä tänä vuonna.

 

Marcel Niedergang: The 20 Latin Americas. Peguin Books 1971.

Mika Pantzar

Tämän hetken yhteiskunnalliset ongelmat demokratiavajeesta työntekijöiden pahoinvointiin johtuvat vanhentuneista ja ihmis­ten arjesta irtautuneista instituutioista. Ongelmat voitaisiin ratkaista siirtämäl­lä valtaa vertaisryhmille, sanoo yhdys­valtalainen kirjailija-toimittaja Steven Johnson teoksessaan Future Perfect. Johnson pitää vertaisverkostoja ihmiselle luontaisempina päätöksenteon paikkoi­na kuin valtioiden ja yritysten suosimia hierarkkisia järjestelmiä.

Hyvä esimerkki vertaisverkostojen hyödyntämisestä on joukkorahoitus, jossa yksittäiset ihmiset tai organisaa­tiot voivat kerätä yleisöltä rahoitusta omiin projekteihinsa, kuten elokuvan toteuttamiseen, vaikka euron kerrallaan. Yhdysvalloissa joukkorahoitusalustan internetissä tarjoava Kickstarter jakaa taiteilijoille jo enemmän rahaa kuin val­tio. Suomessa vastaavalla periaatteella toimiva Mesenaatti.me-nettipalvelu aloitti viime syksynä.

New Yorkissa on saatu hyviä ko­kemuksia 311-puhelinpalvelusta, jonka kautta kaupunkilaiset voivat kertoa huo­maamistaan epäkohdista kaupungille ja kysyä neuvoja. Samalla kaupunki pysyy ajan tasalla kaupunkilaisten huolista ja ongelmista, kun saadut tiedot kootaan ja analysoidaan.

Vertainen (engl. peer) eli ”saman­lainen, tasa-arvoinen, vastaava” viittaa samanlaisessa yhteiskunnallisessa tai kulttuurisessa asemassa oleviin henki­löihin, esimerkiksi tietyn kaupunginosan asukkaisiin, jotka pystyvät samankaltai­suutensa vuoksi ymmärtämään toistensa tarpeita.

Johnson tosin myöntää, että kaikkien ongelmien ratkaisuun vertaisverkostot eivät sovi eivätkä ne voi täysin korvata valtioita kansalaisten perusoikeuksien turvaajana. Verkostot voivat kuitenkin tyydyttää tarpeita, joita valtio tai yrityk­set eivät pysty tyydyttämään.

Tiedon vapaaseen kulkuun perus­tuva, vapaaehtoisten voimin kehitetty internet on Johnsonin esikuvana myös ihmisten välisille verkostoille ja niiden mahdollisuuksille. Vastapoolina on keskusjohtoinen malli, joka on usein jäykkä ja hidas verrattuna hajautettuun päätöksentekoon luottaviin verkostoihin. Vaikka internet on ollut tärkeä alusta vertaisverkostojen kohtaamiselle, ongel­mien ratkaisulle ja uusien ideoiden kehit­tämiselle (tuloksina muun muassa vapaa tietosanakirja Wikipedia ja Occupy Wall Street -liike), yhtä tärkeää on Johnsonin mukaan ihmisten kokoontuminen fyysi­sesti samaan tilaan. Vertaisryhmien toi­minta ei siksi ole teknologiasidonnainen tai edes uusi idea.

Suomalaista arkea, innovaatioi­ta, kuluttamista ja teknologian roolia yhteiskunnassa tutkinut Mika Pantzar luki Ulkopolitiikka-lehden pyynnöstä Johnsonin teoksen. Pantzar on itse opis­kellut aikoinaan Stanfordin yliopistossa Kaliforniassa, ja kirja antaa hänen mie­lestään hyvän kuvan piilaaksolaisesta mentaliteetista – eteenpäin katsomisesta sekä kriittisestä ja avoimesta keskuste­lusta, johon kuuluu myös itseironia.

Steven Johnson: Future Perfect. The Case for Progress in a Networked Age. Allen Lane 2012, 233 s.

UP: Millaiseen kontekstiin sijoitat John­sonin teesin vertaisverkostojen ylivertaisuudesta?

Mika Pantzar: Kirja edustaa valistunutta optimismia ja on suoraa jatkoa pioneerihengelle sekä 1700-luvun valistusajattelusta syntyneelle Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukselle, jonka keskeinen idea liittyi ruohonjuuridemokratiaan.

