Kuva: Joonas Pörsti

Helsingin yliopiston kansle­ri Thomas Wilhelmsson on työskennellyt suuren osan tutkijanurastaan modernin ajan suurten edistyskertomusten keskel­lä. 1970- ja 1980-luvuilla rakennettiin päättäväisesti hyvinvointivaltiota. Wil­helmsson pohti kirjoituksissaan siviili­oikeuden professorina vuokralaisen ja kuluttajansuojan kaltaisia asioita. Hä­nelle oli tärkeää, miten ihminen tulee näkyväksi oikeudellisissa rakenteissa myös köyhänä tai tarvitsevana yksilönä, ei pelkkänä oikeussubjektina.

Wilhelmsson oli kasvanut 1960-lu­kulaiseksi ja lukenut aikanaan myös Marxinsa ja Lenininsä. Seuraavina vuosikymmeninä kaikkien puolueiden lähtökohta vasemmalta oikealle oli, että hyvinvointivaltio vain kehittyy ja muut­tuu paremmaksi. Sitten tuli 1990-luvun lama.

”Yhtäkkiä oltiin keskellä hyvinvoin­tivaltion kriisiä, eikä suuri kertomus enää oikeuttanut valintoja itsestään sel­vinä. Piti katsoa, missä näkyvät heikot signaalit, kun suunta katosi.”

Hieman samoin Wilhelmssonille on käynyt eurooppalaisuuden kanssa. Hän kertoo olevansa vankka eurooppalaisuuden kannattaja, ja hän on kirjoit­tanut aiheesta laajan oikeustieteellisen tuotannon.

”Pitkään ajatus oli, että kehitys kulkee kohti yhä eurooppalaisempaa diskurssia. Nyt olemme yhtäkkiä tilan­teessa, jossa tämäkin kertomus katoaa”, Wilhelmsson sanoo avarassa työhuo­neessaan Helsingin yliopiston päära­kennuksessa.

Wilhelmsson on palannut sosiologi Zygmunt Baumanin 1990-luvun tekstien äärelle. Leedsin yliopiston puolalaissyn­tyinen professori nousi kansainväliseksi akateemiseksi tähdeksi filosofisilla kir­joituksillaan, jotka selittivät tarkkanä­köisesti, mistä suurten kertomusten ka­toamisessa on kysymys.

Baumanin mukaan yhteiseltä etiikal­ta katoaa pohja, kun uskomme yleisiin järjestelmiin murenee. Huomio siirtyy suurista kertomuksista yksilöön, joka on entistä enemmän vastuussa omasta moraalistaan.

”Ajatus teki ymmärrettävämmäksi kaiken sen, jonka parissa olin aikaisem­min työskennellyt”, Wilhelmsson toteaa. ”Tuomarin ja juristin henkilökohtainen moraali on tärkeä, koska heidän on itse luotava polut, joita pitkin kulkea. Heillä ei ole kenenkään auktoriteetin piirtämää val­mista karttaa. Se olisi vastuun pakoilua.”

”Juuri näin olin ajatellut, mutta en osannut sitä formuloida. Ajatuksessa yh­distyivät tutkijan ja juristin näkökulmani henkilökohtaisiin kokemuksiini.”

Bauman näkee postmodernin ajan ennakoimattomana ja pirstaleisena. Uu­sia yhteisöjä syntyy usein lyhytaikaisen lumon ja hetkellisen tunteen voimasta.

Yhteiskunnassa muutokset ovat merkinneet suunnitelmallisuuden vähe­nemistä. Euroopan kannalta Wilhelms­son pitää kehitystä huolestuttavana. Toisaalta hän katsoo, että Euroopan unioni on pohjimmiltaan postmoderni konstruktio, joka syntyy ennakoimatto­masti ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa jäsenvaltioidensa kanssa – ja siinä on myös sen kauneus.

”Euroopan unionia kritisoidaan aina siitä, että se on taloudellisesti vahva mut­ta poliittisesti ja sotilaallisesti niin heik­ko. Minusta EU on optimaalinen raken­ne: Riittävän iso ja vahva, että muut eivät uhkaa sitä. Mutta toisaalta sen verran heikko, ettei se pysty uhkaamaan muita.”

Wilhelmsson muistuttaa, että suur­valloilla on taipumus muuttua ajan mit­taan aggressiivisiksi ja laajentumishalui­siksi. EU:lle ainoa tapa laajentua on, että unioniin liitytään vapaaehtoisesti.

”Sellaisia kaikkien postmodernien valtioiden pitäisi olla: sekä heikkoja että vahvoja samanaikaisesti.”

Anna-Lena Laurén: Kuinka kallis vapaus. Teos 2013, 208 sivua.

Poliittinen muutos sähköisti kolme entistä neuvostotasavaltaa vuosi­tuhannen alussa. Georgiassa tapahtui Ruusuvallankumous 2003, Ukrainassa Oranssi vallankumous 2004 ja Kirgi­siassa Tulppaanivallankumous 2005. Vuosikymmen myöhemmin alkaa olla mahdollista arvioida, kuinka todellisia parannuksia ”värivallankumoukset” saivat aikaan.

Odotukset pikamarssista toimivaan demokratiaan olivat varsinkin länsi­maissa korkealla, mutta edistyminen on ollut kivikkoista. Reportaasikirjassaan Kuinka kallis vapaus Anna-Lena Laurén arvioi uudistusten onnistumista.

Diktatuurin perinnön lisäksi entiset neuvostomaat ovat saaneet painia epäva­kauden, korruption ja talousongelmien kanssa. Kaikissa kolmessa maassa on noussut esiin yksiniittinen nationalismi.

Georgiassa presidentti Mikheil Saakašvilia on kiitetty poliisin puhdis­tamisesta, valtion vahvistamisesta ja korruption vähentämisestä. Vallan kes­kittyminen sen sijaan aiheutti huolta jo vuosia sitten. Georgian oppositiossa ja osassa älymystöä oltiin myös sitä mieltä, että Saakašvili meni Venäjän ansaan hyö­kätessään separatistiselle alueelle Etelä- Ossetiaan 2008.

Ukrainan presidenttinä 2005–2010 toimineen Viktor Juštšenkon epäonnis­tuminen on selkeämpi. Oranssi vallanku­mous tuotteistettiin, ja oranssit aktivistit uivat mukaan hallintoon kahmiakseen etuja. Kumous vesittyi korruptioon ja uudistusten näennäisyyteen. Käydessä­ni syksyllä 2008 Krimillä tuli selväksi, ettei Juštšenkon politiikka vakuuttanut Ukrainan vähemmistöjä.

Kirgisia on Keski-Aasiassa eräänlai­nen demokraattinen poikkeus. Laurénin mukaan perusongelmat – korruptio ja heikko keskusvalta – eivät silti ole pois­tuneet. Kirgisian hallitus reagoi vain vaillinaisesti, kun Ošin alueella puhkesi etnisiä taisteluja 2010.

Vallankumoukset vaikuttivat myös maiden ulkosuhteisiin. Georgia heilahti Yhdysvaltain liittolaiseksi, mutta on nyt palaamassa tasapainottelemaan Venäjän ja lännen välille. Ukraina on nojannut välillä EU:hun, mutta useammin Venä­jään. Kirgisialla on ollut sijaintinsa takia läheisin side Venäjään.

Laurén on kriittinen Georgian pää­ministerinä runsaan vuoden vaikutta­nutta miljardööri Bidzina Ivanišvilia kohtaan. Ivanišvili vetäytyi syksyllä 2013 ja luovutti pääministerin viran oman Georgialainen unelma -puolueensa Irakli Garibašvilille. Maan presidentiksi valittiin syksyllä 2013 toinen Ivanišvilin puoluetoveri, Giorgi Margvelašvili. Hen­kilövaihdoksista huolimatta Ivanišvililla säilyy siis vahva asema.

Juštšenkon jälkeen Ukrainan presi­dentiksi noussut, autoritaarinen Viktor Janukovytš joutui vaikeuksiin, kun selän kääntäminen EU:lle johti laajoihin mie­lenosoituksiin Kiovassa. Mutta mitkä ovat vaihtoehdot? ”Kaasuprinsessana” tunnettu nykyinen poliittinen vanki Julia Tymošenko tuskin olisi parempi presi­dentti. Janukovytšin piirit saattavat ta­loussyistä olla jopa EU-myönteisempiä kuin enemmän idänkauppaan nojaavat Tymošenkon piirit. EU:n vaatimat oi­keusvaltio, demokratia ja poliittisten vankien vapautus eivät kuitenkaan ole Janukovytšin mieleen.

Ukrainan oppositiosta voi nousta uusia johtajia, kuten nyrkkeilijä Vita­li Klytško, mutta on epäselvää, miten pitkälle hänen kannatuksensa riittää. Oranssi vallankumous näytti ukrainalai­sille ainakin sen, että he voivat vaihtaa johtajiaan.

Kaikkialla entisessä Neuvostoliitossa politiikka näyttää kytkeytyvän persoo­nallisuuksiin pikemmin kuin poliittisiin aatteisiin. Lisäksi demokratisoituminen on sidoksissa talouspolitiikkaan, kuten tuloerojen kaventumiseen – seikka jota Laurén ei käsittele. Ilman tarpeeksi laa­jaa keskiluokkaa tuskin voi syntyä usei­ta vahvoja eturyhmiä eli perustaa, josta monipuoluejärjestelmä ja oikeusvaltio versovat.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja tietokirjailija

Sarkastisesti nimetyssä klassikossaan Uljas uusi maailma kirjailija Aldous Huxley kuvasi tulevaisuutta, jossa ih­minen on täysin irtautunut biologisista juuristaan. Teknologian ja tehokkuuden palvonta sekä ihmiselämän vivahteik­kuuden kitkeminen olivat Huxleyn dys­topian keskeisiä palasia.

Googlen johtajat Eric Schmidt ja Jared Cohen kirjoittavat uudessa kirjas­saan, että edessämme oleva ”uljas uusi maailma” on ”nopeatahtisinta ja jännit­tävintä aikaa ihmiskunnan historiassa”.

Olipa tämä viittaus tietoinen tai ei, Googlen edustama maailmankuva muis­tuttaa pitkälti Huxleyn pelkäämää tule­vaisuudenkuvaa.

