Skip to main content

Gazalaisäidin nurja todellisuus

Teksti Sanna Negus

Laila el-Haddad: Gazamom. Into Kustannus 2012, 320 s.

Laila el-Haddad: Gazamom. Into Kustannus 2012, 320 s.

Gazassa sodittiin viimeksi viime vuo­den marraskuussa, kun Israel jälleen kerran hyökkäsi saartamalleen kaista­leelle. Hyökkäys oli vastalause Gazasta ammutuille raketeille, vaikka osapuolet olivat tiettävästi olleet lähellä tulitauko­sopimusta.

Kahdeksan päivää kestäneessä hyök­käyksessä kuoli 158 palestiinalaista ja 6 israelilaista. Gaza on nyt entistä kurjem­pi, ja Israelkaan tuskin tuntee oloaan yhtään aiempaa turvallisemmaksi.

Palestiinalainen toimittaja ja aktivis­ti Laila el-Haddad ei ollut Gazassa vii­meisimmän sodan aikana, mutta hänen viime vuonna suomeksi ilmestyneestä Gazamom-kirjastaan tulee usein déjà vu -tunne – niin usein Gazassa on sodittu.

Gazamom kattaa vuodet 2004–2010 ja perustuu el-Haddadin palkittuun blo­giin ja al-Jazeera-kanavalle kirjoittamiin nettiartikkeleihin. El-Haddad kuvailee, millaista on elää äitinä, toimittajana ja aktivistina maailman suurimmassa avovankilassa. Ja miltä tuntuu, kun lap­sen ensimmäisiä sanoja ovat Hamas ja kranaattituli.

Gazamom on rohkea, oivaltava ja paikoin hauska henkilökohtainen ra­portti, piristys varsin miesvaltaisessa Gaza-kirjallisuudessa.

El-Haddad asuu pienen poikansa ja vanhempiensa kanssa Gazassa useita pätkiä, ja hänen toinen kotinsa on Yhdysvalloissa. El-Haddadin mies on Libanonin palestiinalainen eikä saa siksi matkustaa Gazaan.

Kirja alkaa Israelin vetäytymisestä Gazasta 2005. Miehitys ei suinkaan päättynyt siihen, sillä Israel valvoo Gazan maa- ja merirajoja sekä kaupankäyntiä edelleen. Kun siirtokuntalaiset ovat lähteneet, el-Haddad virkoaa voitonhuumasta.

”Lopulta en kuitenkaan voi välttää tuntemasta itseäni pieneksi hamsteriksi, joka on päässyt ärsyttävällä esteradalla varustetusta pienestä ja rähjäisestä hä­kistä avarampaan ja vähemmän rajoit­tavaan ja joka paistattelee vasta löyty­neen vapautensa riemussa ja unohtaa hetkeksi, että on yhä lukkojen takana”, hän kirjoittaa.

Israelin vetäytyminen ei poista­nut Gazasta väkivaltaa. Enemmistö palestiinalaisista äänesti ääri-islamilaista Hamasia korruptoituneen mutta maltil­lisemman Fatahin sijaan tammikuussa 2006; Israel kiristi saartoa ja hyökkäsi lopulta maateitse. El-Haddad pihisee kiukkua, turhautuneisuutta ja yksinäi­syyttä ja kokee muun maailman hylän­neen Gazan.

Vuonna 2007 el-Haddad siirtyi Rafahin rajan kautta Egyptiin ja sieltä Yhdysvaltoihin. Kirjan rajakuvaukset ovat palestiinalaisten arkipäivää raadol­lisimmillaan: tuntien, jopa vuorokausien odotusta epäinhimillisissä oloissa epätie­toisuuden vallitessa.

El-Haddad jatkaa blogiaan Yhdys­valloista ja on jatkuvasti yhteydessä edelleen Gazassa asuviin vanhempiinsa. Israel hyökkää jälleen joulukuussa 2008.

”Tänään Israel julisti Gazan viralli­sesti ’vihamieliseksi yksiköksi’ (vaikka se tavallaan sai minut hieman hämmennyk­siin – tarkoittaako se, että sen status oli aiemmin ’ystävällismielinen yksikkö’?)”, el-Haddad kysyy.

Hän kyseenalaistaa myös, mitä Is­raelin käyttämä termi ”Hamas-kohde” tarkoittaa. Hamas hallitsee Gazaa, ja siksi kaikki Gazan hallintorakennuk­set ja muut erikseen määritellyt kohteet ovat Israelin mukaan Hamas-kohteita. Niitä pommitettiin myös viimeisimmäs­sä sodassa, eli Israel rankaisee gazalaisia edelleen siitä, että he äänestivät Hamasia – siis ”väärin”.

”Tuntuu olevan suosittua ajatella, että Israelilta ovat yksinkertaisesti lop­puneet ’oikeutetut kohteet’ – mitä hel­vettiä ne sitten ovatkaan (parlamentin jäseniä? koteja?) –, ja se on siksi turvau­tunut pommittamaan rahanvaihtajia ja supermarketteja”, el-Haddad kirjoittaa.

Vuonna 2010 el-Haddad yrittää päästä Gazaan Egyptin kautta, mutta hänet karkotetaan Yhdysvaltoihin. Nyt hän kirjoittaa ruokakirjaa gazalaisesta keittiöstä.

 

Kirjoittaja on toimittaja, joka asui Jerusalemissa 2006–2010.

Laila el-Haddadin blogia voit lukea osoitteessa gazamom.com.