Suomen näkökulmasta amerikkalai­nen poliittinen järjestelmä valtavine vaa­lirahoituksineen näyttää ihan hullulta, ja Johnsonkin kuvaa sitä, miten amerikka­laisessa demokratiassa raha ratkaisee. Mutta samaan aikaan siellä on todella vahva perinne tavallisten ihmisten osal­listumiselle. Ihmiset toteuttavat oikeutta ilmaista itseään, puhua vapaasti ja perus­taa yhdistyksiä. Tässä näkyy sekä kaipuu yhteisöön että vahva individualismi.

Suomessakin on paljon yhdistyksiä, ja meidän on helppo yhtyä amerikkalais­ten ajatukseen monimuotoisuuden, tasa-arvoisuuden ja demokratian arvosta. Henkinen yhteys Piilaakson ajattelutapaan on helpompi löytää kuin yhteys keskusjohtoiseen ja jäykkään Brysselin malliin, jossa politiikka perustuu eri­laisten intressien ajamiseen eikä nouse kansalaisten tarpeista.

Onko Johnsonin optimismille perusteita?

Ovathan Piilaaksossa syntyneiden Facebookin ja Googlen menestystarinat uskomattomia. Menestys liittyy niiden tapaan verkottua, ja tästä meillä olisi pal­jon opittavaa. Yhdysvalloissa yliopistot ovat hyvin verkottuneita yrityselämän kanssa, meillä eivät. Kun 1900-luvun loppupuolella tar­vittiin suuria organisaatioita rahoitta­maan isoja riskihankkeita, alhaalta ylös -periaate kärsi. Nyt meillä on paljon kor­keasti koulutettuja ihmisiä, yhtä hyvin Suomessa kuin Piilaaksossa, jotka ver­kottumalla toistensa kanssa voivat tuot­taa suurten organisaatioiden etuja ilman niihin kuuluvaa päällepäsmäröintiä.

Amerikkalaisten mielestä heidän suurin saavutuksensa Afganistanissa on vapaa media. He uskovat aidosti, että kansalaisdemokratia vahvistuu vapaan median yhteiskunnassa. Ja on siinä to­tuuden siemen, on siitä ainakin enemmän hyötyä kuin aseista.

Mistä asioista olet eri mieltä Johnsonin kanssa?

Kirjan näkemys on hyvin yksilökeskei­nen, ja ekonomistille tyypillisesti John­son puhuu esimerkiksi palkkioista, joita yksilöt tarvitsevat tuottaakseen enem­män hyvää. Näkisin, että meillä on myös kollektiivisia normeja, kuten toisten auttaminen, joiden mukaan toimimme, ja että luottamuksemme yhteiskuntaa kohtaan on suurempi, kollektiivisempi asia, ei yksilötason ilmiö.

Yksilökeskeisyyteen liittyy myös jat­kuva kilvoittelu, mikä ei välttämättä ole aina hauskaa. Olen kuullut San Francis­cossa pakistanilaiselta taksikuskilta, että elämä siellä alkaa olla jo liian kilpailukeskeistä. Että iltaisin töiden jälkeen ihmisten pitää käydä lenkillä ja hoitaa omaa kehoaan, eikä kukaan ehdi enää tavata kavereitaan. Taksikuski ajatteli, että tässä mielessä elintaso Pakistanissa on paljon korkeampi.

Mitä valtio ja yritykset voivat oppia vertaisverkostoajattelusta?

Esimerkiksi ministeriöissä jokainen nä­kee vain oman kapean näkökulmansa maailmasta. Silloin kun maailma näh­dään verkottuneena, muodostuu yllättä­viä yhteyksiä asioiden välille. Nyt minis­teriöt kuvittelevat, että ne ovat viisauden tiivistymiä. Tällainen kirja voisi herättää jonkun kansliapäällikön miettimään, onko tämä meidän tapa toimia kuiten­kin väärä ja olisiko verkostomainen tapa toimia parempi.

Kirjan keskeinen viesti on mielestäni spontaanin järjestyksen edistäminen. Tä­mä ei liity liberaalin taloustieteen oppiin. Samalla tavoin kuin luonnossa järjestys syntyy spontaanisti, yhteiskunnassa pitäisi olla mahdollisuus spontaaniin järjestykseen. Esimerkiksi Piilaaksossa ihmisille annetaan tilaa yllättävienkin yhteyksien luomiseen ja ennakkoluulot­tomaan kokeiluun.