Kirjalliselta anniltaan The New Digital Age on robottimaisen puiseva, kuin Googlen algoritmien tuottama. Se on kuitenkin ohittamattoman tärkeä ikkuna maailman teknologiaeliitin ajat­teluun. Harvassa paikassa muokataan tulevaisuuttamme yhtä voimakkaasti kuin Googlen päämajassa.

Googlen hallituksen puheenjohtaja Schmidt ja yrityksen oman ajatushauto­mon johtaja Cohen pyrkivät kuvaamaan, miten digitalisoituminen vaikuttaa yksi­lön elämään, kansalliseen sekä kansain­väliseen politiikkaan ja sodankäyntiin.

 

Eric Schmidt & Jared Cohen: The New Digital Age. Reshaping the Future of People, Nations and Business. Knopf 2013, 336 sivua.

Schmidt ja Cohen korostavat, että mobiiliteknologian leviäminen tarjoaa vaikutusmahdollisuuden yhä useammal­le ihmiselle. Tämä muutos kaikkien halli­tusten tulee ottaa huomioon, olivatpa ne demokratioita tai diktatuureja. Räikeät väärinkäytökset paljastuvat helpommin, kun teknologia leviää madaltaa kuvien ja tiedon jakamisen kynnystä.

Toisaalta kirjoittajat pelkäävät, että kansalliset rajalinjat pirstovat internetin yhä hajanaisemmaksi. Eri maiden tai uskontokuntien interneteissä on omat säännöt ja rajoitukset, jotka noudatte­levat yhteisöjen – tai ainakin niiden joh­tajien – arvoja.

Joissain tapauksissa maan geopo­liittinen sijainti voi olla uhka verkon autonomialle. Schmidt ja Cohen ottavat esimerkiksi Mongolian, jonka rajanaa­pureina ovat sekä Kiina että Venäjä. Jos Kiinan tai Venäjän hallitusta uhmaavat liikkeet alkaisivat käydä laajamittaista kampanjaa Mongolian verkon kautta, jättiläisnaapurit todennäköisesti saisivat pienen Mongolian rajoittamaan interne­tin vapautta alueellaan.

Kirjoittajat ennakoivat, että itsenäi­syydestä taistelevat ryhmät ottavat lä­hitulevaisuudessa merkittäviä askeleita itsenäisyyden suuntaan digitaalisessa maailmassa.

Ensimmäisen virtuaalisen valtion voisivat synnyttää esimerkiksi kurdit. He voisivat perustaa oman maatunnuksen krd ja rekisteröidä sen riippumattoman maan palvelimelle. Virtuaalinen kur­divaltio voisi markkinoida asiaansa ja järjestää vaaleja. Sille voitaisiin nimetä ministereitä, ja oma elektroninen valuut­takin olisi mahdollinen.

Sodankäynnin robotisoitumiskehi­tyksen Schmidt ja Cohen näkevät pää­osin myönteisenä. He uskovat sen sääs­tävän ihmishenkiä.

He eivät kuitenkaan erityisesti käsittele sellaisia skenaarioita, joissa molemmilla sotaa käyvillä mailla olisi kauko-ohjattavia tai ihmisohjauksesta autonomisia miehittämättömiä lennok­keja. Näissä tilanteissa siviiliuhrien ai­heuttaminen olisi jopa nykyistä toden­näköisempää, koska sodankäynnissä halutaan tuottaa tuntuvia menetyksiä vastapuolelle. Sen vuoksi sodat tuskin jäävät vain robottien keskinäiseksi am­muskeluksi.

Kirja on kirjoitettu ennen kuin Ed­ward Snowden paljasti Yhdysvaltain viranomaisten urkinnan. Tapahtuneen valossa kirjassa olevat painokkaat ve­toomukset tiedon yksityisyyden tärke­ydestä vaikuttavat tekopyhiltä. Saman­laisia puheenvuoroja Google ja muut teknologiayhtiöt ovat tosin esittäneet myös sen jälkeen, kun kävi ilmi, että ne ovat luovuttaneet käyttäjätietoja tiedus­teluelimille.

Huxleyn dystopian mukaista tehok­kuusyhteiskuntaa enemmän keskus­tellaan nykyään toisen brittikirjailijan George Orwellin kuvaamasta valvon­tayhteiskunnasta. Ehkä siksi Google kes­kittyy jälkiensä peittelyssä toimintansa orwellilaiseen puoleen ja yrittää ottaa siihen kaikin tavoin etäisyyttä.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

David Runciman: The Confidence Trap. A History of Democracy in Crisis from World War I to the Present. Princeton University Press 2013, 408 sivua.

Erilaiset kriisit ovat hallinneet läntisten demokratioiden jul­kista keskustelua jo vuosia. Yhdysvalloissa puolueiden vas­takkainasettelu on jyrkentynyt samalla kun erilaiset skandaalit, budjettikriisi ja hallinnon väliaikainen sulkeminen ovat kyseenalaistaneet päätöksenteon meka­nismit ja legitimiteetin. Vastaavasti Eu­roopassa demokratioiden keinot selättää eurokriisi ovat näyttäneet puutteellisilta.

Vuonna 2008 alkanut talouskriisi on vain yksi uusi luku läntisten demokratioiden kokemien kriisien listalla. Ai­emmin demokratiat ovat selvinneet voit­tajina kahdesta maailmansodasta (1918 ja 1945), kylmän sodan alun kaltaisista uhkaavista tilanteista (1947), Kuuban ohjuskriisistä (1962) sekä 1970-luvulla inflaatiosta ja öljykriiseistä sekä Water­gate-skandaalin (1972) ja Vietnamin so­dan ryvettämästä politiikasta.

Cambridgen yliopiston politiikan tutkija David Runciman pohtii viime syksynä julkaistussa teoksessaan The Confidence Trap, miksi demokratiat ovat niin huonoja välttämään erilaisia kriise­jä, mutta toipuvat niistä hyvin.

Kirjan kantavana ajatuksena on, et­tä demokratia kohtaa omat epäkohtansa toistuvina mutta usein yllättävinä kriisei­nä. Demokratian menestystarinaan kuu­luu myös tarina pessimismistä ja pelosta. Politiikan ja talouden ongelmien ohella demokratialla on nyt edessään ympäris­tön ja turvallisuuden kriisit.

Kirjan teesi on, että demokratiat ovat selvinneet historiallisesti lyhyellä aikavälillä kriiseistä huonosti, mutta pitkällä aikavälillä hyvin lähes mistä ta­hansa. Silti kaikkein menestyksekkäim­mätkin demokratiat ovat tällä hetkellä vaikeuksissa.

Demokratia järjestelmänä mahdollistaa epäkohtien esiin nostamisen ja niihin reagoimisen. Toisaalta taas demokratiat eivät Runcimanin mukaan aina tunnista omia heikkouksiaan tai toimintamalle­jaan, minkä vuoksi kriisit eivät johda varsinaisiin muutoksiin. Erilaiset skan­daalit ja kriisit hallitsevat keskustelua, mutta ne eivät ole välttämättä todellisia käännekohtia.

Demokratialla on usein kriisien rat­kaisussa vain epäsuora merkitys. Runci­man käyttää esimerkkinä Kuuban ohjus­kriisiä, joka päättyi lopulta onnellisesti, vaikka mistään suunnitelmallisuudesta sen ratkaisussa ei voi puhua.

Olennaisia olivat poliittisen päätök­senteon rajoitteet, ennen kaikkea Yh­dysvaltain julkinen mielipide. President­ti John F. Kennedyn tuli pyrkiä kaikin tavoin välttämään konflikti Neuvosto­liiton kanssa, mutta toisaalta vaalien lähestyessä ei saanut näyttää siltä, että Yhdysvallat perääntyisi.

Julkisen mielipiteen ennakoimatto­muudesta tuli Yhdysvalloille taktinen etu, kun politiikan toimittaja Walter Lip­pmann julkaisi kriisin keskellä kolumnin ja ehdotti, että Yhdysvallat luopuisi ydin­ohjuksista Turkissa, jos Neuvostoliitto vetäytyisi Kuubasta. Presidentti Nikita Hruštšov uskoi, että aiemmin poliittise­na neuvonantajana toiminut Lippmann puhui Yhdysvaltain hallinnon puolesta, ja myöntyi kompromissiin.

Runcimanin analyysin mukaan de­mokratiaan kuuluvan julkisuuden keske­nään ristiriitaiset viestit auttoivat päät­täjiä luovimaan ohjuskriisin läpi. Demo­kratia sopeutui kriisitilanteeseen, muttei toisaalta pystynyt hyödyntämään sitä. Kennedy ei saanut lainsäädännöllisiä tavoitteitaan läpi kotimaan politiikassa ohjuskriisin jälkeen aiempaa helpommin.

Vuonna 2008 alkanutta talouden ja politii­kan kriisiä Runciman selittää demokra­tian omalla menestyksellä, ei niinkään ulkoisella uhalla. Kirjan keskeinen teema on luottamus, joka näyttäytyy lähtökoh­taisesti positiivisena noidankehänä, mut­ta voi muuttua ajan mittaan petolliseksi.

Demokratia kantaa järjestelmänä, koska ihmiset uskovat ja luottavat siihen. Mitä paremmin demokratia toimii, sitä enemmän siihen uskotaan, ja toisaalta taas sitä vähemmän ollaan tietoisia siitä, että jokin on mahdollisesti vialla.

 

Historiallista taustaa vasten näyttää siltä, että mikään ei ole niin vakavaa kuin miltä näyttää. Tästä syystä on Runcima­nin mukaan vaikeaa tulkita myös vuoden 2008 jälkeisiä tapahtumia – ja nähdä, onko kriisi edes todellinen.

Demokratian ajatellaan helposti suo­jaavan kriisien pahimmilta vaikutuksilta, Runciman toteaa. Tapahtumiin ei joko reagoida tarpeeksi nopeasti tai niihin ylireagoidaan ja jätetään huomioimatta merkit tulevista ongelmista. Joustavuus ja monimuotoisuus auttavat demokra­tioita menestymään, mutta kun autori­taarista suunnitelmallisuutta ei ole, nämä samat piirteet selittävät usein myös de­mokratioiden epäonnistumisia.

Keskeistä on, että demokratiat eivät suhtaudu kriiseihinsä välinpitämättö­mästi – niissä on aina ihmisiä, jotka va­roittavat, että jokin menee vikaan. Siksi läheskään kaikki kriisit, joita ennakoi­daan, eivät lopulta ole todellisia kriisejä.

