Skip to main content

Demokratia selviää lähes kaikesta

Teksti Anna Kronlund

David Runciman: The Confidence Trap. A History of Democracy in Crisis from World War I to the Present. Princeton University Press 2013, 408 sivua.

David Runciman: The Confidence Trap. A History of Democracy in Crisis from World War I to the Present. Princeton University Press 2013, 408 sivua.

Erilaiset kriisit ovat hallinneet läntisten demokratioiden jul­kista keskustelua jo vuosia. Yhdysvalloissa puolueiden vas­takkainasettelu on jyrkentynyt samalla kun erilaiset skandaalit, budjettikriisi ja hallinnon väliaikainen sulkeminen ovat kyseenalaistaneet päätöksenteon meka­nismit ja legitimiteetin. Vastaavasti Eu­roopassa demokratioiden keinot selättää eurokriisi ovat näyttäneet puutteellisilta.

Vuonna 2008 alkanut talouskriisi on vain yksi uusi luku läntisten demokratioiden kokemien kriisien listalla. Ai­emmin demokratiat ovat selvinneet voit­tajina kahdesta maailmansodasta (1918 ja 1945), kylmän sodan alun kaltaisista uhkaavista tilanteista (1947), Kuuban ohjuskriisistä (1962) sekä 1970-luvulla inflaatiosta ja öljykriiseistä sekä Water­gate-skandaalin (1972) ja Vietnamin so­dan ryvettämästä politiikasta.

Cambridgen yliopiston politiikan tutkija David Runciman pohtii viime syksynä julkaistussa teoksessaan The Confidence Trap, miksi demokratiat ovat niin huonoja välttämään erilaisia kriise­jä, mutta toipuvat niistä hyvin.

Kirjan kantavana ajatuksena on, et­tä demokratia kohtaa omat epäkohtansa toistuvina mutta usein yllättävinä kriisei­nä. Demokratian menestystarinaan kuu­luu myös tarina pessimismistä ja pelosta. Politiikan ja talouden ongelmien ohella demokratialla on nyt edessään ympäris­tön ja turvallisuuden kriisit.

Kirjan teesi on, että demokratiat ovat selvinneet historiallisesti lyhyellä aikavälillä kriiseistä huonosti, mutta pitkällä aikavälillä hyvin lähes mistä ta­hansa. Silti kaikkein menestyksekkäim­mätkin demokratiat ovat tällä hetkellä vaikeuksissa.

Demokratia järjestelmänä mahdollistaa epäkohtien esiin nostamisen ja niihin reagoimisen. Toisaalta taas demokratiat eivät Runcimanin mukaan aina tunnista omia heikkouksiaan tai toimintamalle­jaan, minkä vuoksi kriisit eivät johda varsinaisiin muutoksiin. Erilaiset skan­daalit ja kriisit hallitsevat keskustelua, mutta ne eivät ole välttämättä todellisia käännekohtia.

Demokratialla on usein kriisien rat­kaisussa vain epäsuora merkitys. Runci­man käyttää esimerkkinä Kuuban ohjus­kriisiä, joka päättyi lopulta onnellisesti, vaikka mistään suunnitelmallisuudesta sen ratkaisussa ei voi puhua.

Olennaisia olivat poliittisen päätök­senteon rajoitteet, ennen kaikkea Yh­dysvaltain julkinen mielipide. President­ti John F. Kennedyn tuli pyrkiä kaikin tavoin välttämään konflikti Neuvosto­liiton kanssa, mutta toisaalta vaalien lähestyessä ei saanut näyttää siltä, että Yhdysvallat perääntyisi.

Julkisen mielipiteen ennakoimatto­muudesta tuli Yhdysvalloille taktinen etu, kun politiikan toimittaja Walter Lip­pmann julkaisi kriisin keskellä kolumnin ja ehdotti, että Yhdysvallat luopuisi ydin­ohjuksista Turkissa, jos Neuvostoliitto vetäytyisi Kuubasta. Presidentti Nikita Hruštšov uskoi, että aiemmin poliittise­na neuvonantajana toiminut Lippmann puhui Yhdysvaltain hallinnon puolesta, ja myöntyi kompromissiin.

Runcimanin analyysin mukaan de­mokratiaan kuuluvan julkisuuden keske­nään ristiriitaiset viestit auttoivat päät­täjiä luovimaan ohjuskriisin läpi. Demo­kratia sopeutui kriisitilanteeseen, muttei toisaalta pystynyt hyödyntämään sitä. Kennedy ei saanut lainsäädännöllisiä tavoitteitaan läpi kotimaan politiikassa ohjuskriisin jälkeen aiempaa helpommin.