Tästä kertoo myös kirjan esimerkki siitä, miten lentoturvallisuuden paran­tuminen on seurausta monista pienistä päätöksistä, joita ovat olleet tekemässä valtio, yritykset ja yksittäiset ihmiset. Lentoturvallisuutta parantava teknologia ja käytännöt ovat kehittyneet yksityiskohta kerrallaan, uusia kokemuksia ja testituloksia hyödyntämällä.

Menestykset ovat yleensä juuri tällai­sia – monien pienten päätösten summa. Spontaani järjestys on täynnä ei-aiottuja seurauksia, joiden tuloksena on syntynyt esimerkiksi meidän hyvinvointiyhteis­kuntamme.

Johnson tuo esiin heterogeenisten ryh­mien ylivoimaisuuden verrattuna homo­geenisiin. Ryhmät, joiden jäsenillä on erilainen tausta ja arvomaailma, tekevät tutkimusten mukaan viisaampia päätök­siä kuin samankaltaisista koostuvat.

Yhdysvaltojen suuri vahvuus on ehdot­tomasti sen heterogeenisyys. Aina on löytynyt joku vähemmistö, joka on läh­tenyt viemään edistyksen lippua eteen­päin. Yhdysvalloissa on täysin selvä asia, että monikulttuurisuus on voimavara, mutta meillä kaikki vähemmistöt näh­dään rasitteena. Mitä enemmän ihmisistä puhutaan ongelmina, sitä enemmän he muuttuvat sellaisiksi.

Johnson korostaa, että internetillä ei ole omaa tahtoa, vaan sitä voidaan käyttää erilaisiin tarkoituksiin: autoritaariset valtiot voivat valvoa kansalaisiaan ja kansalaiset voivat organisoida vallankumouksen sortajiaan vastaan.

Internet ei ole muuttanut vain tiedonkulkua, vaan tavan, jolla näemme maailman. Jo tietokoneiden alkuaikoina eräät tutkijat vertasivat ihmistä tietokoneeseen tiedon prosessoijana. Nyt kun internet yleistyy, alamme nähdä koko maailman verkostoituneena. Emme voi hallita kaikkea.

Toisaalta netin voimaa myös liioi­tellaan. Länsimaissa nousi hirveä into arabikevään vallankumousten ansiosta, ja vaikka hyviä asioita on tapahtunut, myös terroriryhmät ovat saaneet lisää valtaa. Tämä oli esimerkki siitä, että ne­tissä on mahdollisuus hyvään ja pahaan. Kukaan ei varmaan usko enää siihen, että massat tekisivät aina viisaita päätöksiä.

Internet on kuitenkin mullistanut ajatuksen yhteiskunnasta hallitsemiskoneistona; samanlaiseen hallintaan ei ole enää mahdollisuutta. Tämä kirja kuvaa myös uudenlaista organisaatio­teoriaa.

Internet on myös lajityyppinä ihan toisenlainen kuin aiempi, vakavahen­kinen kansalaiskeskustelu. Ihmisillä on hyvin erilaisia motiiveja nettikeskustelun takana, jotkut haluavat synnyttää kes­kustelua, toiset provosoida tai pilailla. Joku voi kutsua tätä pinnallisuudeksi, mutta se voi olla myös uudenlaista sy­vällisyyttä. Internetissä välineenä on pal­jon enemmän demokraattisia elementtejä kuin esimerkiksi televisiossa.

Teoksesta huokuu vahva, idealistinen kehitysusko: ihmiskunta on menossa kohti yhteiskuntaa, jossa tasa-arvo, suo­ra osallistuminen ja suvaitsevaisuus ku­koistavat. Millainen tulevaisuus meitä odottaa?

Toivoisin, että Suomessa olisi tällais­ta ajattelua enemmän. Nyt on vallalla pessimismi ja presidenttikin varoittelee, että elämme vaikeita aikoja ja pitää teh­dä vaikeita päätöksiä. Silti tätä ei voida edes verrata 1990-luvun lamaan, saati sitten toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Puheet siitä, että ”jos sodasta selvisimme, niin selviämme tästäkin” on falskia. Jos minulta kysytään, haluanko enemmän sitä, mitä suomalainen talous­eliitti tarjoaa, vai enemmän Johnsonin maailmankuvaa, Johnson voittaa 100 – 0.