Kirja käsittelee lopuksi neljää ajankohtaista uhkaa, jotka ovat talouden ja ympäristön kriisit sekä sodat ja uudet ”viholliset”, esimerkiksi Kiinan vallan kasvu. Runci­manin tulkinnan mukaan ei ole selvää, miten demokratioiden tulisi suhtautua näihin kriiseihin. Viime vuosikymmenen tulokset Irakin ja Afganistanin sodista se­kä ilmastonmuutoksen osalta eivät ole kuitenkaan kovin hyviä.

Vuonna 2008 alkaneen talouskriisin voittaminen voisi parantaa mahdolli­suuksia nousevien uhkien ratkaisemi­seen. Runciman huomauttaa, että de­mokratiassa ei kuitenkaan ole itsessään mitään sellaista ominaisuutta, joka var­mistaisi, että kaikki ongelmat ovat sel­vitettävissä. Demokratian kriisien histo­ria ei sellaisenaan toimi ratkaisuohjeena nykyisiin kriiseihin, vaikka se kertookin tiettyjen mallien toistuvan.

Kirja käsittelee paljon tietynlaista fatalismia, demokratioissa vallitsevaa loputonta luottamusta järjestelmän me­nestykseen. Sen rinnalla jäävät varjoon kansalaisten lisääntyvä epäluottamus, äänestysaktiivisuuden lasku ja populis­min nousu. Vaalit ja poliittisten toimijoi­den vaihtuvuus tarjoavat mahdollisuu­den muutokseen, mutta eivät välttämättä vaikuta poliittisen järjestelmän rakentei­siin millään tavalla.

Edelleen olisi kiinnostavaa lukea, miten tavat kohdata kriisejä eroavat toisistaan parlamentaarisissa ja presi­denttivaltaisissa järjestelmissä. Runci­man huomauttaa, että presidentit ovat yleisesti ottaen kriiseissä suojatummassa asemassa kuin Britannian kaltaisten par­lamentaaristen järjestelmien pääminis­terit, jotka voivat menettää paikkansa poliittisille haastajille.

Lopulta on tarpeellista pohtia krii­sin luonnetta ylipäätään. Jos kriisitilas­ta tulee ainakin julkisessa keskustelussa jatkuva normaalitila, on se vaarassa me­nettää koko merkityksensä väliaikaisena tapahtumana, joka edellyttää joitakin välttämättömiä toimenpiteitä. Jatkuvan kriisin keskellä päättäjien voi olla vai­keaa tulkita tapahtumia ja tehdä niistä oikeita johtopäätöksiä.

 

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.

Kanadalainen Graeme Smith saa­puu Afganistaniin 2005 nuorena 26-vuotiaana toimittajana, innostuu ja jakaa artikkeleissaan aluksi kansainväli­sen kehityksen ilosanomaa: talibanit on lyöty ja Afganistaniin rakennetaan de­mokraattisen hallituksen johdolla uutta yhteiskuntaa.

Toisin kuin valtaosa ulkomaisista työntekijöistä, Smith ei poistu parin kuu­kauden tai vuoden jälkeen, vaan jää maa­han. Paikallisten avustajiensa kanssa ja välillä afgaaniksi pukeutuneena hän liik­kuu Kabulin lisäksi etelän maakunnissa ja naapurimaa Pakistanissa. Keskusteluis­ta sotapäälliköiden, toimittajien, talibani­en, kansainvälisten joukkojen sotilaiden ja paikallisten asukkaiden kanssa hänelle hahmottuu Afganistanin todellisuus – häiritsevä ja ihmisiä rikkova todellisuus, jota hallitsevat väkivalta, huumekauppa, korruptio ja oikeudettomuus.

Smithin työ on tutkivaa journalis­mia rohkeimmillaan ja parhaimmillaan. Halussaan ymmärtää Afganistanin ti­lannetta hän ottaa suuria riskejä tulla kidnapatuksi tai murhatuksi. Journa­listisista saavutuksistaan hän maksaa henkilökohtaisen hinnan kärsiessään traumanjälkeisenä stressinä tunnetusta psyykkisestä ahdistuksesta. Smith tote­aakin, että kirjan kirjoittaminen on ollut hänelle myös terapiaa.

Graeme Smith: The Dogs Are Eating Them Now. Our War in Afghanistan. Knopf Canada 2013, 320 sivua.

Nähtävästi Smith on jäänyt Afganis­tanin ja sen tuhansien kiehtovien tarinoi­den koukkuun: lopetettuaan työt Globe and Mail -lehdessä hän on sittemmin palannut Kabuliin International Crisis Group -järjestön tutkijaksi.

Smith nostaa kirjassaan esille monta kipeää totuutta. Konflikti Etelä-Afganista­nissa juontuu ensisijaisesti pataaniheimo­jen välisistä ristiriidoista. Osa heimoista on mukana Afganistanin hallituksessa, toiset taas tukeutuvat talibanliikkeeseen.

Kansainvälinen yhteisö tukee halli­tusta ja tulee täten vedetyiksi paikalliseen konfliktiin, jonka syntyhistoriaa ja juu­ria harva todella ymmärtää. Pataanien kunniasäännöstö, pashtunwali, velvoit­taa kostamaan murhatun sukulaisen puolesta. Hallituksen ja kansainvälisten joukkojen toiminta taistelukentällä ei tä­ten vähennä vastarintaa vaan pitkittää sitä, kun tapetun taistelijan tilalle nousee veli tai serkku.

Vuosien mittaan Smithille hahmot­tuu myös karu todellisuus huumetuo­tannon roolista köyhien viljelijöiden ainoana tulonlähteenä. Sekä talibanlii­ke että hallitusta tukevat tahot toimivat jalostajina, kuljettajina ja kauppiaina. Smith kyseenalaistaa kansainvälisen yh­teisön huumeiden vastaisen toiminnan järkevyyden.

Muiden Afganistan-asiantuntijoiden tavoin Smith muistuttaa perustavanlaa­tuisesta läntisestä väärinymmärryksestä: talibanit eivät ole globaaleja jihadisteja vaan Afganistanin ja Pakistanin pataa­nien liike, joka näkee itsensä isänmaalli­sena oikeauskoisten vastarintaliikkeenä, joka taistelee läntisen modernismin tuo­maa moraalista rappiota vastaan.

Smith kokee henkilökohtaisesti tur­vallisuustilanteen jatkuvan heikkenemi­sen. Ensimmäiset vuodet talibanhallinnon kaatamisen jälkeen olivat myös Etelä-Af­ganistanissa suhteellisen rauhallista aikaa. Sittemmin tilanne on muuttunut, ja sodan pitkittymiseen turhautuneet Afganistanin hallitus ja kansainvälinen yhteisö ovat jo parin vuoden ajan kutsuneet talibaneja mukaan neuvottelemaan rauhasta. Taliba­nit ovat kieltäytyneet todeten, että ”Teillä on kellot, meillä on aikaa”.

Afganistaniin ei saada ainakaan lyhyellä aikavälillä rauhaa ilman talibanien ja heidän liittolaistensa osallistumista po­liittiseen prosessiin. Kuten kirja hyvin kuvaa, talibanien kannat ovat pysyneet sangen johdonmukaisina ja muuttumat­tomina. Afganistanin nykyinen hallitus ei ole heille kunnioitettava vastustaja eivät­kä he suostu osallistumaan poliittiseen prosessiin, ellei siihen liitetä perustuslain muutosta.

Talibanien mukaan uuden perus­tuslain tulisi edistää ”islamin oppien mukaista elämää” ja Afganistanin oi­keusjärjestelmän tulisi nojautua šariaan. Jokainen voi päätellä, mitä tämä tarkoit­taisi perusoikeuksille, kuten naisten oi­keuksille.

Afganistan on muuttunut vuoden 2001 jälkeen. Pääosin kansainvälisellä rahalla on rakennettu teitä, kouluja, sai­raaloita ja kännykkäverkkoja. Jälleen­rakennustyön vaikutukset jäävät silti puutteellisiksi, koska hankkeella ei ole kunnollista pohjaa.

Smith vertaa jälleenrakennustyötä Kandaharin maakunnassa sijaitsevaan Sarpozan vankilaan: Talibanit hyökkä­sivät vankilaan kesäkuussa 2008 ja va­pauttivat noin 800 vankia. Iskun jälkeen kansainvälisillä varoilla parannettiin vanginvartijoiden koulutusta ja varus­tusta, korotettiin vankilan muuria, lisät­tiin piikkilanka-aitoja sekä rakennettiin betoniesteitä porttien eteen autopommi-iskujen varalta.

Kaikesta varautumisesta huolimatta arviolta 400–500 talibania pakeni Sarpo­zasta vuonna 2011 yksinkertaisesti kai­vamalla tunnelin, jonka suuaukko sijaitsi aivan vankilan porttien edessä olevassa kaupassa. Paikallisilta asukkailta ei tullut tunnelista mitään vihjeitä.

Smithin mukaan kansainvälisen yhteisön aikomukset olivat jaloja: Af­ganistaniin haluttiin viedä rauhaa ja de­mokratiaa, ja maasta haluttiin rakentaa oikeusvaltio. Uskottiin, että nykyaikai­silla kehitys- ja sotilasmenetelmillä voi­taisiin pystyttää valtio, joka parantaisi Etelä-Afganistanin asukkaiden elämää ja poistaisi terrorismin pesäkkeitä.

Kumpikin arvio osoittautui vääräksi. Vetäytyessään kansainväliset joukot jät­tävät taakseen laajoja alueita, jotka eivät ole Afganistanin hallituksen kontrollissa. Ei ole mitään varmuutta siitä, etteivätkö nämä alueet toimisi jatkossa kansainvä­listen jihadistien tukialueina.

Smith maalaa synkän kuvan Etelä- Afganistanin tulevaisuudesta. Hän ei usko niinkään talibanien uuteen vallan­nousuun. Nämä vahvistanevat asemaan­sa monella alueella, mutta hallitus ja sen tukijat ovat kansainvälisellä avustuksella nostaneet merkittävästi taistelukykyään ja säilyttänevät valtansa suurissa asutuskeskuksissa ja pääliikenneväylillä, aina­kin niin kauan kuin kansainvälinen ra­havirta jatkuu.

Sen sijaan Smith, kuten moni muu tarkkailija, pelkää paluuta sisällissodan kaltaiseen tilaan, jossa paikalliset voi­mahahmot hallitsevat omia alueitaan ja kilpailevat keskenään vallasta ja rikas­tumisen mahdollisuuksista. Paikallisille ihmisille tämä ei lupaa hyvää.