Vuonna 2008 alkanutta talouden ja politii­kan kriisiä Runciman selittää demokra­tian omalla menestyksellä, ei niinkään ulkoisella uhalla. Kirjan keskeinen teema on luottamus, joka näyttäytyy lähtökoh­taisesti positiivisena noidankehänä, mut­ta voi muuttua ajan mittaan petolliseksi.

Demokratia kantaa järjestelmänä, koska ihmiset uskovat ja luottavat siihen. Mitä paremmin demokratia toimii, sitä enemmän siihen uskotaan, ja toisaalta taas sitä vähemmän ollaan tietoisia siitä, että jokin on mahdollisesti vialla.

 

Historiallista taustaa vasten näyttää siltä, että mikään ei ole niin vakavaa kuin miltä näyttää. Tästä syystä on Runcima­nin mukaan vaikeaa tulkita myös vuoden 2008 jälkeisiä tapahtumia – ja nähdä, onko kriisi edes todellinen.

Demokratian ajatellaan helposti suo­jaavan kriisien pahimmilta vaikutuksilta, Runciman toteaa. Tapahtumiin ei joko reagoida tarpeeksi nopeasti tai niihin ylireagoidaan ja jätetään huomioimatta merkit tulevista ongelmista. Joustavuus ja monimuotoisuus auttavat demokra­tioita menestymään, mutta kun autori­taarista suunnitelmallisuutta ei ole, nämä samat piirteet selittävät usein myös de­mokratioiden epäonnistumisia.

Keskeistä on, että demokratiat eivät suhtaudu kriiseihinsä välinpitämättö­mästi – niissä on aina ihmisiä, jotka va­roittavat, että jokin menee vikaan. Siksi läheskään kaikki kriisit, joita ennakoi­daan, eivät lopulta ole todellisia kriisejä.

Kirja käsittelee lopuksi neljää ajankohtaista uhkaa, jotka ovat talouden ja ympäristön kriisit sekä sodat ja uudet ”viholliset”, esimerkiksi Kiinan vallan kasvu. Runci­manin tulkinnan mukaan ei ole selvää, miten demokratioiden tulisi suhtautua näihin kriiseihin. Viime vuosikymmenen tulokset Irakin ja Afganistanin sodista se­kä ilmastonmuutoksen osalta eivät ole kuitenkaan kovin hyviä.

Vuonna 2008 alkaneen talouskriisin voittaminen voisi parantaa mahdolli­suuksia nousevien uhkien ratkaisemi­seen. Runciman huomauttaa, että de­mokratiassa ei kuitenkaan ole itsessään mitään sellaista ominaisuutta, joka var­mistaisi, että kaikki ongelmat ovat sel­vitettävissä. Demokratian kriisien histo­ria ei sellaisenaan toimi ratkaisuohjeena nykyisiin kriiseihin, vaikka se kertookin tiettyjen mallien toistuvan.

Kirja käsittelee paljon tietynlaista fatalismia, demokratioissa vallitsevaa loputonta luottamusta järjestelmän me­nestykseen. Sen rinnalla jäävät varjoon kansalaisten lisääntyvä epäluottamus, äänestysaktiivisuuden lasku ja populis­min nousu. Vaalit ja poliittisten toimijoi­den vaihtuvuus tarjoavat mahdollisuu­den muutokseen, mutta eivät välttämättä vaikuta poliittisen järjestelmän rakentei­siin millään tavalla.

Edelleen olisi kiinnostavaa lukea, miten tavat kohdata kriisejä eroavat toisistaan parlamentaarisissa ja presi­denttivaltaisissa järjestelmissä. Runci­man huomauttaa, että presidentit ovat yleisesti ottaen kriiseissä suojatummassa asemassa kuin Britannian kaltaisten par­lamentaaristen järjestelmien pääminis­terit, jotka voivat menettää paikkansa poliittisille haastajille.

Lopulta on tarpeellista pohtia krii­sin luonnetta ylipäätään. Jos kriisitilas­ta tulee ainakin julkisessa keskustelussa jatkuva normaalitila, on se vaarassa me­nettää koko merkityksensä väliaikaisena tapahtumana, joka edellyttää joitakin välttämättömiä toimenpiteitä. Jatkuvan kriisin keskellä päättäjien voi olla vai­keaa tulkita tapahtumia ja tehdä niistä oikeita johtopäätöksiä.

 

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.