Silloin kun nähdään valoa tulevai­suudessa, ihmisen toimintarepertuaa­ri kasvaa. Siksi amerikkalainen naiivi ”positive thinking” on paljon hedelmäl­lisempää kuin eurooppalaisten toivotto­muus.

Suomessa on todella hyvät edelly­tykset vaikka mihin – täällä on osaavia ihmisiä, luonnonvaroja ja toimiva yhteiskunta, luottamus instituutioihin on vahva, samoin kuin ihmisten luottamus toisiinsa. Meillä vahva individualismi yhdistyy keskinäiseen luottamukseen, ja tämä on mieletön resurssi.

Kirjoittaja

Toby Archer

Kirjoittaja on vapaa tutkija.

Joululomallani Englannissa vein lapseni päiväretkelle Lontooseen, missä tutustuimme viktoriaanisen kauden monumentteihin, kuten luonnonhistorialliseen museoon ja British Museumiin. Täytettyjen leijonien ja egyptiläis­ten muumioiden näkeminen on monelle brittiläiselle lapselle kuin siirtymäriitti.

Maailma ja Britannia ovat muuttuneet valtavasti ajasta, jolloin näyttelyesineitä kerättiin. Aikuisen silmin museoiden kokoelmat eivät näytä aivan yhtä ongelmattomilta kuin lapsen.

1800-luvun brittiläinen imperiumi piti suurta osaa maa­ilmasta omanaan ja keräsi siksi mukaansa mitä tahtoi. Imperiuminperinnön voi nähdä monissa muissakin brittiläisen elämän piirteissä: maan kansainvälisessä taloudellisessa, diplomaattisessa ja sotilaallisessa toiminnassa, monikulttuurisessa yhteiskunnassa ja henkisessä eristäytyneisyydessä suhteessa Manner-Eurooppaan.

Modernin Britannian suhde menneeseensä ei ole yksin­kertainen tai ongelmaton. Imperiumin perinteeseen kuuluvat myös liberaali syyllisyydentunne ja loputtomat kysymykset siitä, millainen asema ja vaikutusvalta maalla kansainvälisessä järjestelmässä on.

Suuri osa Britannian kansainvälistä asemaa koskevasta keskus­telusta heijastaa maan sisäistä tilannetta. Talousvaikeudet ovat epäilemättä keskeisessä osassa: hallituksen menoleikkaukset kyseenalaistavat sen, onko Britannialla enää varaa olla kansainvälinen toimija.

Poliittisen kentän molemmilta laidoilta kuuluu vaatimuk­sia siitä, että Britannian pitäisi kustannussyistä purkaa ydinpelotettaan. Ydinaseita on tähän saakka pidetty kansallisen olemassaolon symbolina ja niillä on perusteltu Britannian paik­kaa YK:n turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenenä.

Britannias­sa on perinteisesti uskottu sotavoimien korkeaan laatuun, mutta Irakin ja Afganistanin pitkät ja veriset taistelut ovat panneet uskon koetukselle. Mielipidetiedustelujen mukaan kansa tukee vahvasti armeijaa, mutta ei sitä, että hallitus lähettää joukkoja ulkomaanoperaatioihin. Ne sadat Britannian lippuun käärityt arkut, jotka on lähetetty kotiin Afganistanista, ovat vaikutta­neet valtavasti brittien asenteisiin.

Patriotismin vähentymisestä ei kuitenkaan ole kyse – jos kansallinen etu olisi suoraan uhattuna, lipun taakse asetuttaisiin yhdeksi rintamaksi. Niin kävi viime vuonna, kun Argentiina yritti muuttaa Falklandinsaarten asemaa.

Britannian ja Yhdysvaltain läheisyys on pitkään ollut keskeistä Britannian kansainväliselle identiteetille, ja jokainen poliitikko muistaa lausua kauniita sanoja tästä ”erityissuhteesta”. Se ei kuitenkaan ole muuttumaton.

Presidentti Barack Obaman näennäinen välinpitämättömyys Britanniaa kohtaan on he­rättänyt paljon huolta ja diplomaattisia toimia, mutta kyse ei ole Obaman persoonasta. Yhdysvaltain huomio on kääntynyt Aasiaan, mikä on huomattu kaikkialla Euroopassa.

