Skip to main content

EU-lain anatomia

Pankkiunionin rakentamista koskevassa mittelössä EU-parlamentti ja komissio pelaavat samassa joukkueessa jäsenmaiden hallituksia vastaan.

Teksti Joonas Pörsti

Useat Euroopan unionin jäsen­maat kävivät vuosina 2010–2012 kuilun reunalla, kun ne joutuivat ottamaan veron­maksajien kontolle pankkiensa myön­tämiä ennätyssuuria lainoja. Esimerkiksi Irlannin ja Espanjan pankit olivat rahoit­taneet usean vuoden ajan rakennusbuu­mia, joka jätti näihin maihin lukematto­mia keskeneräisiä tai tyhjiä rakennuksia.

Pankkien velat olivat niin suuria, että valtiot eivät olisi yksin selvinneet pank­kien pelastamisesta. Kreikka, Portugali, Irlanti ja Kypros olisivat todennäköisesti ajautuneet pankkiensa perässä maksuky­vyttömyyteen ilman EU:n ja kansainvä­lisen valuuttarahaston IMF:n väliintuloa yhteensä yli 400 miljardin euron tuki­paketeilla.

Jotta tällainen tilanne ei toistuisi, EU:n komissio antoi viime kesänä ehdo­tuksen pankkiunionin instrumenteista, joilla on tarkoitus katkaista pankkien ja valtioiden välinen kohtalonyhteys.

”Pankkien konkurssin riskiä ei voi­da kokonaan poistaa, mutta yhteinen kriisinratkaisumekanismi ja -rahasto takaavat, että pankit ovat jatkossa itse vastuussa tappioistaan eivätkä ne kaa­du enää eurooppalaisten veronmaksajien niskaan”, lupasi komission puheenjohta­ja José Manuel Barroso.

Kilpailevat mallit

Komission ehdotuksen mukaan päätös kriisipankin alasajosta tai pelastamisesta tehtäisiin keskitetysti kriisinratkaisulau­takunnassa, jossa komissiolla on paljon päätösvaltaa. Tarvittava rahoitus kerät­täisiin etukäteen maksuina pankeilta. Tä­mä malli siirtäisi päätösvaltaa kansallis­ten pankkien kohtaloista jäsenvaltioilta EU-tasolle.

Jäsenvaltioiden ministerineuvostolle komission ehdotus ei sopinut. Etenkin Saksa ja pohjoiset jäsenmaat, kuten Suo­mi, ovat vastustaneet taloudellisen yh­teisvastuun lisäämistä. Ministerineuvosto laati viime syksyn aikana oman mallinsa, jossa hallitukset viime kädessä päättävät, ajetaanko jokin pankki alas vai pelaste­taanko se ensi alkuun veronmaksajien ra­hoilla. EU-tasolle perustettaisiin 55 miljar­din euron rahasto pelastusoperaatioihin, mutta rahat kerättäisiin pankeilta vasta vähitellen kymmenen vuoden kuluessa.

Kriisi synnytti lainsäädäntöä

Yhteinen valvontamekanismi

Vuoden 2011 alusta kolme uutta EU-virastoa on valvonut pankkien, sijoitusmarkkinoi­den, luottoluokittajien sekä vakuutus- ja eläkeyhtiöiden toimintaa. Euroopan keskus­pankki ottaa vuonna 2014 vastuulleen euroalueen 130 suurimman pankin taseiden valvonnan.

Yhteiset säännöt pankeille

Pankeilta on alettu vaatia enemmän omaa pääomaa suhteessa lainanantoon. Jos pankki menee siitä huolimatta konkurssiin, talletukset on suojattu kaikissa jäsenvaltiois­sa 100 000 euroon asti. Osak­keenomistajat ja sijoittajat kärsivät tappioita ensin, sitten yli 100 000 euroa tallettaneet. Vasta sen jälkeen tullaan ve­ronmaksajien kukkarolle.

Yhteinen kriisinratkaisumekanismi ja -rahasto

Viimeinen tarvittava osa EU:n pankkiunionissa on neuvotte­lujen vaikein. EU-tasolla pitäisi pystyä sopimaan, kuinka pal­jon pankkien pelastamiseen varataan yhteistä rahaa ja missä ongelmapankkien koh­talosta päätetään.

Parlamentti asettui kiistassa tuke­maan komission mallia, jota se pitää us­kottavampana ja nopeampana tapana ratkaista usein äkkinäisiä pankkikriisejä. Parlamentin yhteisessä kannassa epäil­lään myös, että pankkien alasajo voisi politisoitua hallitustenvälisissä neuvot­teluissa, joissa tehdään usein lehmän­kauppoja. Parlamentin 766 jäsentä olivat asiassa jopa 80-prosenttisen yksimielisiä; vastaan äänestivät lähinnä äärilaitojen edustajat, jotka näkivät ehdotuksen jo­ko federalistisena tai talouspoliittisesti oikeistolaisena.

Parlamentin talous- ja raha-asioiden valiokunnan brittiläinen puheenjohtaja Sharon Bowles on korostanut, että ky­symys on myös demokratian puolusta­misesta. Neuvosto ehdotti, että pank­kien pelastusrahastosta päätettäisiin hallitustenvälisellä sopimuksella. Parla­mentti taas ei näe syytä siirtää rahastoa koskevaa asetusta yhteisölainsäädännön ulkopuolelle.

Takaisin pääraiteelle

Europarlamentti on ollut usein sivussa talouskriisin akuuteimmassa vaiheessa, vaikka sen lainsäädäntö- ja budjettival­taa vahvistettiin vuonna 2009 voimaan astuneella Lissabonin sopimuksella. Krii­sipäätöksiä on tehty pakon sanelemana nopeasti ja suoraan hallitusten kesken. Parlamentille sopisi hyvin, että talous­päätöksiä tehtäisiin entistä enemmän keskitetysti EU:n komissiossa, jota par­lamentti valvoo.

Asetuksessa pankkien kriisinratkai­sumekanismista noudatetaan tavallista lainsäätämisjärjestystä, jolloin neuvoston ja parlamentin valtaoikeudet ovat täs­mälleen samat (ks. aikajana alla). Asetus ei tule voimaan ilman yhteisen kannan hyväksyntää molemmissa toimielimissä.

Ratkaisuun pyritään jo ensimmäises­sä käsittelyssä, jonka parlamentti pitää täysistunnossaan maalis- tai huhtikuus­sa. Lähestyvät vaalit lisäävät painetta kompromissiratkaisuun heti ensimmäi­sellä neuvottelukierroksella.

Jos sopua ei synny, parlamentti voi käyttää valtaansa torppaamalla ministe­rineuvoston mallin äänestyksessä. Silloin asia siirtyy vaalien jälkeen seuraavalle parlamentille. On myös mahdollista, että koko ehdotus raukeaa, jos EU-elinten vä­liset neuvottelut eivät tuota myöhemmin­kään tulosta. Pankkikriisejä hoidettaisiin silloin edelleen improvisoiden kansainvä­lisillä tukipaketeilla.

 

Juttua varten on haastateltu Euroopan parlamentin tiedotustoimiston päällikköä Pekka Nurmista.