Skip to main content

Kaaoksessa Euroopan voima

Kaaoksessa Euroopan voima

Kirjailija Hannu Raittilan mielestä Euroopan ongelmat palautuvat kulttuurieroihin. Toisaalta tilkkutäkkimäinen rakenne on myös mahdollistanut Euroopan menestyksen.

Teksti Juha Mäkinen

Kuvat VEIKKO WAHLROOS

Turkulaisessa lounasravintolassa käydään lyhyt ja hivenen absurdi keskustelu:

”Anteeksi, voisiko tuota tausta­musiikkia saada hieman hiljaisemmaksi, kun teemme tuossa haastattelua?”

”Valitettavasti ei voi, kun se on sää­detty tuolta koneelta.”

No, ei sitten. Tavallaan ihmisen ky­vyttömyys hallita itse luomaansa todel­lisuutta on mitä sopivin aloitus kirjailija Hannu Raittilan haastattelulle.

Raittila on kirjailijana erikoistunut prosessien, koneistojen ja logistiikan ku­vaamiseen. Hänen tyylilleen on leimal­lista tekniikan, hallinnon ja sotilaiden kielen uittaminen osaksi kaunokirjalli­suutta.

Millaisen romaanin Raittila mahtai­sikaan saada aikaan koneistojen koneis­tosta, Euroopan unionista?

”Se on erinomainen ja välttämätön romaanin aihe. On varmasti vain ajan kysymys, koska kirjoitetaan enemmän tai vähemmän suuri EU-romaani – ja jos ei kirjoiteta, se on eurooppalaisille kir­jailijoille hieman häpeäksi. ”

Kieli nousisi luontevasti yhdeksi täl­laisen romaanin keskeiseksi teemaksi. Paitsi että Euroopassa puhutaan kymme­niä eri kieliä, unioni on luonut omanlais­taan hallinnollista kieltä.

Siinä missä toimittaja joutuu tuskaile­maan vaikeaselkoisen EU-jargonin kans­sa, kirjailijalle kielellinen kankeus näyt­täytyy herkullisena materiaalin lähteenä.

”Siinä pitäisi vain pystyä pitele­mään itsestään kiinni. EU-kieli on niin altis parodioinnille, että kyse olisi enemmänkin tyylitajusta ja kohtuulli­suudesta, ettei se mene ihan överiksi. Mutta onhan EU myös lingvistisesti ihan vakavasti mielenkiintoinen kohde. Siinä on vielätämä Baabel-ilmiö, kiel­ten sekasorto. On selvää, että kaikkikäsitteet ja lauserakenteet ovat ihan kummallisia sekasikiöitä.”

Raittila vertaa nykytilannetta histo­riaan: aikoinaan latina oli yleiseuroop­palainen kieli, ensin kirkon ja sittemmin tieteen kielenä. Nyttemmin englannista on tullut globaali yleiskieli, mutta EU:ssa isojen jäsenmaiden – ennen kaikkea Ranskan – kansallinen itsetunto pitää huolen siitä, että englannin valta-asemaa suitsitaan.

”Aika luonteva henkilöhahmo EU-romaanissa olisi tulkki tai kääntäjä. Se olisi hyvä henkilö: sisäpiirissä, tietää ja kuulee paljon, mutta on kuitenkin vail­la muodollista valtaa. Jo Mika Waltarin historiallisissa Eurooppa-romaaneissa päähenkilönä on melkein säännönmu­kaisesti senaikainen kääntäjä eli kirjuri.”

Onko eurooppalaisuus niin henkistynyttä kuin me kuvittelemme? Mikä oikeastaan on eurooppalaisuuden ydin? Se on kyky pelkistää ja tyypillistää: luoda yleispäteviä kuvia, joiden mallin mukaan voidaan monistaa mittatarkkoja kappaleita. Eurooppalaisuus on teknologista kulttuuria. Sen suuri keksintö on standardointi ja siitä johdettu teollisuus. Eurooppalainen ei ole henkinen olento vaan kamasaksa.” (Kirjailijaelämää, 2006)

EU ei ole sama asia kuin Eurooppa. Eu­roopan pitkän historian rinnalla unioni on vasta nuori tulokas. Raittila toteaa­kin, että EU-romaanin takana täytyisi olla kiteytynyt näkemys Euroopasta ylimalkaan.