Myös tavallisten brittien suhde Yhdysvaltoihin on moni­mutkainen. Brittiläiset tiedotusvälineet seuraavat paljon tar­kemmin Yhdysvaltain kuin yhdenkään Euroopan maan tai EU:n politiikkaa. Yhdysvaltalaisen kulttuurin oudolta näyttävät piir­teet, kuten uskonnollisuus tai aseet, hämmentävät silti brittejä siinä missä muitakin eurooppalaisia.

Lisäksi brittiläisessä politiikassa esiintyy niin oikealla kuin vasemmalla laidalla vahvaa amerikkalaisvastaisuutta. Se ammentaa nykyisin voimansa etenkin siitä kiukusta, jota Britannian osallistuminen vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeisiin sotiin on herättänyt. Moni pitää niitä ensisijaisesti Yhdysvaltain sotina.

Amerikkalaisvastaisuus nousi huvittavuuteen saakka esille, kun Yhdysvallat astui Britannian varpaille toteamalla avoimesti, että Britannian pitäisi sitoutua EU:n jäsenyyteen. Mutta jos Britanniassa joskus järjestetään kansanäänestys EU-jäsenyydestä, jäsenyyden kannattajat saavat Yhdysvaltain intresseistä itselleen vahvan argumentin.

Siinä missä Britannian suhteet Yhdysvaltoihin ovat keskei­siä mutta monimutkaisia, suhteet muuhun englanninkieliseen maailmaan ovat yksinkertaisempia mutta vähemmän tärkeitä. Monilla briteillä on sukusiteitä Kanadaan, Australiaan ja Uuteen-Seelantiin, ja moni on mieltynyt näihin maihin siinä uskossa, että niiden asukkaat ovat ”kuin me”. Todellisuudessa näistä suhteista on vähän konkreettista hyötyä. Ajan saatossa kaukaiset maat muistuttavat ”emämaata” yhä vähemmän.

Britannia käy enemmän kauppaa pienen EU-naapurinsa Irlannin kuin miljardin asukkaan Intian kanssa.

Kansainyhteisö, jonka jäseniä Australia, Kanada ja Uusi- Seelanti ovat, vaikuttaa tavallisen britin elämään varsin vähän lukuun ottamatta krikettiturnauksia. Diplomatiassa Kansainyhteisö on toki ainutlaatuinen toimintakenttä, vaikka sen sisäi­set jakolinjat ovatkin aiheuttaneet ongelmia yhteisön toimin­nalle. Juopa on yleensä erottanut Britanniaa ja muita rikkaita jäsenmaita köyhemmistä Afrikan ja Aasian maista, joista monet ovat entisiä siirtomaita.

Kansainyhteisö ei tule koskaan äänestämään EU:n tavoin yhtenäisesti YK:ssa. Myös kaupankäynnissä yhteisö on margi­naalissa Eurooppaan nähden: Britannia käy enemmän kauppaa pienen EU-naapurinsa Irlannin kuin miljardin asukkaan Intian kanssa.

Iso ratkaisematon kysymys sekä Britannian kansalle että päättäjille on maan suhde EU:hun. Britannian ei ole koskaan tarvinnut olla ensisijaisesti eurooppalainen. Se on voinut tähytä sekä valtameren yli että mantereelle päin. Vaikka Britannia ei ole enää yhtä vahva kansainvälinen mahti kuin ennen, maan julkinen mielipide EU:sta ei silti näytä juuri muuttuneen niistä ajoista, kun pääministeri Margaret Thatcher kantoi kuuluisaa käsilaukkuaan.

Brittien euroskeptisyys voi johtua monista syistä: im­periumin perinnöstä, yrityksistä torjua Ranskan valtaa tai vasemmistolaisesta uskosta siihen, että EU on kapitalistinen juoni. Joka tapauksessa britit ovat sopeutuneet yhteiskuntaan, jossa lehdistö suhtautuu EU:hun vihamielisesti, sähköiset tiedotusvälineet eivät EU:sta välitä ja jossa koululaitos ei ole onnistunut selittämään, miten EU toimii tai miksi se ylipäänsä on olemassa.

Useimpien brittien mielestä EU on vain vieras rakennelma, joka tuottaa absurdeja säännöksiä tukahduttaakseen brittiläisen liiketoiminnan ja viedäkseen maalta suvereniteetin.