On helppo yhtyä Smithin näke­mykseen, ettei Afganistan tarvitse uutta surgea, sataatuhatta länsimaista sotilastataistelemaan kapinallisia vastaan. Sen si­jaan maa tarvitsee laajaa kansainvälistä tukea – vielä vuosikymmenien ajan.

 

Kirjoittaja työskenteli 2011–2013 Suomen lähettämänä poliittisena neuvonanta­jana Naton ISAF-operaatiossa Pohjois- Afganistanissa.

Neljän hengen tiimillä työsken­televä Finnwatch-järjestö on nostanut valtakunnan uuti­siin parin vuoden kuluessa toistakymmentä tapausta, joissa suoma­laiset yhtiöt teettävät tuotteitaan alihan­kintana heikoissa työoloissa Aasiassa, Afrikassa ja Etelä-Amerikassa.

Tammikuisen raportin mukaan myanmarilaiset siirtotyöläiset valmis­tavat ananasmehua thaimaalaisella tehtaalla pakkotyön kaltaisissa oloissa suomalaisten S- ja K-markettien sekä Siwojen ja Valintatalojen asiakkaille. Aiemmin maineenparannustöihin ovat joutuneet esimerkiksi Stora Enso, Iittala ja Marimekko.

Reilu vuosi sitten Finnwatch rapor­toi, että pörssiyhtiöt Metso, Kone ja pakkausvalmistaja Huhtamäki rajoitta­vat Meksikon-tehtaillaan työntekijöiden vapaata järjestäytymisoikeutta. Metso ja Huhtamäki ovat sittemmin ryhtyneet parantamaan meksikolaisten työnteki­jöiden oikeuksia.

UP: Onko suomalaisten yritysten toi­minnan vastuullisuudessa tapahtunut käänne huonompaan?

SV: Yritykset ovat ennenkin pyrkineet toimimaan siellä, missä tuotanto on edul­lista. Nämä tapaukset ovat vain tulleet nyt esiin. Yritysten on tarkoitus tuottaa mahdollisimman paljon voittoa, mutta tarvitaan säännöt siitä, missä raameissa voittoa tuotetaan. Ongelmana on, ettei sääntelyä ole riittävästi.

Esimerkiksi Thaimaa ei ole ratifioi­nut kaikkia Kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimuksia, ja työntekijöiden jär­jestäytymisaste on matala. Parhaillaan Thaimaa neuvottelee vapaakauppaso­pimusta EU:n kanssa. EU voisi asettaa neuvotteluissa ehtoja, jotka parantavat työntekijöiden oikeuksia.

Toisaalta yritysten tulisi kunnioittaa YK:n yritystoimintaa ja ihmisoikeuksia koskevia periaatteita myös siellä, missä valtiot ovat epäonnistuneet suojelutehtä­vässä. On yleistä, että suomalaiset yrityk­set vetoavat lakeihin ja menevät valtion selän taakse, vaikka ymmärtävät, ettei niin tulisi tehdä.

Finnwatchin raportin mukaan suurilla suomalaisyrityksillä on yli 200 pöytä­laatikkoyhtiötä veroparatiiseissa. Miksi listalla oli myös Hollanti?

Maassa on käytössä monia veroinstru­mentteja, joilla yritykset voivat vältellä kotimaan veroja. Esimerkiksi niin sa­nottu innovaatioboksi mahdollistaa ve­rovähennysten tekemisen innovaatioista. Ulkomaisten tytäryhtiöiden toiminnasta saadut voitot ovat verovapaita.

Hollannissa onkin enemmän pöytä­laatikkoyhtiöitä ilman merkittävää toi­mintaa kuin missään muussa Euroopan maassa. Hyvä esimerkki on Stora Enso, joka tuo sellua Brasiliasta Suomeen. Kir­janpidossa sellu kulkee Hollannin kautta Suomeen, ja voitto syntyy Hollannissa. Kauppaa käydään Hollannin kanssa kui­tenkin vain paperilla.

Maa on arvioitu Tax Justice Networ­kin listauksessa aika pieneksi veropara­tiisiksi, koska siellä ei ole salaisuuskäy­täntöjä. Siellä ei pestä rikollista rahaa, mutta se on kätevä paikka yritysten ve­rosuunnitteluun.

Mihin vedätte rajan veronkierron ja verosuunnittelun välillä?

Veronkierto on laitonta toimintaa. Ra­portin tarkoitus oli herättää keskuste­lua, missä määrin verosuunnittelu on moraalisesti hyväksyttävää. Suuret yri­tykset voivat päättää aika pitkälle, missä maissane näyttävät tuloksensa ja mak­savat veroja.

Mielestämme yritykset pitäisi vel­voittaa lainsäädännöllä raportoimaan maakohtaisista rahavirroistaan. Rapor­toinnin avulla nähtäisiin kussakin maas­sa maksetut projektikohtaiset verot ja työntekijämäärät. Verot pitäisi maksaa todellisen liiketoiminnan mukaan siellä, missä arvo syntyy eikä vaikkapa Hollan­nissa, jossa yrityksellä ei ole välttämättä yhtään työntekijää.

EU:ssa on tulossa uudistuksia emo-tytäryhtiödirektiiviin. Komissio haluaa sulkea porsaanreikiä, joiden avulla EU:n sisällä pystyy kotiuttamaan toisessa EU-maassa verotetun tulon. EU:n sisäistä verokilpailua voitaisiin siltä osin suitsia. Yksin EU:n päätöksillä voitaisiin sulkea moni merkittävä veroparatiisi, varsinkin jos päätökset koskisivat myös Britannian saariverkostoa.

 

Eteneekö lainsäädäntö?

Komission ehdotus on vasta alustava, eikä keskustelua ole käynnistetty. Maa­kohtaista raportointia ei saada kaikille yrityksille voimaan, koska muun muassa Suomi osallistui sen vesittämiseen.

Hallitusohjelmassa on luvattu, että Suomi taistelee harmaata taloutta ja ve­roparatiiseja vastaan. On myös luvattu, että suomalaiset yritykset ovat yhteis­kuntavastuun edelläkävijöitä. Väliarvios­saan hallitus kuitenkin totesi, että tässä taloudellisessa tilanteessa yritysten hal­linnollista taakkaa ei haluta lisätä.

Miten raportointi vaikuttaisi yritysten liiketoimintaan?

Norjalainen Statoil ja monet muut rapor­toinnin edelläkävijät katsovat, ettei siitä ole ollut yritystoiminnalle haittaa. Suomi ei ole veroparatiisi eikä rahoituskeskus, kuten Lontoon City. En ymmärrä, miksi Suomen kannattaa tukea nykyistä poli­tiikkaa. Suomi nimenomaan häviää, kun verot suunnitellaan niin, että ne eivät päädy Suomeen.

Finnwatch on kiinnostunut erityisesti kehitysmaiden näkökulmasta. Kehitys­maissa yhteisöverojen osuus veropoh­jasta on paljon isompi kuin länsimaissa. Kehitysmaista poistuu monta kertaa enemmän rahaa veroparatiiseihin kuin niihin tulee kehitysyhteistyönä.

Onko yritysverotuksen harmonisointi poliittisesti mahdollista EU-tasolla?

Hollannissa käydään jo keskustelua siitä, onko maa veroparatiisi vai ei. Siksi on mielenkiintoista, että kysymykseen suh­tauduttiin kotimaisessa keskustelussa niin defensiivisesti. Ehkä tulevaisuudessa voidaan puhua avoimemmin EU-tasolla eri käytännöistä.

Ranska oli tietojeni mukaan ainoa EU-maa, joka vei eteenpäin maakoh­taista raportointia. Joulukuussa päätet­tiin, että raportointi rajataan toistaiseksi luonnonvara-aloille, kuten öljyn- ja kaa­suntuotantoon ja arvometsähakkuita te­keviin yrityksiin. Muiden yritysten osalta raportointiin palataan vasta 2018, kun on arvioitu, miten direktiivi toimii.

Verokilpailu on tähän asti vain kiihty-nyt yhteisöverotuksen osalta. Mihin se johtaa?

Toivon, että poliittinen paine kasvaa riittävän isoksi, jotta juhlapuheista siir­rytään toimenpiteisiin ja verokilpailulle pannaan stoppi. EU:ssa on arvioitu, että valtiot menettävät vuosittain biljoona euroa (tuhat miljardia) verokikkailun takia. Suomessa verohallinto arvioi, et­tä siirtohinnoittelun vuoksi menetetään 320 miljoonaa, mutta se on vain yksi verosuunnittelun mekanismi.

Supercellin päätös maksaa verot Suomeen oli sinänsä ilahduttava. Mutta emme ole kiinnostuneita yritysjohtajien vastuullisuuden tai moraalin lisäämises­tä. Suomessa on säännöt myös tavallisille kansalaisille, eikä minulle tarjota mah­dollisuutta pohtia, maksaisinko palkas­tani veroja vai en. Yhteiskunta toimii, kun kaikilla on samat säännöt.

Kirjoittaja

Ilari Aula

Kirjoittaja on kansainväliseen talouspolitiikkaan erikoistunut toimittaja.

Poliittinen muisti on lyhyt. Finanssikriisin alussa länsi­maiden johtajat tekivät useita rahoitusmarkkinoiden sääntelyä tiukentavia aloitteita. Viime aikoina uudis­tusten toteuttaminen on takellellut.

Kesällä 2010 Yhdysvalloissa runnottiin läpi Dodd-Frank-sääntely hillitsemään pankkien riskialtteinta kaupankäyntiä. Presidentti Obama ylisti sääntelyä suurimmaksi rahoitusmark­kinoiden uudistukseksi sitten 1930-luvun suuren laman.

Samoihin aikoihin Euroopassa neuvoteltiin monenkeski­sestä Basel III -uudistuksesta, jolla haluttiin ehkäistä suurten pankkien yhteiskunnalle kalliit konkurssit. Korkean tason so­pimuksella tiukennettiin muun muassa pankkien vakavaraisuu­delle asetettuja vaatimuksia.

Kriisitunnelman vallitessa uudistuksia nuijittiin läpi pika­vauhtia. Nyt vauhti on hidastunut.

