Skip to main content

Ei Arabiaa ilman šeikkejä?

Teksti Mikko Patokallio

Christopher Davidson: After the Sheikhs. The Coming Fall of the Gulf Monarchies. C. Hurst & Co Publishers 2012, 300 s.

Christopher Davidson: After the Sheikhs. The Coming Fall of the Gulf Monarchies. C. Hurst & Co Publishers 2012, 300 s.

Suuret öljytulot ovat kuin Damokleen miekka: niiden tuoma turva ja vau­raus voivat kadota yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin. Tätä argumenttia käytti Lähi-idän tutkija Fred Halliday jo vuon­na 1978, kun hän ennusti, että Persian­lahden monarkiat – Saudi-Arabia, Ku­wait, Bahrain, Qatar, Arabiemiraatit ja Oman – kaatuisivat omaan anakronisti­suuteensa öljyvaurauden tuoman nopean modernisaation takia.

Yli 30 vuotta myöhemmin on sano­mattakin selvää, että ennustus ei käynyt toteen. Persianlahden arabimonarkiat ovat säilyneet sinnikkäästi vallassa ja jopa vahvistaneet asemiaan.

Uudessa kirjassaan brittiläinen tut­kija Christopher Davidson esittää, että arabikevään aikana nähty kansalaisaktivismi enteilee Persianlahden mo­narkioiden vanhan vallan loppua ja että enemmistö alueen monarkioista joko kaatuu tai vähintäänkin muuttuu radi­kaalisti vuoteen 2018 mennessä.

Davidson kuvaa aluksi, miten monar­kiat ovat selvinneet tähän asti. Kiistatto­man tärkeää on ollut öljyn ja valtiollisten sijoitusrahastojen tuoma vauraus. Se on mahdollistanut Persianlahden maiden hallitsijoille laajamittaisen taloudellisen ja poliittisen etujärjestelmän luomisen ja siten lujittanut monarkkien valtaa. Muttaöljy on vain yksi osa monarkioi­den soveltamaa monitasoista selviytymisstrategiaa.

Myös ulkoinen tuki länsivalloilta, etenkin Yhdysvalloilta, on ollut olen­naista Persianlahden maille, sillä naa­purimaat ovat uhanneet jatkuvasti niiden turvallisuutta. Lisäksi rikkaiden arabimonarkioiden antelias kehitysapu köyhemmille arabimaille on ehkäissyt vallankumouksellisten aatteiden leviä­mistä. Persianlahden kuningashuoneet esiintyvät anteliaina ja avuliaina mie­luusti myös kotimaissaan, vaikka suh­tautuvatkin ankarasti kaikkeen, mikä voi haastaa yksinvaltiuden.

Monarkioiden selviytymisstrategiaa havainnollistaa se, miten Persianlahden maissa hyödynnetään kansallista iden­titeettiä. Korostamalla identiteettiään osana historiallista jatkumoa hallitsijaperheet vahvistavat oman valtansa ja suhteellisen modernien valtioidensa legitimiteettiä. Toisaalta kansalaisuus on ollut keino erottaa etuuksiin oikeu­tetut kansalaiset suuresta vierastyöläismassasta ja rajoittaa poliittisesti ar­veluttavina pidettyjen ryhmien, kuten šiiaväestön oikeuksia. Persianlahden maiden kansalaisista on tehty erään­lainen eliitti maissa, joita kontrolloivat pienet, hallitsijaperheisiin sidotut piirit.

Davidson ennustaa, että tämä hiljai­nen yhteiskunnallinen yhteisymmärrys rapistuu ulkoisten ja sisäisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Painetta aiheut­taa esimerkiksi valtiontalous: asukasluvultaan pienissä mutta rikkaissa Qatarissaja Kuwaitissa on helppo jatkaa nykyistä etuusjärjestelmää, mutta mais­sa, joissa väestö kasvaa (Saudi-Arabia) tai tulot supistuvat (Oman, Bahrain), poliittinen kitka lisääntyy ja nykyinen talouspoliittinen rakenne käy kestämät­tömäksi. Vanhojen rakenteiden heikenty­minen johtaa uuden ja väkevän sisäisen opposition syntyyn, mikä haastaa tai jopa syrjäyttää itsevaltaiset hallinnot.

Davidsonin kuvaamat muutokset Persianlahden maissa ovat todellisia, mutta luonteeltaan pitkäaikaisia. Siksine eivät tue kirjan väitettä nopeasta murroksesta. Bahrainissa, Kuwaitissa ja Saudi-Arabiassa oppositiot ovat aktivoi­tuneet uudella innolla, mutta kyseessä on vain uusin erä pitkässä ottelussa. Qata­rissa ja Arabiemiraateissa sen sijaan ei ole nähty viitteitä kansannoususta.

Davidson ei kykene selittämään, miksiDamokleen miekan jouhi on katkeamassa juuri nyt. Viiden vuoden ennuste on turhan sensaatiohakuinen, mutta kirjan terävä katsaus Persianlahden kuningashuoneiden tilanteeseen pysyy ajankohtaisena.

 

Kirjoittaja on Lähi-idän tutkija.