Tämä on ironista, sillä maa on nyt de facto eurooppalaisem­pi kuin koskaan. Puola on Britannian toiseksi puhutuin kieli, ja maassa asuu kaksi ja puoli miljoonaa muiden EU-maiden kansalaista. Moni britti on puolestaan muuttanut ulkomaille, ja tuloksena on yhä enemmän ”eurooppalaisia” perheitä. Britit eivät ehkä rakasta EU:ta, mutta eivät he Eurooppa-vastaisia ole.

Talous tulee olemaan keskeisellä sijalla EU-kansanäänestyksestä käytävässä keskustelussa. Jos äänestys järjes­tetään, yritysmaailma todennäköisesti puolustaa jäsenyyttä. Nykyinen taloudellinen heikkous on jo saanut britit pohtimaan aiempaa vakavammin, missä he olisivat ilman EU:ta. Vastausta etsii nyt maa, joka suhtautuu omiin vajavaisuuksiinsa aiempaa realistisemmin.

Prinssit Harry (vas.) ja William pelasivat pooloa Englannin Cirencesterissä elokuussa. // KUVA: PAUL TERRY/WENN.COM/ALL OVER PRESS

Jos Britannian pääministeri Da­vid Cameron vie konservatiivipuolueensa vaalivoittoon seu­raavissa parlamenttivaaleissa, maa järjestää vuonna 2017 kansanäänestyksen siitä, kuuluuko maa tule­vaisuudessa Euroopan unioniin vai ei. Britannian suhde Manner-Eurooppaan on aina ollut ristiriitainen. Lupaus kansanäänestyksestä on saarivaltion euroskeptisyyden voitto. Mutta olisiko Britannian ero EU:sta tappio unionille?

Ruotsin Ulkopoliittisen instituutin tutkija Björn Fägersten uskoo niin. Eu­roopan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan erikoistunut Fägersten on sitä mieltä, että Euroopan ulkopoliittiset tavoitteet kärsisivät tuntuvasti, jos Britannia lähtisi.

”Britannialla on ulkopoliittisia re­sursseja ja tavoitteita, joita mikään muu valtio ei voi korvata. EU:n tärkeät globaalit päämäärät kuihtuisivat ilman Britanniaa.”

Fägersten korostaa erityisesti Britan­nian roolia kauppapolitiikaltaan avoi­men Euroopan ylläpitäjänä.

”Ilman Britanniaa EU saattaa muut­tua organisaatioksi, joka tarjoaa turvaa globalisaatiolta ranskalaiseen tyyliin sen sijaan, että auttaisi meitä vaurastumaan globalisaation turvin.”

Fägerstenin mukaan Ranskan edus­tama protektionismi olisi väärä tie Eu­roopalle. Hän sanoo myös, että unioni menettäisi uskottavuuttaan sisäpoli­tiikassaan, jos yksi unionin vaikutusvaltaisimmista jäsenistä ja kolmanneksi suurin talous ei haluaisi olla siinä mukana.

Suuruudenhullu saarivaltio

Fägersten ennustaa, että Britannialla on kaksi vaihtoehtoa. Joko maa eristäytyy nationalistisen paineen alla tai tavoittelee globaalia valtaa vapaan kaupan avulla. Brysselin saarivaltio näkee esteenä, ei globaalina mahdollisuutena.

Fägersten ei usko, että britit haluai­sivat eristäytyä. Hän ei toisaalta myös­kään usko Britannian mahdollisuuk­siin maailmanvaltana. Jopa Britannian vanha liittolainen Yhdysvallat on ilmais­sut toiveen, että Britannia pysyisi EU:n jäsenenä.

”Britannia käsittää väärin erityissuhteensa Yhdysvaltoihin, koska se ku­vittelee olevansa globaali valta. Yhdysval­loille erityissuhde Britanniaan tuo lisää vaikutusvaltaa Manner-Eurooppaan.”

Fägersten muistuttaa, ettei lähtö ole tasavahva vaihtoehto jäämiselle. Britan­nia häviäisi vaihtokaupassa.”Britannias­ta saattaa tulla vain valtava Singapore: kauppaa käyvä saari, jolla on hyvät suh­teet Kansainyhteisöön.””Britannias­ta saattaa tulla vain valtava Singapore: kauppaa käyvä saari, jolla on hyvät suh­teet Kansainyhteisöön.”

