Skip to main content

Kalatkin vedestä

Teksti Heta Muurinen

Britannian vesiltä kalastettiin yli kaksi kertaa enemmän turskaa, koljaa ja punakampelaa vuonna 1889 kuin ny­kyisin, kertoo meri- ja suojelubiologi Callum Roberts kirjassaanThe Ocean of Life. Fakta on hämmästyttävä, kun tuon ajan teknistä tasoa verrataan ny­kyajan kalastusvälineisiin.

Robertsin kunnianhimoisena tavoit­teena on koota meriä koskeva tutkimus yksiin kansiin. Teos kattaa kaiken merien historiasta muovijätteen ja merivirtojen kautta ilmastonmuutokseen. Kalastus on vain osa Robertsin perinpohjaista teosta, mutta kertoo sitäkin enemmän.

Kirjassa on kuvaliite, jonka ensim­mäisellä sivulla on kolme kuvaa. Ylim­mässä hymyilevä 1950-luvun perhe seisoo miehen mittaisten, rimaan kiinni­tettyjen meriahventen keskellä. Keskellä 1970-luvun harrastajakalastajat pitele­vät ylpeinä käsissään puoli metriä pit­kiä meriahvenia. Alimpana on lähikuva vuoden 2007 meriahvensaaliista. Pienet sintit on isketty nauloilla puiseen rimaan. Alempi rima on tyhjä. Kaikki kuvat on otettu samasta paikasta, Floridan Key Westistä. Robertsin mukaan harrastaja­kalastajat ovat onnellisen tietämättömiä historiasta ja aina yhtä tyytyväisiä piene­nevään saaliiseensa.

Callum Roberts: The Ocean of Life. Viking 2012, 406 s.

Callum Roberts: The Ocean of Life. Viking 2012, 406 s.

Kalakantojen romahdus on yksi suurim­pia ympäristökatastrofeja ihmiskunnan historiassa, todetaan puolestaan Kala­vale-kirjan takakannessa. Teoksen ovat kirjoittaneet vapaa toimittaja Kukka Ranta ja helsinkiläinen vihreä kaupun­ginvaltuutettu Emma Kari.

Kari ja Ranta kertovat kirjassaan Science-lehden tutkimuksesta, jonka mu­kaan nykyinen kalastus johtaa kaikkien kaupallisten kalakantojen romahdukseen vuoteen 2048 mennessä. Kalakannat vai­kuttavat merien koko ekosysteemiin.

Kuluttajat suosivat lähinnä muuta­maa isoa petokalaa, jotka ovat ravinto­ketjun huipulla. Kun nämä pedot kuo­levat sukupuuttoon, pienet kalat lisään­tyvät. Ne puolestaan syövät eläinplank­tonia, mikä taas lisää kasviplanktonia. Tulos: vesistöt rehevöityvät. Itämeri on tästä hyvä esimerkki. Jos kalat kalaste­taan sukupuuttoon kaikkialla, kukaan ei osaa ennustaa seurauksia.

Vuonna 2010 ympäristöministeriö julkaisi niin kutsutun punaisen kirjan. Se on Kalavaleen mukaan luotettavin ja laa­ja-alaisin virallinen selvitys suomalaisten lajien uhanalaisuudesta. Sen tekemiseen on osallistunut muun muassa Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos.

Kari ja Ranta haastattelivat kirjaan­sa maa- ja metsätalousministeriön elin­keinokalatalouden yksikön johtajaa Markku Aroa, jota asiantuntijat pitävät Suomen kalastuspolitiikan vaikutusval­taisimpana hahmona. Aro ei usko minis­teriönsä alaisuudessa toimivan Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tuloksiin vaan toteaa, että uhanalaisuuskriteerit ja kalojen tutkimistavat ovat vääriä. Aro puolustaa kalastajien oikeuksia ammat­tiinsa henkeen ja vereen.

Nämä esimerkit kertovat olennaisen nykyisestä ihmisen ja meren välisestä konfliktista. Ihminen on vajaassa sadassa vuodessa ryöstänyt meret tyhjiksi, mutta ei halua uskoa sitä.

Roberts osoittaa lukuisin esimerkein, että meriä kannattaa suojella itsekkäistä syis­tä. Meret ovat pitkään olleet jätteidemme viimeinen hauta – poissa silmistä, poissa mielestä. Vähitellen alamme tajuta, että meret ovat altaita, joista jätteet ja myr­kyt eivät häviä minnekään, vaan jonne ne palaavat tavalla tai toisella.