Dodd-Frank-sääntelyn pankkien sijoituksia rajoittavaa osaa eli Volckerin sääntöä kirjoitettiin lähes kolme vuotta. Vaikka satojen sivujen pituinen järkäle on viimein valmis, pankit yrit­tävät vesittää säännön toimeenpanon oikeusteitse. Volckerin säännön on tarkoitus astua voimaan huhtikuun ensimmäinen päivä 2014. Vitkuttelu ja poikkeuslupien vaatiminen jatkunee tosin vielä aprillipäivän jälkeenkin.

Myös Basel III -juna hidastuu. Tammikuussa 2013 pankit onnistuivat saamaan viisi vuotta lisäaikaa maksuvalmiutensa nostamiseksi. Samalla pankkien pääoman muotoon liittyviä vaatimuksia höllennettiin. Pahan päivän varannoiksi kelpaa­vat jälleen korkean riskitason asuntoluottojen johdannaiset – sellaiset, joilla käytyä keinottelua pidetään keskeisenä syynä finanssikriisin puhkeamiseen.

Taustalla on onnistunut lobbaus. Esimerkiksi suuryritys JPMor­gan Chasen toimitusjohtaja Jamie Dimon on vaatinut Yhdysval­toja irtisanoutumaan ”räikeän antiamerikkalaisesta” Basel III -uudistuksesta, joka vaikuttaa myös amerikkalaispankkeihin. Pankit ovat luonnosteluvaiheesta asti vaikuttaneet sääntelyyn aikaa ja vaivaa säästämättä. Nyt työ palkitaan.

Talous kasvaa edelleen hitaammin kuin uudistuksia käyn­nistettäessä oletettiin. Näissä oloissa pankkien lobbareiden varoituksia kuunnellaan herkemmin. Kriisissä velkaantuneet valtiot välttävät liean kiristämistä pankkien ympärillä, koska pelkäävät sääntelyn johtavan rahoitusmarkkinoiden hidastu­miseen. Takkuilevan talouskasvun aikana moni maa tarvitsee pankkien välittämää lainaa – kenties vakauden kustannuksella.

Toisaalta sääntelyä hidastaa maailmantalouden monimut­kaisuus. Sääntelijätkään eivät ole varmoja, miten rahoitusmark­kinat korjataan. Useimpien taloustieteilijöiden mukaan vakaus edellyttää pankeilta enemmän omaa pääomaa lainoilla kikkai­lun sijaan. Aiemmat finanssikriisit ovat kuitenkin opettaneet, että huomion keskittyessä yhteen asiaan seuraava kriisi voi puhjeta aivan muusta syystä.

Takeltelu sääntelyn toimeenpanossa vihjaa poliittisen tahdon haihtumisesta. Hitaan kasvun aikana on helppo unohtaa, että reunaehtojen puuttuessa rahoitusmarkkinoilla otetut riskit siir­tyivät viime kerralla muun yhteiskunnan maksettaviksi.

Pankit palailevat nyt vanhoihin tapoihinsa. Tammikuussa The Economist uutisoi, että arvopaperistetuilla luotoilla käyty kauppa lisääntyy jälleen. Näiden rahoitusvälineiden valuviat johtivat osaltaan finanssikriisin syntyyn. Erityisesti Euroopas­sa rahantarve markkinoilla on suuri, joten sääntelijät antavat kaupankäynnille hiljaisen hyväksynnän.

Sääntelyn toimeenpano on työlästä ja epäkiitollista työtä, joka kaikessa teknisyydessään jää helpommin uutispimentoon kuin palopuheet, joilla uudistukset käynnistettiin. Myös teoilla sano­jen jälkeen tulisi silti olla paikkansa lehtien otsikoissa. Julkista painetta tarvitaan, jotta juhlitut uudistukset viedään kunnialla loppuun.

Lähde: Eurostat

EU-maiden on taattava Syyrias­ta paenneille turvallinen pääsy unionin alueelle ja mahdolli­suus reiluun turvapaikka­menettelyyn, vaati EU-parlamentti viime vuoden lopulla.

Käytännössä vain harvalla Syyri­asta paenneella on mahdollisuus tulla laillisesti hakemaan turvaa Euroopasta. Useimmat EU-maat vaativat syyrialaisilta viisumin, mutta ovat sulkeneet edustus­tonsa Syyriassa. Turvapaikkaa voi hakea vasta paikan päällä EU-maassa.

Esimerkiksi Saksa vaatii viisumin myös sellaisilta syyrialaisilta lentomat­kustajilta, joiden lopullinen määränpää on kolmannessa maassa. Tämä selviää Euroopan pakolaisjärjestöjen kattojär­jestön ECRE:n julkaisemasta raportista.

Yhteinen politiikka, eri menettelyt

EU-maista turvaa hakevien syyrialaisten asemaa hankaloittaa myös se, että EU-maat kohtelevat samankaltaisiakin ha­kijoita eri tavoin, ECRE kirjoittaa.

Vaikka EU-maat hyväksyivät viime vuonna lähes kaikki syyrialaisten tur­vapaikkahakemukset, osa EU-maista on myöntänyt syyrialaisille pakolaisen aseman, osa turvapaikan toissijaisen suo­jeluntarpeen perusteella.

”Jäsenmaiden viranomaiset päättä­vät, mitä suojelumenettelyä käytetään. Päätös tehdään kunkin hakemuksen yk­silöllisen tarkastelun, hakijan lähtömaan tilanteen ja hakijan henkilökohtaisen profiilin perusteella”, sanoo Euroo­pan turvapaikka-asioiden tukiviraston EASO:n tiedottaja Jean-Pierre Schembri.

Pakolaisen asemaan on oikeutettu henkilö, jolla on perusteltu syy pelätä kotimaassaan vainoa rodun, uskonnon, kansallisuuden, poliittisen mielipiteen tai yhteiskunnalliseen ryhmään kuulu­misen vuoksi. Toissijainen suojeluntarve tarkoittaa, että henkilöllä on syytä pelätä henkensä puolesta esimerkiksi kotimaas­sa uhkaavan kuolemantuomion, kidu­tuksen tai aseellisen konfliktin vuoksi.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR katsoo, että suurin osa syyrialaisista turvapaikan­hakijoista täyttää pakolaiskriteerit, vaik­ka heihin ei kohdistuisi uhkaa yksittäisinä henkilöinä. Pakolaisaseman myöntämisen perusteeksi pitäisi riittää turvapaikan­hakijan pelko turvallisuutensa puolesta vaikkapa siksi, että hän on yhteydessä jo­honkin konfliktissa taistelevaan osapuo­leen ja hänen asuinseutunsa on vastak­kaisen osapuolen taistelijoiden hallussa.

Tammikuuhun mennessä syyrialaisia oli tullut Eurooppaan noin 64 000, jois­ta huomattava osa Saksaan ja Ruotsiin. Syyrian lähialueille oli paennut yli kaksi miljoonaa syyrialaista.

EU-maat ovat sitoutuneet auttamaan syyrialaisia myös vastaanottamalla kiin­tiöpakolaisia. Suomi vastaanottaa tänä vuonna 500 syyrialaista pakolaista. Ruotsissa vastaava luku on 400, Sak­sassa 10 000.

Syyrialaisäiti Safaa sytyttää tot­tuneesti kynttilöitä. Ne ovat ainoa keino valaista pieni kolmio, jonka nelikymppinen Safaa jakaa kahden aikuisen tyttärensä ja yhden alivuokralaisen kanssa Beirutin Achrafiehin kaupunginosassa. Alueella on jälleen kerran sähkökatkos.

”Libanon!” Safaa naurahtaa väsy­neenä. ”Kaikki täällä on niin hankalaa.”

Libanon on Syyrian naapurimais­ta pienin, mutta se on ottanut vastaan eniten syyrialaispakolaisia. Reilun nel­jän miljoonan asukkaan Libanoniin on saapunut kaikkiaan ainakin miljoona syyrialaista, joista YK:n pakolaisjärjestö UNHCR on rekisteröinyt noin 880 000. Maassa, joka on pinta-alaltaan vain hie­man Uudenmaan maakuntaa suurempi, noin joka viides asukas on tätä nykyä syyrialainen.

Syyrialaispakolaisten tulo näkyy myös Beirutin katukuvassa. Esimerkik­si al Hamran kaupunginosassa, joka vielä muutama vuosi sitten oli turistien suosiossa, käyskentelee tätä nykyä mat­kailijoiden sijaan syyrialaiskerjäläisiä se­kä purukumia ja kukkia ohikulkijoille kaupittelevia syyrialaislapsia. Nuorim­mat nuhruisista kauppiaista ovat hädin tuskin viisivuotiaita.

Safaa tyttärineen on asunut Beiru­tissa kolme kuukautta. Aiemmin perhe, johon kuuluu myös isä ja kaksi poikaa, asui Damaskoksen esikaupunkialueel­la, jossa koko perhe osallistui Syyrian hallintoa vastustaviin mielenosoituk­siin, Safaa kertoo ylpeänä. Kun perheen asuintalo tuhoutui Syyrian ilmavoimien pommituksessa, Safaa ja perheen van­himmat lapset lähtivät Beirutiin. Safaan aviomiehellä on Damaskoksessa työ­paikka, ja hän jäi perheen nuorimmaisen kanssa Syyriaan.

Libanonissa Safaan ja hänen tyttä­riensä ongelmana ovat sekä päivittäiset sähkökatkokset että Syyriaa huomatta­vasti korkeampi hintataso.

”Valtaosa ihmisistä kohtelee mei­tä täällä epäystävällisesti, kun huomaa meidän olevan syyrialaisia,” Safaa ku­vailee. ”Saamme usein töykeää palvelua kaupoissa, ja joskus meille huudellaan kadulla.”

Syyrian pakolaiset naapurimaissa // Grafiikka: Kauko Kyöstiö

Seitsemän miljardin dollarin lasku

Toisin kuin moniin muihin Syyrian naa­purimaihin, Libanoniin ei ole perustettu syyrialaisille virallisia pakolaisleirejä. Va­rakkaimmat syyrialaiset ovat vuokran­neet Libanonista yksityisasuntoja, mikä on vuokranantajien iloksi ja Libanonin köyhän kansanosan harmiksi nostanut vuokria varsinkin Beirutissa. Osa syy­rialaisista on majoittunut Libanonissa asuvien sukulaistensa luo.

Loput syyrialaispakolaiset asuvat esimerkiksi tyhjillään olevissa kouluis­sa, keskeneräisissä rakennuksissa sekä Syyrian rajan tuntumaan nousseissa epävirallisissa telttaleireissä. Leireistä puut­tuu perusinfrastruktuuri, ja olosuhteet ovat ala-arvoiset etenkin talvella, jolloin lämpötila laskee Libanonissa monin pai­koin alle nollan.

