Skip to main content

Tavallisten kongolaisten toivo

Teksti Maija Salonen

Kongon demokraattisessa tasavallassa kutsutaan kuoleman kolmioksi aluetta, joka kärsi pahiten Kongon so­dissa. Se sijaitsee maan kaakkoisosassa lähellä Sambian vastaista rajaa, ja siitä kertoo toimittaja Ben Rawlencen tuore kirja Radio Congo.

Rawlence matkusti alueelle päämääränään kaivoskaupunki Manono. Hän halusi nähdä, minkälaista elämä on sodan jälkeen syrjäisessä kaupungissa, johon on vaikea päästä teitse, jossa lähes ainoa yhteys ulkomaailmaan on satun­nainen humanitaarisen järjestön lentokone ja josta harvoin kuullaan uutisia.

Kongo on Afrikan suurin valtio. Silläon valtavat luonnonvarat, mutta se on yksi maailman köyhimmistä maista. Vuoden 2011 YK:n inhimillisen kehityk­sen indeksissä maa sijoittui sijalle 187 eli viimeiseksi.

Kongossa on sodittu 1990-luvun puolivälistä 2000-luvun puoliväliin. Sotien taustalla ovat olleet korruptoi­tuneiden hallintojen ongelmat, etniset jännitteet, kiistat maanomistuksesta ja kansalaisoikeuksista sekä Ruandan vuoden 1994 kansanmurha, joka levisi itäiseen Kongoon.

Ben Rawlence: Radio Congo. Signals of Hope from Africa's Deadliest War. Oneworld Publications 2012, 320 s.

Ben Rawlence: Radio Congo. Signals of Hope from Africa's Deadliest War. Oneworld Publications 2012, 320 s.

Vuonna 1998 alkaneessa toisessa Kongon sodassa – Afrikan maailman­sodassa – oli mukana yhdeksän Afrikan maata ja 25 aseellista ryhmää. Angola, Namibia, Tšad ja Zimbabwe tukivat Kongon hallitusta, kun taas Ruanda ja Uganda tukivat hallitusta vastustaneita kapinallisryhmiä. Sodassa oli kyse myös näiden valtioiden keskinäisistä taisteluis­ta Kongon maaperällä. Sodassa kuoli 5,4 miljoonaa ihmistä ja saman verran joutui pakenemaan kotoaan.

Myös Kongon valtavat mineraalivarat ovat olleet sotien osasyinä, ja niillä on rahoitettu konflikteja. Laiton mineraalien louhinta rehottaa edelleen Kongon itäosissa, jossa eri aseelliset ryh­mittymät taistelevat kaivoksista. Raw­lence tapaa paikallisia, jotka toivoisivat hyötyvänsä maansa luonnonrikkauksista edes jotenkin. He kertovat vihaavansa kauppiaita, jotka tekevät rahaa Kongon mineraaleilla. Paikalliset itse eivät saa mineraaleista mitään.

Vaikka Kongo kärsii väkivallasta edelleen, pakolaiset ovat alkaneet palata koteihinsa. Kun Rawlence pääsee pitkän matkansa jälkeen Manonoon, hän näkee kaoottisen kaupungin mutta myös toi­voa. Se perustuu tavallisiin kongolaisiin ja heidän tulevaisuudenuskoonsa.

Rawlence on vaikuttunut esimerkiksi Vidrack-nimisestä miehestä, joka pyörit­tää paikallista Radio Manonoa. Vidrack saapui kaupunkiin sodan hiipuessa et­simään töitä, hankki radiolaitteet YK:n avustuksella ja alkoi lähettää ohjelmaa vapaaehtoisesti. Radioaseman tarkoituk­sena on koulutuksen, rauhan ja sovinnon edistäminen. Halu tuoda alueelle kehi­tystä kannustaa häntä tekemään lujasti töitä.

Radioaseman naisuutistoimittaja puolestaan toimittaa kerran viikossa suosittua ohjelmaa, jossa naiset keskus­televat arkipäivän aiheista, kuten vi­hannesten istuttamisesta tai siitä, miten toimia liikaa juovan aviomiehen kanssa. Elantonsa vapaaehtoinen toimittaja an­saitsee myymällä torilla maissia.

Radio Manonolle olisi kysyntää myös sen 60 kilometriin yltävän kuu­luvuusalueen ulkopuolella. Manonosta harvoin kuullaan uutisia edes naapuri­kaupunkeihin saakka. Myös Kongon liikenneinfrastruktuuri on yhä surkeas­sa kunnossa. Viereiseen kaupunkiin ei välttämättä pääse kuin jalan, ja matka voi viedä useita päiviä.

Rawlence vierailee esimerkiksi ky­lässä, jonka asukkaiden suurin toive on saada kyläänsä tie. Ilman tietä kylään ei tule ketään, ei siis rahaakaan. Toisaalta eristyneisyydestä on epävakaissa oloissa hyötyäkin: se suojaa asukkaita armeijan väkivallalta.

Kirjan yksittäiset kauniit tarinat ja toivon pilkahdukset uhkaavat jäädä luki­essa taka-alalle. Kongo kantaa uskomat­toman määrän ongelmia, joista selviyty­minen vie vielä vuosia. Rauhanprosessin eteneminen on ollut hidasta, ja ongel­mien ratkaisemiseen tarvitaan nykyistä tehokkaampaa hallintoa ja instituutioita, turvallisuutta ja varmasti vielä pitkään myös kansainvälisen yhteisön apua.

 

Kirjoittaja on koordinaattori Ulkopoliittisessa instituutissa.