Keskeistä on Fägerstenin mukaan myös se, mitä tapahtuu sillä aikaa, kun kansanäänestystä odotellaan.

”Britannia ei enää tee aloitteita unionissa, vaan pyrkii päinvastoin ulos kaikista sellaisista päätöksistä, joista ei pidä. Se ei halua osallistua mihinkään kunnianhimoiseen. Seuraavien vuosien aikana tapahtuu kuitenkin isoja asioita.”

Seuraavan viiden vuoden aikana Ba­rack Obama päättää presidentinkauten­sa Yhdysvalloissa, Kiina ohittaa OECD:n ennusteen mukaan Yhdysvallat suurim­pana talousmahtina ja ilmastonmuutok­sen torjunta vaatii niin globaaleja kuin EU:n sisäisiä päätöksiä. Samalla EU kärsii Fägerstenin mukaan valtatyhjiöstä.

Fägersten pohtii, tulevatko muut jäsenmaat hyväksymään EU:n passiivi­suuden vai yrittävätkö ne toimia Britan­niasta huolimatta.

Euroopan unionin voimakolmikon kaksi muuta osapuolta reagoivat Fäger­stenin mukaan lähtöuhkaan eri tavoin. Britannia saattaa tutkijan mukaan yrit­tää käydä kauppaa unioniin jäämisestä Ranskan ja Saksan kanssa, joskin on epäselvää, mitä maa EU:lta haluaisi. Vaikuttaa siltä, että Britannia haluaa pelkät yhteiset markkinat EU:n kanssa ilman unionin minkäänlaista puuttumis­ta maan sisäisiin asioihin.

”Selvää on vain, että Britannia ei ha­lua, että sitä painostetaan osaksi Brysse­lin sosiaalipolitiikkaa”, Fägersten sanoo.

”Ranska on vähiten huolissaan. Se tulee sanomaan, anteeksi vain, mutta meillä ei ole juuri mitään annettavaa. Saksa taas pelkää yksin jäämistä Rans­kan kanssa.”

Saksa tarvitsee Britanniaa tasapai­nottamaan voimasuhteita. Kun EU:n kaksi suurinta maata Saksa ja Ranska ovat napit vastakkain, toimii kolman­neksi suurin Britannia vaa’an punnuk­sena, josta varsinkin Saksa hyötyy.

”Mutta Saksallakaan ei ehkä ole mi­tään sellaista annettavaa, mitä Britannia haluaisi.”

Fägerstenin mielestä Ranskan pro­tektionismi on ongelma, jota Britannian avoimuus tasapainottaa.

”Ranskan mielestä on vain hyvä, jos kaupan vapautumista kohtaan on ny­kyistä vähemmän paineita. Maan olisi jo vähitellen kohdattava nykytodellisuus.”

Suurin häviäjä

Itävaltalainen tutkija Stefan Lehne The Carnegie Endowment for International Peace -ajatushautomosta suhtautuu Britannian lähtöön ruotsalaista kolle­gaansa maltillisemmin. Pitkän uran eri instituutioissa tehnyt Lehne myöntää silti, että lähtö olisi ”valtava isku EU:n itsetunnolle”.

Lehnen mukaan on vain yksi osa­puoli, joka häviäisi vielä enemmän kuin unioni – Britannia itse.

Hän pitää Britannian ulkopoliit­tisina vahvuuksina maan puolustussektoria ja pääsyä erilaisiin korkean tasonpäättäviin ryhmiin, kuten G20:een ja WTO:hon. Britannian pysyvä paikka YK:n turvallisuusneuvostossa ja hyvät suhteet entisiin siirtomaihinsa tuovat hyötyä myös EU:lle.

Ainoana myönteisenä asiana eroa­misessa Lehne pitää sitä mahdollisuutta, että Euroopan rakenteet vahvistuisivat. Kun suurin vastarannan kiiski jäisi ran­nalleEuroopan rakenteet vahvistuisivat, kun suurin vastarannan kiiski jäisi ran­nalle., yhdistymisprosessi voisi edetä pa­remmin. ”Mutta vain harva sanoisi, että tämä korvaisi kaiken menetetyn.”

Monia askarruttaa, mitä kieltä EU:ssa puhutaan, jos englantia puhuva suurvalta eroaa.