Leireissä asuvien syyrialaisten ja pai­kallisten libanonilaisten kesken esiintyy tämän tästä eripuraa. Joulukuun alussa paikalliset kyläläiset polttivat maan ta­salle Bekaan laakson itäosissa sijaitsevan telttaleirin. Kyläläiset olivat kuulleet hu­hun, jonka mukaan leirissä asuva syy­rialaismies olisi raiskannut paikallisen, kehitysvammaisen miehen. Huhu osoit­tautui sittemmin perättömäksi.

UNHCR:n rekisteröimillä pakolaisilla on oikeus muun muassa kuukausittaisiin ruoka-avustuksiin. Lisäksi Libanonissa toimii useita paikallisia ja kansainvälisiä järjestöjä, jotka auttavat syyrialaispako­laisia eri tavoin. Käytännössä avun tarve ylittää kuitenkin sen saatavuuden.

Libanonin päätös olla perustamatta virallisia pakolaisleirejä on ollut tietoi­nen: syyrialaisten pysyvää asettumista Libanoniin halutaan välttää kaikin kei­noin. Jo ennen syyrialaisten saapumista

Libanonissa asui noin 300 000 palestii­nalaista, joista suuri osa elää köyhyydes­sä ja vailla oikeutta Libanonin kansalai­suuteen. Myös palestiinalaispakolaisten oli alun perin määrä asua Libanonissa vain väliaikaisesti.

Pääosin sunnimuslimeista koostuvan syyrialaisväestön pysyvä asettuminen Li­banoniin horjuttaisi myös maan haurasta demografista tasapainoa sekä poliittista järjestelmää, jossa keskeiset poliittiset vi­rat sekä paikat parlamentissa on jaettu suhteellisesti eri uskontokuntien kesken.

Syyrialaisten saapuminen Libanoniin on kuormittanut myös maan heikkoa infrastruktuuria. Jo ennen pakolaisten tuloa Libanonin valtiolla oli ongelmia sähkönjakelussa, ja tunteja kestävät sähkökatkokset olivat arkipäivää jopa pääkaupunki Beirutissa. Vesijohtovettä oli parhaimmillaan saatavilla kolmena päivänä viikossa. Erityisen kuormitettu on Libanonin terveydenhuoltojärjestel­mä: The Economist -lehden mukaan syyrialaiset vastasivat syksyllä 2013 noin 40 prosentista Libanonin sairaalakäyn­neistä.

Maailmanpankki arvioi syyrialais­pakolaisten maksaneen Libanonille syksyyn 2013 mennessä noin seitsemän miljardia dollaria.

Lisäksi Syyrian sisällissota on muren­tanut Libanonin jo ennestään haurasta turvallisuustilannetta. Maassa, joka ei koskaan kunnolla toipunut 15 vuotta kestäneestä sisällissodasta, Syyrian ti­lanne on kiristänyt etenkin šiia- ja sun­nimuslimien välisiä jännitteitä. Pommi-iskut ovat surmanneet kymmeniä ihmisiä sekä šiia- että sunnimuslimien asuttamil­la alueilla.

Turkkiin pääsee viisumitta

Myös Turkissa ollaan huolestuneita sa­lakuljettajien ja ääriryhmien mahdolli­sesta liikehdinnästä Syyrian-vastaisella rajalla. Turkin ja Syyrian välinen raja on toistaiseksi auki, vaikka joitain rajanylityspisteitä onkin ajoittain suljettu Syyriassa riehuvien taisteluiden vuoksi. Tehostaakseen rajavalvontaansa Turkki aikoo rakentaa aidan Syyrian-vastaiselle rajalleen Cilvegözüün, Karkamişiin ja Nusaybiniin.

Pääosin sunnimuslimeista koostuvan syyrialaisväestön pysyvä asettuminen Libanoniin horjuttaisi entisestään maan haurasta demografista tasapainoa.

Toistaiseksi rajan ylittäminen Syyri­asta Turkkiin on helppoa, jos tulijalla on voimassa oleva Syyrian passi – maiden välinen viisumivapaus on edelleen voi­massa. Virallisia teitä maahan saapuneet syyrialaiset rekisteröidään ja majoitetaan Turkkiin leireille, joilla asukkaat saavat majoituksen lisäksi ilmaisen ruoan ja pe­rusterveydenhuollon.

Virallisia teitä saapuneiden syyria­laisten toimeentuloa kuitenkin hanka­loittaa se, ettei Turkki myönnä heille työlupaa. He saavat vain väliaikaisen oleskeluluvan mutta eivät virallista pa­kolaisstatusta, joka oikeuttaisi heidät työntekoon ja opiskeluun sekä antaisi heille valmiudet osallistua paikallisen yh­teiskunnan arkeen leirien ulkopuolella.

UNHCR on rekisteröinyt Turkissa yli 580 000 syyrialaispakolaista. Turkin hallituksen mukaan maassa kuitenkin oleskelee arviolta yli 700 000 syyria­laista, sillä osa heistä saapuu Turkkiin ilman virallisia henkilöllisyyspapereita. Syyrialaisten määrän odotetaan nouse­van tämän vuoden aikana miljoonaan.

Ilman henkilöpapereita rajan ylittä­villä ei ole mahdollisuutta päästä Turkis­sa viralliselle leirille, vaan he ovat omien säästöjensä ja paikallisten ihmisten avus­tusten varassa. Suurin osa passittomista syyrialaisista on kurdeja, joilta Syyrian valtio epäsi kansalaisuuden vuonna 1962. Arviolta 15 prosenttia eli 300 000 Syyrian kahdesta miljoonasta kurdista on edelleen vailla kansalaisuutta.

Leirien ulkopuolella asuvat syyrialai­set ovat vuokranneet asuntoja erityisesti Syyrian rajaseuduilta Şanlıurfasta, Gazi­antepista ja Hataysta, mutta heitä oleske­lee suurin joukoin myös pohjoisemmas­sa, Istanbulissa, Ankarassa ja Bursassa. Osa laittomasti maahan saapuneista, vähävaraisista syyrialaisista asuu Turkin puistoissa ja kaduilla, osa on majoittunut paikallisten ihmisten koteihin.

Sekä turkkilaiset yksityishenkilöt että paikalliset avustusjärjestöt toimit­tavat tulijoille apua, mutta apu ei riitä tavoittamaan kaikkia papereitta maahan saapuneita syyrialaisia. Lisäksi alue, jolle syyrialaiset ovat saapuneet, on yksi Tur­kin köyhimmistä, sanoo Elif Gündüzyeli Tukea elämälle -avustusjärjestöstä.

”Kun paikalliset ovat nähneet mei­tä esimerkiksi Şanlıurfassa jakamassa syyrialaisille kortteja, joita vastaan he voivat ostaa supermarketista ruokaa ja hygieniatarvikkeita, myös he ovat pyytä­neet saada kortin, koska ovat yhtä lailla vähävaraisia.”

Paikalliset asukkaat Kaakkois-Tur­kin raja-alueilla valittavat, että alueen työnantajat suosivat syyrialaista halpa­työvoimaa kotimaisten työnhakijoiden kustannuksella. Osa Turkissa oleskelevis­ta syyrialaisista tekee pimeästi töitä maa­tiloilla, tehtaissa ja ravintoloissa 15–17 liiralla eli noin 7 eurolla päivässä. Se on noin puolet turkkilaisille työntekijöille esimerkiksi Hatayn maaseudulla mak­settavasta palkasta.

Tavallisten turkkilaisten asenteita ovat Syyrian lähialueilla kiristäneet myös vuokratason nousu – paikoin jopa tup­laantuminen – sekä syyrialaisten ja pai­kallisten väliset arkiset kärhämät.

Sisällissodan jatkuessa Turkissa on alettu keskustella syyrialaisten maahantulon pitkäaikaisista vaikutuksista. Mo­ni kysyy, onko Turkkiin syntymässä uusi syyrialainen vähemmistö, kun kaikki Turkkiin paenneista eivät kuitenkaan palaa kotimaahansa, vaikka sota loppuisi.

”Useimmat avustamamme syyrialai­set haaveilevat paluusta Syyriaan. Mutta tietysti osa sopeutuu tänne hyvin, alkaa opiskella, löytää töitä tai perustaa per­heen ja jää Turkkiin”, Elif Gündüzyeli sanoo.

Syyrialaisten halusta palata kotimaa­hansa kertoo muun muassa Istanbuliin yksityisin lahjoitusvaroin perustetun syyrialaisen koulun nimi. Mendresin kaupunginosaan vuonna 2012 perus­tetussa koulussa opiskelee noin 3 000 syyrialaislasta, ja koulun nimi on Kadi­mun, ”tulemme takaisin”. Se viittaa su­kupolveen, joka palaa takaisin Syyriaan koulutettuna.

Harmanlin leirillä Bulgariassa syyrialaispakolaiset on majoitettu pieniin parakkeihin.

Leirin portilla odottaa poliisi

Miljoonien ihmisten pako on heikentänyt Syyrian taloutta huomattavasti. Maan talous supistui jo vuonna 2011 yli kaksi prosenttia, ja teollisuustuotanto väheni vuonna 2012 lähes kolmanneksen.

Satojentuhansien työntekijöiden läh­tö on ollut kova isku myös Syyrian maa­taloustuotannolle. Maatalous muodosti vuonna 2012 Syyrian kansantuotteesta noin 16 prosenttia, teollisuus 23 ja pal­velut 61 prosenttia.

”Talousongelmat heikentävät As­sadin valtaa. Syyrian talous on romah­tamispisteessä”, toteaa Istanbulin Koç-yliopistossa kansainvälisiä suhteita ja siirtolaisuutta tutkiva professori Ahmet İçduygu.

Lisäksi pakolaisten siirtyminen ulko­maille ja maan sisällä muuttaa Syyrian sisäisiä voimasuhteita.

”Voisimme olettaa, että kun opposi­tion kannattajia lähtee Syyriasta eli kun hallituksen vastustajien määrä vähenee, Assadin hallinto vahvistuisi. Osittain näin onkin, mutta toisaalta suuri osa maasta pakenevista ihmisistä on naisia ja lapsia, joilla ei ole erityisen aktiivista osuutta vastarintaliikkeissä”, İçduygu sanoo.

