Skip to main content

Kadonnutta kunniaa etsimässä

Suomen ja Ruotsin kärsimät tappiot YK-äänestyksissä viime vuoden lopulla käynnistivät pohjoismaisen itsetutkiskelun. Pohjoismainen yhteiskuntamalli ja kyky yhteistyöhön ovat silti edelleen hyviä käyntikortteja maailmalla.

Teksti Juha Mäkinen

KUVA: JAMIECA/FLICKR

KUVA: JAMIECA/FLICKR

Loppuvuodesta 2012 Pohjois­maat saivat lunta tupaan YK:ssa. Suomi ei saanut tavoittelemaan­sa paikkaa YK:n turvallisuus­neuvostossa, ja Ruotsi jäi nuolemaan näppejään, kun yleiskokous valitsi YK:n ihmisoikeusneuvoston uudet jäsenet. Myös edellinen pohjoismainen yritys päästä turvallisuusneuvostoon epäonnis­tui: piskuinen Islanti jäi vaille paikkaa vuoden 2008 äänestyksessä.

Olemme tottuneet siihen, että Pohjoismailla on maailmassa kokoaan suurempi merkitys. Pohjoismaat ovat saaneet osakseen arvostusta vauraina, vakaina ja edistyksellisinä yhteiskuntina. Yhä edelleen komeilemme kärkisijoilla lukuisissa kansainvälisissä vertailuissa, mitattiinpa sitten lehdistön vapautta, korruption vähäisyyttä, sukupuolten tasa-arvoa tai koulumenestystä.

Näyttää kuitenkin siltä, että ansi­oistaan huolimatta Pohjoismaat eivät voi olettaa saavansa automaattisesti muun maailman tukea ainakaan YK-äänestyksissä. Mitä Pohjolan poliittiselle arvovallalle oikein tapahtui?

 

Selitys 1: Erityisasemamme oli kylmän sodan ilmiö

Ulkoministeriön poliittisen osaston osastopäällikkö Kirsti Kauppi arvelee, ettäjos Suomi, Luxemburg ja Australia olisivat kilvoitelleet turvallisuusneuvostopaikasta 1970-luvulla, asetelma olisi suo­sinut puolueetonta Suomea.

Kylmän sodan vuosina maailma nähtiin ensisijaisesti idän ja lännen vas­takkainasettelun areenana. Warwickin yliopiston kansainvälisen politiikan apulaisprofessorin Christopher Brownin­ginmukaan pohjoismaisuus oli tässä ase­telmassa houkutteleva brändi: Pohjois­maat näyttäytyivät muusta Euroopasta erillisenä saarekkeena. Maat toimivat rauhan- ja sillanrakentajina, ja erityises­ti Ruotsi profiloitui myös kansainvälisen solidaarisuuden lipunkantajaksi. Meillä ei ollut myöskään siirtomaahistoriaa, mi­kä helpotti suhteiden rakentamista itse­näistyviin kolmannen maailman maihin.

Sittemmin brändi on haalistunut, sillä enää Pohjoismaat eivät erotu niin selvästi muusta Euroopasta. Euroopan unioni on ainakin retoriikan tasolla omaksunut aiemmin pohjoismaisuuteen liitetyn ihmisoikeuksien korostamisen.

Toisaalta kylmän sodan muurien murruttua itä–länsi-erottelun on korvan­nut globaali pohjoisen ja etelän välinen jännite, ja siinä asetelmassa Pohjoismaat ovat väistämättä osa rikasta pohjoista.

 

Selitys 2: Hukkasimme itsemme Eurooppaan

Myös Tanskan ulkopoliittisen instituu­tin tutkija Hans Mouritzen katsoo, että pohjoismaisuuden alamäki alkoi kylmän sodan päättymisestä. Mouritzen kuiten­kin näkee syyn Pohjoismaiden omissa va­linnoissa. Olennainen, pakan sekoittanut valinta oli Ruotsin päätös pyrkiä Euroo­pan unionin jäseneksi vuonna 1991.

Mouritzen käyttää kouluvertausta: Aiemmin Ruotsi oli opettaja – ja muut Pohjoismaat mallioppilaita – luokkahuoneessa, jossa opiskeltiin pohjois­maista yhteiskuntamallia. Sitten opettaja poistui luokasta ja siirtyi itse oppilaaksi naapuriluokkaan, jossa opiskeltiin hy­viksi EU-jäseniksi. Suomi seurasi perässä, mutta Norja jäi käytävään.

Christopher Browningin mukaan eurooppalaisuuden ja pohjoismaisuuden yhdistäminen ei ole ongelma niinkään Suomelle, koska meille tie Eurooppaan on aina kulkenut Pohjoismaiden kautta. Muille Pohjoismaille pohjoismaisuus ja eurooppalaisuus sen sijaan ovat selvem­min vaihtoehtoisia identiteettejä.

Entä mikä on Eurooppa-painotuksen merkitys YK-kontekstissa? Ruotsin Hel­singin-suurlähettiläs Anders Lidén, joka edusti pitkään maataan YK:ssa, toteaa EU:n aseman YK:ssa heikentyneen sel­västi. Lidénin mukaan Ruotsi hyötyi EU-jäsenyydestään vielä vuonna 1996, kun maa valittiin turvallisuusneuvostoon.