Kolmen suuren maan ryhmässä Bri­tannian lähtö merkitsisi entistä suurem­paa ulkopoliittista valtaa ja vastuuta erityisesti Ranskalle, Lehne ennustaa. ”Saksa on ollut passiivinen ulkopolitii­kan suhteen. Se on tietoisesti yrittänyt pitää tasapainoa yllä eikä halua johtaa Eurooppaa yksin.”

Lehnen mukaan Puola voisi nousta Britannian paikalle kolmen suuren ryh­mään. Maa on välttynyt talouskriisiltä ja on taloudeltaan tällä hetkellä Euroopan kuudenneksi suurin. Kunnianhimoisesti unionin eliittiin tähtäävä Puola on soti­laallisesti tärkeä maa, joka on vähitellen voittanut Saksan luottamuksen.

Lehne yhtyy Fägerstenin arvioon sii­tä, että Britannia näkee itsensä todellis­ta kokoaan suurempana. ”Eurooppa on vanhanaikainen, Aasia on paikka, jossa nyt tapahtuu”, hän kuvailee Britannian asennetta.

”Tosiasiassa niin Indonesia kuin Yhdysvallatkin ovat halukkaampia neu­vottelemaan Saksan tai Ranskan kanssa, jos niiden kautta avautuu portti koko EU:n talousalueelle. Yksinäinen Britannia ei pysty kilpailemaan Euroopan koon kanssa.”

Muuttuuko mikään sittenkään?

Pohjoismaista Ruotsilla on tutkijoiden mielestä eniten menetettävää, jos Bri­tannia lähtee. Ruotsi ja Britannia eivät ole mukana euroalueessa eli unionin kovimmassa ytimessä. Ne ovat jättäy­tyneet periferiaan, jossa kehitykseen ei voi vaikuttaa samalla tavalla kuin euro­keskiössä.

Ruotsalainen Fägersten myöntää tämän: ”EU ei olisi yhtä hyvä paikka Ruotsille ilman Britanniaa. Euroalueen ulkopuolella periferiassa olisi hankalam­paa ilman sitä.”

Lehnen mukaan Britannian eroami­nen ei sen sijaan vahingoittaisi Suomea merkittävästi.

Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelman johtaja Juha Jokela ei usko, että Britannian lähtö muuttaisi tilannetta välttämättä niin dramaattisesti kuin pelätään. ”Vaatii tietysti isoja järjestelyjä, jotta yhteistyö saadaan jatkumaan, mutta on luultavaa, että vapaakauppa säilyisi ja ihmiset voi­sivat liikkua saarivaltion ja EU:n välillä vanhaan tapaan.”

Lontoon City on ollut varsinkin rahoitusmarkkinoille portti Euroopan unionin sisämarkkinoille. Jokela pohtii, avautuisiko esimerkiksi Frankfurtista uusi portti EU:hun Lontoon tilalle. Ero­aikeinen Britannia on investointien suh­teen epävarma kohde.

”EU on ilman Britanniaakin yksi maailman suurimmista talousalueista. Viiden vuoden päästä tällä hetkellä talouskurimuksessa kamppailevat Etelä-Euroopan valtiot saattavat jo nous­ta. Entä liittyykö Turkki EU:n talousalueeseen ja millä aikataululla?” Jokela jatkaa.

Hänen mielestään isoin kolaus EU:lle tulisi sotilaalliseen toimintakykyyn.

”Britannia on suuri sotilasmahti, joka on osallistunut aktiivisesti sotilaallisiin ja siviilikriisinhallinnan operaatioihin. Mistä löydetään korvaavat resurssit, jos Britannia lähtee?”

Jokela uskoo kuitenkin, että EU:n yhteistä turvallisuuspolitiikkaa voidaan kehittää.

Lehne taas ei usko ainakaan van­haan unelmaan EU:n puolustusvoimista vaihtoehtona Natolle.

Jokelan mukaan Britannian lähtö on iso uhka, jos se aiheuttaa muissa jäsen­maissa erohaluja. ”Jos monissa maissa alettaisiin järjestää kansanäänestyksiä erosta, ne johtaisivat unionin rapautumiseen ja mahdollisesti vakavampaan kriisiin.”

Monia askarruttaa, mitä kieltä EU:ssa puhutaan, jos englantia puhuvasuurvalta eroaa. Jokela uskoo, ettei eng­lannin valta-asema vaarannu. ”Englanti on pragmaattisin kieli lähes kaikkien kannalta. Itä-Euroopassa ei puhuta ranskaa.”

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.