”Lisäksi monet maasta poistuneet Assadin vastustajat käyvät maassa edel­leen. Syyrian rajoilla on Turkissakin jatkuvasti paljon liikehdintää. Tilanne elää.”

Syyrian tilanne heijastuu myös EU:n ulkorajoille. EU-maa Bulgariassa kaa­vaillaan aidan rakentamista Turkin-vastaiselle rajalle Elhovon alueelle. Bulgariaansaapui viime vuonna Turkin kautta 11 600 siirtolaista, joista suurin osa oli syyrialaisia.

Hillitäkseen turvapaikanhakijoiden tuloa Bulgaria siirsi Turkin vastaiselle rajalle viime vuoden lopulla 1 500 polii­sia ja tiivisti yhteistyötään Turkin viran­omaisten kanssa. Tehostettu rajavalvonta vähensi tulijoiden määrää välittömästi: lokakuussa Bulgariaan saapui Turkin kautta laittomasti noin 3 000 rajanylit­täjää, joulukuussa 300.

Yksi Syyriasta Turkin kautta Bulga­riaan paenneista on pohjoissyyrialainen kurdi Mohammed Huseyin. Hän päätyi Bulgariaan Turkin Qamishlin kaupungis­ta ja asuu nyt Etelä-Bulgariassa Harman­lin pakolaisleirillä.

Turkin heikot tulevaisuudennäkymät saivat Huseyinin jatkamaan matkaansa Eurooppaan.

”En halunnut jäädä Turkkiin, koska siellä on jo niin paljon syyrialaisia. Ha­luan päästä Saksaan ja saada opintoni loppuun mahdollisimman pian. Turkis­sa kunnon työn, saati kunnon palkan, löytäminen on kiven takana”, Huseyin sanoo. Jos hän ei olisi joutunut pakene­maan Syyriasta, hän valmistuisi ensi ke­sänä öljyalan insinööriksi Damaskoksen yliopistosta.

Huseyin kertoo paenneensa, koska pelkäsi al-Qaidaa tukevan islamistisen al-Nusran taistelijoita.

”Al-Nusran taistelijat sieppasivat minut ja 16 muuta kurditaustaista opis­kelijaa viime syksynä bussimatkalla Qa­mishliin. He pitivät meitä vankeinaan vii­si päivää ja uhkasivat tappaa meidät, jos heidän johtajalleen sattuisi jotakin. He sanoivat pitävänsä kurdeja pettureina, koska emme tue heitä”, Huseyin kertoo.

Kolme päivää opiskelijoiden va­pautumisen jälkeen ääriryhmän piilo­paikkaan hyökättiin. Huseyin kertoo kuulleensa, että al-Nusra syytti kur­diopiskelijoita taistelijoiden olinpaikan paljastamisesta.

”Päätin lähteä maasta heti”, Huseyin sanoo.

Syyriasta Huseyin matkusti Istanbu­liin ja sieltä rajakaupunkiin Edirneen, jossa hän maksoi 400 euroa salakul­jettajalle päästäkseen EU-rajan yli Bul­gariaan. Rajalta hän päätyi Harmanlin pakolaisleirille.

Leiri koostuu entisestä sotilastukikohdan rakennuksesta ja turvaa hakevien ihmisten asuttamista konteis­ta. Tammikuussa leirillä asui noin 1 700 turvapaikanhakijaa, joista suurin osa on syyrialaisia. He edustavat useita et­nisiä ryhmiä, kuten arabeja, kurdeja ja turkmeeneja. Suuri osa heistä on naisia ja lapsia.

Syyrialainen Siham Nair asuu noin kymmenen neliön kontissa miehensä ja neljän alle kouluikäisen lapsensa kans­sa. Hän kertoo paenneensa perheineen Syyriasta viime lokakuussa, kun perheen koti Damaskoksessa oli tuhoutunut pommi-iskussa.

”Meillä ei ollut enää mitään mene­tettävää eikä edes paikkaa minne mennä. Ylitimme Turkin ja Bulgarian rajan kä­vellen metsässä viisi tuntia ja kantaen mukana vain lapsiamme. Halusin tuo­da lapseni suojaan tappamiselta”, Nair sanoo.

Ahtaissa tiloissa henkilötietojensa rekisteröintiä odottavat leiriläiset ovat YK:n pakolaisjärjestön jakaman päi­vittäisen aterian, avustusjärjestöjen sa­tunnaisten ruokalahjoitusten ja omien säästöjensä varassa. Talvivaatetuksesta on huutava pula; osa asukkaista liikkuu ulkona ohuet tikkitäkit olkapäillään. Tulijoiden rekisteröinti on hidasta, eikä leiriltä pääse ulos. Asukkaiden henki­löllisyystodistukset ovat Bulgarian vi­ranomaisten hallussa, ja leirin suljetulla portilla vartioi Bulgarian poliisi.

Tammikuun alussa YK:n pakolaisjär­jestö suositteli, ettei Bulgariasta muihin EU-maihin saapuvia turvapaikanhaki­joita toistaiseksi palautettaisi Bulgari­aan niin kutsutun Dublin-säännöksen mukaisesti.

 

Kirjoittajat ovat vapaita toimittajia.

”Gemeinsam erfolgreich”, yh­dessä menestyksekkäät, julis­tivat Angela Merkelin kristil­lisdemokraattisen CDU-puo­lueen vaalimainokset syksyllä 2013. Ne viittasivat Merkelin kahdeksaan vuoteen Saksan johdossa.

Totta on, että talouskriisin keskellä­kin kasvu-uralla pysytelleestä Saksasta on viime vuosina kehittynyt Euroopan unionin vaikutusvaltaisin jäsenmaa. Saksa kantaa suurimman taloudellisen vastuun euroalueen kriisimaille myön­netyistä lainapaketeista ja on pitkälti määrännyt ne lääkkeet, joilla EU hoitaa kriisiään.

Muualla Euroopassa ja erityisesti Etelä-Euroopan kriisimaissa Saksan vaa­timat säästötoimet sekä kivuliaat raken­neuudistukset herättävät kuitenkin huo­mattavaa vastustusta, jota ruokkii myös maan lisääntynyt poliittinen painoarvo.

Financial Times -lehden kesällä 2013 teettämän kyselyn mukaan 56 prosenttia ranskalaisista, 82 prosenttia italialaisis­ta ja peräti 88 prosenttia espanjalaisista on sitä mieltä, että Saksan vaikutusvalta EU:ssa on kasvanut liian suureksi.

Toisaalta Saksaa on syytetty myös sii­tä, ettei se ole ollut valmis omaksumaan painoarvonsa edellyttämää roolia unio­nissa. Puolan ulkoministeri Radosław Sikorski totesi talvella 2011, ettei pel­kää niinkään Saksan kasvavaa vaiku­tusvaltaa kuin Saksan toimettomuutta. Kriitikkojen mukaan Saksa on käyttä­nyt valtaansa lähinnä oman taloudelli­sen menestyksensä turvaamiseen. Sen sijaan maa ei ole ottanut kriisin ryvet­tämän EU:n vetovastuuta harteilleen tai esittänyt pitkän aikavälin suunnitelmia unioninkehittämiseksi.

Tätä näkemystä vahvistivat osaltaan myös viime syyskuun liittopäivävaalit. Vaaleja seurattiin muissa EU-maissa poikkeuksellisen tarkasti, odotettiinhan vaalien määrittävän paitsi Saksan oman EU-linjan myös koko unionin kurssin. Vaalikampanjoissa ei kuitenkaan juuri puhuttu EU:sta, sillä saksalaiset poliitikot välttivät tietoisesti tarttumasta monien äänestäjien karsastamiin EU-asioihin.

EU-keskustelun varovaisuuteen vai­kutti varmasti myös se, että Saksassa Eurooppa-politiikasta on viime vuosina muodostunut eräänlainen liittokansleri Merkelin ja valtiovarainministeri Wolf­gang Schäublen yksityisalue. Enemmistö saksalaisista pitää Merkelin kriisinhoi­totoimia ja koko EU-linjaa oikean suun­taisina. Edes neljä vuotta oppositiossa viettäneet sosiaalidemokraatit eivät uskaltautuneet tosissaan haastamaan CDU:ta EU-politiikan saralla.

Eurokriisin seurauksena kansallisesta politiikasta, ja ennen muuta talouspoli­tiikasta, on kuitenkin yhä vahvemmin tullut EU-politiikkaa. Saksa ja euro­alueen muut lainoittajamaat seuraavat kriisimaiden säästöjä ja arvioivat nii­den vaikutuksia euroalueen vakauteen. Samalla tavoin muualla Euroopassa ja maailmalla tarkkaillaan sitä, miten Sak­san talouden kehitys vaikuttaa koko Eu­roopan talouteen.

Liittokansleri Angela Merkel johtaa Saksaa. SPD:n johtaja, talousministeri Sigmar Gabriel kulkee kannoilla.

Katse kotimaassa

Saksan hallitusneuvottelujen alettua Yh­dysvaltain valtiovarainministeriö julkaisi raportin, jonka pääviesti oli, että Saksan vientivetoinen talousmalli jarruttaa euro­alueen elpymistä: Saksan ylijäämäinen vaihtotase pitää euron arvon haitallisen korkealla, ja maan kotimainen kysyntä puolestaan on liian heikkoa auttaakseen kriisimaiden vientiteollisuutta takaisin jaloilleen. Raportti neuvoikin Saksaa tasapainottamaan omaa talouttaan nos­tamalla palkkoja sekä lisäämällä koti­maisia investointeja.

Kriitikkojen kuoroon yhtyivät no­peasti myös Kansainvälinen valuutta­rahasto (IMF) sekä Euroopan komissio. Jälkimmäinen ilmoitti asettavansa Sak­san talouden erityistarkkailuun, koska maan vaihtotaseen ylijäämä oli jo useana vuonna rikkonut komission asettaman kuuden prosentin raja-arvon.

Saksa reagoi kritiikkiin korostetun ärtyneesti. CDU:n leiristä kiirehdittiin vastaamaan, ettei Saksan vientiylijää­mästä ole haittaa kenellekään ja että kor­keat vientiluvut ovat vain osoitus maan kilpailukyvystä sekä sen vientituottei­den laadusta. Liittokansleri Merkel teki erityisen selväksi, ettei tulisi tarkoituk­sellisesti heikentämään Saksan kilpailu­kykyä. Lisäksi hän mainitsi seuraavan hallituskauden keskeiseksi tavoitteeksi Saksan velkataakan leikkaamisen ja te­ki näin tyhjiksi toiveet suurimittaisista julkisen talouden toimista kotimaisen kysynnän vahvistamiseksi.