Nyttemmin EU-jäsenyys ei välttämät­tä ole mikään ansio pyrittäessä turval­lisuusneuvostoon. Neuvoston pysyvissä jäsenmaissa on jo kaksi EU-maata, ja valintasäännöt mahdollistavat teoriassa jopa kuuden EU-valtion samanaikaisen jäsenyyden. Kuutta ei ole vielä nähty, mutta vuosina 2006–2007 turvalli­suusneuvostossa oli yhtä aikaa viisi EU-maata.

 

Selitys 3: Olemme ylimielisiä

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö arvioi Ylen haastattelussa joulukuussa 2012, että Pohjoismaiden tapa mark­kinoida sinänsä hyviä asioita saatetaan maailmalla kokea ylhäältä päin tulevaksi neuvomiseksi. Niinistö sanoi, ettei vaati­mattomuus olisi pahasta kansainvälises­sä politiikassa.

Onko ongelmamme siis arroganssi? Tiedämme olevamme parhaita ja jalou­dessamme suomme muulle maailmalle sen armon, että neuvomme, miten tulla kaltaiseksemme.

”En puhuisi ylimielisyydestä, mutta Pohjoismaita pidetään hyvin periaat­teellisina maina. Joissakin tilanteissa se koetaan niin, että vähättelemme muiden kohtaamia ongelmia”, Kirsti Kauppi sanoo.

Myös Hans Mouritzenin pitää ylimie­lisyyttä turhan voimakkaana ilmaisuna; hän katsoo, että kyse on pikemminkin liiallisesta itsevarmuudesta. Lisäksi hä­nen mielestään on vaikea nähdä, miksi väitetty ylimielisyys kostautuisi Pohjois­maille juuri nyt. Olof Palmen johtama Ruotsi saattoi olla oppimestarimai­nen kritisoidessaan suurvaltoja, mutta Pohjoismaiden 2000-luvun johtajat ovat diplomaattisempia.

Myöskään Suomen entinen YK-suur­lähettiläs Kirsti Lintonen ei niele väitet­tä. Hänen mielestään ainakin Suomi on päinvastoin turhan vaatimaton.

”Pohjoismaat ajavat YK:ssa tärkeitä asioita, universaaleja arvoja, joista kaikki jäsenmaat eivät ole yhtä innostuneita”, Lintonen sanoo.

 

Selitys 4: Luulemme itsestämme liikoja

Ylimielisyyden ohella kyse voi olla liian suurista luuloista. Entä jos emme oikeasti olekaan ihan niin hyviä kuin luulemme olevamme?

Puheet rauhan ja ihmisoikeuksien puolesta eivät ole estäneet Pohjoismaita myymästä aseita esimerkiksi Saudi-Arabiankaltaisille ihmisoikeuksia räi­keästi polkeville valtioille.

Suomi komeilee Transparency Internationalin listauksissa yhtenä maail­man vähiten korruptoituneista maista. Saman järjestön selvityksen mukaan valtionyhtiö Patria, Suomen asekaupan keskeinen toimija, kuitenkin kuuluu ase­firmojen surkeimpaan kastiin korruption torjumisessa.

Asekaupan vastapainoksi Pohjois­maat panostavat rauhanvälitystyöhön, joka nähdään usein yhtenä pohjois­maisena menestystarinana. Alexander Stubb ilmoitti ulkoministerinä toimies­saan haluavansa tehdä Suomesta peräti ”rauhanvälityksen suurvallan”.

Rauhantutkimuksen grand old man, norjalainen Johan Galtung on esittä­nyt aiheesta kriittisempiä näkemyksiä. Rauhannobelisti Martti Ahtisaarta Gal­tung on syyttänyt lännen taloudellisten etujen ajamisesta esimerkiksi Acehissa. Galtungin mielestä Pohjoismaat eivät ylipäänsä sovellu hyvin rauhanvälit­täjiksi, sillä kulttuurimme ovat hyvin homogeenisiä. Olemme liian sidoksissa länsimaiseen ajattelutapaan, korostam­me yksilöiden oikeuksia kollektiivisten oikeuksien sijaan ja enemmistöpäätöksiä konsensuksen sijaan.

 

Selitys 5: Menimme pois muodista

Viides selitysmalli on Pohjoismaiden kannalta tavallaan kaikkein ikävin. Se lähtee siitä, että emme ole välttämättä tehneet mitään väärin. Olemme onnis­tuneet pitämään kiinni edistyksellisistä ihanteistamme, olemme edelleen ainut­laatuinen humaanien arvojen linnake – mutta entä jos nämä arvot eivät enää vetoa muualla maailmassa?