Tätä ilmentää hyvin Robertsin esi­merkki kylpyleluista. Eräänä myrskyisenä yönä vuonna 1992 valtavat aallot löivät Kiinasta matkalla olleen konttialuksen yli Tyynellämerellä. Meri pyyhkäisi mukaan­sa kontin kylpyleluja: 29 000 ankkaa, kil­pikonnaa, majavaa ja sammakkoa lähti matkalle, joka ei ole vieläkään päättynyt. Leluja on rantautunut vuosien varrella Havaijille, Alaskaan ja Washingtonin osavaltioon Yhdysvaltain länsirannikolle. Jotkut niistä ovat päätyneet jään mukana Atlantille ja Skotlantiin saakka.

Emma Kari & Kukka Ranta: Kalavale. Into Kustannus 2012, 112 s.

Emma Kari & Kukka Ranta: Kalavale. Into Kustannus 2012, 112 s.

Kylpyleluja vaarallisempia ovat myrkyt, kuten elohopea ja DDT, jota kehittyvissä maissa käytetään malarian torjuntaan. Elimistöön kerääntyvät myr­kyt ovat vaarallisia paitsi mereneläville myös ihmisille. Ihmisiin elohopeaa ker­tyy etenkin purkkitonnikalasta.

Erään arvion mukaan siitä on lähtöisin jopa 40 prosenttia amerikkalaisten elimistöstä mitatuista elohopeapitoisuuksista. Karin ja Rannan Kalavale on Ro­bertsin teoksen vastakohta sikäli, että se on kompakti ja nopealukuinen. Ka­lavaleessa keskitytään The Ocean of Lifea vahvemmin syyllisiin, ahneeseen kalastuspolitiikkaan, tuhlailevaan riisto­kalastukseen ja vain harvoja kalalajeja suosiviin kuluttajiin.

Vaikka teos on paljon lyhyempi, se ei häviä Robertsin kirjalle monipuoli­suudessaan.

Yksi Kalavaleen luvuista kertoo EU:n ja köyhien maiden välisistä kalastus­sopimuksista. Suurin osa vajaasta 20 kalastussopimuksesta on sovittu Länsi- Afrikan maiden kanssa, joiden vesillä kalastaa yli 400 eurooppalaista alus­ta. EU:n kallein sopimus Mauritanian kanssa sovittiin viime vuonna. Se on 70 miljoonan euron arvoinen ja kattaa kuu­desosan Mauritanian valtion vuotuisista tuloista. Sopimusrahoista riippuvaiset köyhät maat eivät ole tasa-arvoisessa neuvotteluasemassa Euroopan unionin kanssa.

Kalastussopimukset selittävät osal­taan myös Eurooppaan tulevaa siirto­laisuutta. Kun Senegalin kalakannat romahtivat vuonna 2006, EU ei enää uusinut kalastussopimusta. Samaan ai­kaan Kanariansaarille tulleiden siirtolaisten määrä kasvoi voimakkaasti. 31 000 köyhää kalastajaa lähti kohti Eu­rooppaa parempien kalavesien toivossa. Suurin osa heistä tuli joko Mauritaniasta tai Senegalista.

Molemmat kirjat ovat ahdistavaa luettavaa. Lukija alkaa kaivata toivoa ja ratkaisuja, joita vielä onneksi on. Ro­berts uskoo suojelualueisiin. Kun meriin perustetaan tarpeeksi monta suojeltua keidasta, joissa eliöt saavat kasvaa ja me­nestyä rauhassa, suojelualueiden ulkopuolellakin riittää taas paremmin pyy­dettävää. Roberts käy läpi myös erilaisia teknologiaan perustuvia ratkaisuideoita meren hapettomiin alueisiin, mutta suh­tautuu niihin epäilevästi. Hänen mieles­tään on parempi vähentää ihmisen va­hingoittavaa vaikutusta ja antaa luonnon huolehtia toipumisesta itse.

Kari ja Ranta muistuttavat, että Yhdysval­loissa kalakantoja on saatu elpymään laatimalla kalastuskiintiöt luonnontie­teellisten suositusten pohjalta, toisin kuin Euroopassa. Kalastusta on Yhdys­valloissa myös vähennetty kaikkien edun nimissä.

Viimeisellä sivulla Kari ja Ranta kehottavat lukijoita tukemaan luonnonsuojelujärjestöjä, tiedottamaan asiasta ystävilleen ja käyttämään valtaansa kuluttajina sekä kansalaisina kansan­edustajiin ja europarlamentaarikkoihin. Paras koskaan kirjan mukana saamani kylkiäinen on Kalavaleen mukana tullut WWF:n julkaisema kuluttajan kalaopas, joka on niin pieni, että mahtuu lompak­koon.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.