Ulkopuolisen arvostelun ei annettu ainakaan näkyvästi vaikuttaa CDU:n, sen baijerilaisen sisarpuolueen CSU:n sekä sosiaalidemokraattisen SPD:n kes­ken käytyihin hallitusneuvotteluihin. Ennakkoon oli virinnyt odotuksia, että Saksan EU-linja muuttuisi, kun hallitus­neuvotteluihin osallistui Merkelin aiem­man hallituskumppanin, liberaalipuolue FDP:n sijasta selvästi euromyönteisempi SPD. Sosiaalidemokraatit jättivät kuiten­kin EU-kentän hallitusneuvotteluissakin suosiolla Merkelille.

SPD keskitti voimavaransa saadak­seen hallitusohjelmaan keskeisen vaalilu­pauksensa, 8,50 euron suuruisen kansal­lisen vähimmäistuntipalkan. Sen ohella sosiaalidemokraatit onnistuivat saamaan läpi muutoksia eläkeikään ja korotuksen pienituloisten eläkkeisiin.

Hallitusohjelman suurista linjoista määräsivät kuitenkin CDU ja CSU. Oh­jelman merkittävimpiä linjanvetoja on hallituksen sitoumus säilyttää Saksan tuloverotaso ennallaan ja pitäytyä lisää­mästä julkista velkaa. Lisäksi kristilliset puolueet ajoivat läpi erittäin kalliiksi arvioidun äitiyseläkeuudistuksen (Müt­terrente).

Pehmeää puoltaan Saksan hallitus näyttää vain sosiaalista Eurooppaa käsittelevässä alakappaleessa, jossa tärkeimpänä yksittäisenä tavoitteena mainitaan nuorisotyöttömyyden vähentäminen.

Jokainen vastaa veloistaan

Kaikkein selvimmin CDU:n ja CSU:n vai­kutus näkyy hallitusohjelman Euroop­paa käsittelevässä osiossa. Siinä hallitus korostaa saksalaisen EU-liturgian mukai­sesti, että Saksan tärkein tehtävä on ajaa Euroopan yhdentymistä. Samalla hallitus alleviivaa olevansa tietoinen muiden jä­senmaiden Saksaan kohdistamista odo­tuksista.

Saksan oma EU-politiikka pysyy hal­litusohjelman perusteella kuitenkin lähes muuttumattomana. Pääpaino on edelleen selkeästi eurokriisin ratkaisemisessa, ja työkalutkin ovat ennestään tuttuja: hallitusohjelma toistaa useaan kertaan, ettäeuroalueen vaikeudet voidaan voit­taa vain tiukan talouskurin sekä raken­neuudistusten avulla. Ainoana uutena instrumenttina hallitus nostaa esiin kasvua tukevat tulevaisuusinvestoinnit, joiden merkitys jää kuitenkin hämäräksi.

Jokaisen jäsenmaan on Saksan mu­kaan edelleen vastattava omista velois­taan. Tukilainoja hallitus pitää viimeise­nä vaihtoehtona, ja lainat on vastakin tarkoitus sitoa tiukkoihin ehtoihin. Myös euroalueen uudistuksista hallitusohjelma nostaa esiin lähinnä talouspoliittista koordinaatiota ja valvontaa tehostavat järjestelyt.

Pehmeää puoltaan hallitus näyttää vain sosiaalista Eurooppaa käsitteleväs­sä alakappaleessa, jossa tärkeimpänä yksittäisenä tavoitteena mainitaan nuo­risotyöttömyyden vähentäminen. Yhtään institutionaalista innovaatiota tai konk­reettista tulevaisuudenvisiota EU-kappale ei sisällä.

Miten Saksan hallitussopua tulisi siis luonnehtia EU:n ja Euroopan talouden kannalta? Jos ohjelmaa peilataan Sak­san talousmalliin kohdistettua kritiikkiä vasten, näyttää ensisilmäyksellä siltä, että uusi hallitus on ottamassa edistysaske­leita.

Eläkkeiden korotukset sekä vähim­mäispalkka tulevat lisäämään kulutusta Saksassa. Kotimaista kysyntää vahvista­vat myös hallituksen suunnittelemat 23 miljardin euron suuruiset investoinnit esimerkiksi infrastruktuuriin, koulutuk­seen sekä tutkimukseen ja kehitykseen. Talousasiantuntijat tosin pitävät inves­tointeja täysin riittämättöminä Saksan talouden tarpeita ajatellen.

Muutenkin hallituksen toimenpitei­den kokonaisvaikutukset jäänevät lopulta melko pieniksi: Sebastian Dullien European Council on Foreign Relations -tutki­muslaitoksesta arvioi artikkelissaan, että Saksan vaihtotaseen ylijäämä supistuisi kotimaisen kysynnän kasvun ja työvoima kustannusten nousun ansiosta yhteensä noin 0,5–1 prosenttiyksikköä.

Etenkin palkkatason vaikutus Sak­san kilpailukykyyn voi jäädä vähäisek­si. Waltraud Schelkle London School of Economicsista kirjoitti joulukuun alussa Zeit-lehdessä, että saksalaisten nimelliset työvoimakustannukset ovat itse asiassa nousseet jo jonkin aikaa, mutta tämä ei ole hidastanut Saksan vientiä, koska sak­salaiset tuotteet ovat pysyneet laadultaan kilpailijoiden tuotteita parempina.

Saksalaisten ostovoiman kasvu ja siitä seuraava tuonnin lisääntyminen tuskin myöskään vaikuttavat merkittä­västi euroalueen kriisimaiden vientiin. Centre for European Policy Studies -tutkimuslaitoksen saksalainen johtaja Daniel Gros muistutti joulun alla jul­kaisemassaan kommenttipaperissa, että kriisimaiden yhteenlaskettu osuus Sak­san tuonnista on selvästi pienempi kuin jo valmiiksi Euroopanmenestyneim­piin vientitalouksiin kuuluvien maiden, kutenAlankomaiden, Sveitsin, Ruotsin ja Norjan.

Saksa tarjoaa mallin

Eri asia on, miten hallitusohjelma vai­kuttaa Saksan talouden pitkän aikavälin kehitykseen. Erityisesti talouselämä on arvostellut hallituksen heikentävän ta­louden kasvuedellytyksiä, sillä hallituk­sen suunnittelemat toimet vähentävät työmarkkinoiden joustavuutta, joka on luettu Saksan suurimpiin kilpailuetuihin.

Lyhyellä aikavälillä olisi joka tapauk­sessa väärin odottaa Saksan hallituksen kykenevän omilla toimillaan tasapainot­tamaan Euroopan taloutta – tämä kun ei ole hallituksen tavoitteenakaan. Hallitus­ohjelman selkeä viesti on, ettei Saksan suhtautuminen omaan talousmalliinsa tai eurokriisiin ole muuttunut millään tavalla.

Hallitus kyllä nostaa eläkkeitä sekä palkkoja ja sitä kautta kotimaista kysyntää, mutta ei siksi, että se palvelisi euroaluetta, vaan siksi, että maan hyvä taloustilanne antaa siihen mahdollisuu­den. Eurokriisi on Saksan näkökulmas­ta nimenomaan velkakriisi, joka ratkeaa parhaiten niin, että kaikki noudattavat Saksan omaa, kurinalaiseen taloudenpi­toon sekä hyvään kilpailukykyyn perus­tuvaa reseptiä. Hintavien eläkeuudistus­ten on tosin epäilty nakertavan Saksan auktoriteettia säästäväisen taloudenpi­don airuena.

Yleisessä visiottomuudessaan halli­tusohjelma vahvistaa Merkelin EU-poli­tiikassa suosimaa etenemistapaa: unio­nissa liikutaan askel kerrallaan ja ilman etukäteen sovittua, konkreettista pää­määrää. Tämä antaa Saksalle mahdolli­suuden improvisoida, mikäli tilanne sitä vaatii. Yhteistyötä muiden EU-maiden kanssa se tuskin kuitenkaan helpottaa.

Saksan EU-politiikan lopullinen suunta selviää vasta käytännön poliitti­sissa ratkaisuissa. Suuriin kysymyksiin kuuluu esimerkiksi se, onnistuvatko sosiaalidemokraatit – ennen muuta ul­koministeri Frank-Walter Steinmeier sekä talous- ja energiaministeri Sigmar Gabriel – profiloitumaan EU-areenalla, vai pitävätkö Merkel ja Schäuble langat jatkossakin omissa käsissään.

Lisäksi on mielenkiintoista nähdä, miten hallituspuolueet asemoituvat ke­vään EU-vaalitaistelussa. Avainasemassa ovat jälleen kerran CDU ja SPD. Varsin­kin CDU:n on pidettävä silmällä euro­alueen hajottamista vaativaa Vaihtoehto Saksalle (Alternative für Deutschland) -puoluetta, joka jo liittopäivävaaleissa pääsi lähelle viiden prosentin äänikyn­nystä. Puolue vetoaa kristillisdemokraat­tien EU-kriittisempiin äänestäjiin.

Myös CDU:n oma sisarpuolue CSU näyttää lähtevän EU-vaaleihin populisti­sin tunnuksin. Puolue avasi vaalivuoden käynnistämällä keskustelun Romaniasta, Bulgariasta ja muista köyhemmistä EU-maista Saksaan suuntautuvan muutto­liikkeen (Armutsmigration) haitoista. Li­säksi CSU on vaatinut Euroopan komissi­on pienentämistä, tiettyjen toimivaltojen palauttamista jäsenmaille ja lisää kan­sanäänestyksiä EU-asioista. Nähtäväk­si jää, miten CDU reagoi EU-kriittisten äänenpainojen vahvistumiseen.

Haastavassa tilanteessa on myös SPD: yhtäältä se on aika ajoin väläytellyt olevansa EU-politiikassa solidaarisempi, kasvua ja elvytystä tukeva vaihtoehto CDU:lle ja CSU:lle, mutta on toisaalta si­toutunut hallitusohjelmassa kristillisten nykylinjaan. Joka tapauksessa suurten­kin puolueiden on vihdoin – toisin kuin liittopäivävaaleissa – keskusteltava EU-asioista.

 

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin tutkija.