Ulkoministeri Erkki Tuomioja ar­vioi Aamulehden haastattelussa viime marraskuussa, että Pohjoismaat ovat liian itsevarmasti uskoneet, että hyveel­lisyys ja oikeiden asioiden ajaminen toisivat meille kannatusta. Suomen tur­vallisuusneuvostokampanjassa painotet­tiin rauhanvälitystä ja naisten oikeuksia, mutta suurelle osalle maailman hallituk­sia naisten oikeudet eivät ole mikään prioriteetti, Tuomioja huomautti.

Kenties Pohjoismaiden aiemmin osakseen saama ihailu perustui enemmän vaurauteen kuin toimivaan demokrati­aan. Kärjistettynä: kun köyhä Aasian tai Afrikan maa pyrkii kohottamaan elintasoaan, katsooko se mallia Pohjois­maista vai Kiinasta? Kiinasta on tullut merkittävä kehitysavun antaja, mutta se tekee kehitysyhteistyötä täysin omilla ehdoillaan.

Kirsti Kauppi tunnustaa, että Pohjoismaiden edustamia ”universaaleja arvo­ja” haastetaan nykyään aiempaa äänek­käämmin. Toisaalta hänen mukaansa Brasilian, Intian tai Etelä-Afrikan kaltai­set nousevat mahdit ovat hyvinkin sitou­tuneita ihmisoikeuksiin, demokratiaan ja oikeusvaltion periaatteisiin.

 

Uutta roolia etsimässä

On mahdoton sanoa, onko oikea vas­taus alussa esitettyyn kysymykseen yksi, useampi vai ei mikään edellä esitetyistä selityksistä. Kysymys on luonteeltaan toisenlainen kuin yhteenlaskutehtävä.

Voi myös olla, että koko kysymys on väärin aseteltu. Ehkä Pohjoismaiden poliittinen arvovalta ei ole kadonnut mi­hinkään. Globaalista näkökulmasta voisi kysyä pikemminkin, emmekö ole väestö­määräämme nähden yhä suhteettoman vaikutusvaltaisia.

Kaikki tähän juttuun haastatellut ovat yksimielisiä siitä, että Pohjoismaiden kannattaa vastakin pyrkiä ole­maan merkittäviä toimijoita maailman­politiikassa. Tämä edellyttää uusia visi­oita, strategioita – ja tahtoa toteuttaa ne.

Helsingin yliopiston Pohjoismaiden tutkimuksen keskuksen tutkijan Johan Strangin mielestä Pohjoismaiden pitäisi löytää itselleen uusi rooli – tai brändi –, jolla profiloitua kansainvälisesti. Kylmänsodan aikainen roolimme perustui idea­lismiin, jopa moralismiin, mutta nyt rooli voisi olla Strangin mielestä paljon pragmaattisempi. Kyky rajat ylittävään käytännönläheiseen yhteistyöhön voi jo sinänsä olla toimiva tavaramerkki.

Strangin teesi on, että yhteistyötä pitää tehdä valikoiden niillä politiikan osa-alueilla, joilla siihen on parhaat mah­dollisuudet.

”Vaikka EU:sta tulisi liittovaltio, kaikkia politiikan alueita tuskin keski­tettäisiin Brysseliin. Jotkut maat tekevät yhteistyötä jollain politiikan alueella, jotkut jollain toisella. Pitää kehittää hy­viä käytäntöjä, hyviä yhteistyökuvioita, hyviä poliittisia ratkaisuja – sitä kauttaluodaan pohjoismainen brändi, joka huomataan maailmalla.”

Pohjoismaiden sisällä eniten keskus­telua on viime aikoina käyty puolustus­yhteistyön tiivistämisestä. Jo nykyisel­lään yhteistyö on herättänyt kiinnostusta esimerkiksi Keski-Euroopassa.

Myös yhteiskuntamallimme herättää edelleen ihailua. The Economist suitsutti helmikuussa Pohjoismaiden ky­kyä uusiutuaja yhdistää tasa-arvoinen yhteiskunta tehokkaaseen markkinatalouteen.

Muunkinlaisia aloitteita tulee – myös tahoilta, joita keskustelu Pohjoismaiden asemasta sinänsä ei juuri kosketa. Kan­sainvälinen energiajärjestö IEA julkisti tammikuussa Helsingissä raportin Nor­dic Energy Technology Perspectives, jossa tarkastellaan mahdollisuuksia vähentää Pohjoismaiden riippuvuutta fossiilisista polttoaineista. Raportin kunnianhimoi­nen teesi on, että Pohjoismaiden energiajärjestelmästä voidaan tehdä täysin hiili­neutraali vuoteen 2050 mennessä.

Tavoite edellyttää muun muassa tuulivoiman tuotannon moninkertaista­mista, hiilen talteenottotekniikoiden laa­jamittaista käyttöönottoa ja rakennus­ten energiatehokkuuden parantamista. Energianlähteistä biomassan ja jätteen sekä ydinvoiman osuutta on lisättävä merkittävästi. Lisäksi liikenteen päästöt tulee vähentää kahdeksasosaan nykyises­tä, eli henkilö- ja tavaraliikenteestä suuri osa on siirrettävä maanteiltä rautateille.

Siinä jos missä olisi Pohjoismaille tarjollauusi brändi, rooli tai tavara­merkki.