”Mikä Eurooppa on suhteessa mui­hin historiallisiin korkeakulttuureihin? Ja ennen kaikkea: miksi juuri Euroopasta tuli tieteellis-teknisen ja teollisen vallan­kumouksen kehto? Miksi ei Kiinasta tai arabien valtakunnasta? Ne olivat vau­raampia ja kehittyneempiä kulttuureja vuosisatojen ajan, kun Eurooppa oli vielä primitiivinen ja kaoottinen maail­mankolkka.”

Heitettyään ilmoille tämän ”sivili­saatiohistoriallisen probleeman” Raittila vastaa siihen: luultavasti juuri kaootti­suus, epäyhtenäisyys ja absoluuttisen keskusjohdon puuttuminen mahdollis­tivat Euroopan menestyksen.

Raittilan pohdiskelu alkaa muistut­taa luentoa – aivan kuten hänen romaa­nihahmojensa monologit. Kirjailijalla on mielenkiintoista sanottavaa Euroopan nykyisyydestä ja tulevaisuudesta, mutta ensin pitää vielä hakea vauhtia histori­asta, 1400-luvulta.

Kiinalla oli 1400-luvun alussa mittava laivasto. Sitä komensi Zheng He, joka teki seitsemän purjehdusta muun muassa Inti­aan, Persianlahdelle ja Afrikkaan. Vuonna 1424 keisariksi noussut Hongxi kuitenkin määräsi laivaston poltettavaksi.

Saman vuosisadan jälkipuoliskolla eurooppalaiset löytöretkeilijät purjeh­tivat Afrikkaan, lopulta myös Atlantin yli Amerikkaan. Siitä alkoi Euroopan menestys.

”Vaikka keskusjohtoisuus voi tuot­taa paljon hyvää – vakautta, vaurautta, järjestystä – se toisaalta mahdollistaa kohtalokkaat erheet, kuten Kiinan kei­sarin tapauksessa”, Raittila pohtii.

”Euroopassa ei koskaan syntynyt ehdotonta keskusjohtoisuutta. Katoli­nen kirkko pyrki aikoinaan sellaiseen asemaan, mutta ei se sitä saavuttanut. Maallinen ja kirkollinen valta ovat tais­telleet keskenään jatkuvassa pattitilan­teessa. Euroopan historian suuri linja on hedelmällinen pirstoutuneisuus.”

Tämä luova kaaos jalostettiin osaksi eurooppalaista valtio-opillista ajattelua Montesquieun muotoilemassa vallan kolmijako-opissa: pitää olla toisiaan ta­sapainottavia valtakeskuksia.

Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että hajautetun mallin mukainen Eurooppa taantuu, kun taas keskitetysti johdettu Kiina menestyy. Raittila ei silti luovu teesistään. Kiinan nopean kasvun on mahdollistanut alhainen lähtötaso. Euroopassa tilanne on päinvastainen.

Puhe keskitetyn tai hajautetun hallin­tomallin eduista ja haitoista tuo meidät takaisin nykyhetkeen. Eurooppalaisen politiikan keskeisimpiä vedenjakajia on kysymys siitä, pitäisikö EU:n integraa­tiota syventää vai pikemminkin purkaa.

Raittila arvioi, että jos Euroopan ta­lous ei osoita tervehtymisen merkkejä, voi talouden oma logiikka johtaa disin­tegraatioon – esimerkiksi joidenkin mai­den irtautumiseen eurosta.

”Eurossa konkretisoituu keskusval­lan idea, joka pyrkii sääntelemään maan­osan ja ylikansallisen talouden toimin­taa. Jos asiat menevät oikein hankaliksi, tulee piste, jossa markkinat eivät enää suostu yhteisvaluutan edustamaan sent­ralisaatioon.”

Raittila heittää esiin yllättävän aja­tuksen: ehkä edessä onkin paluu kau­punkivaltioiden ja pikkuruhtinaskuntien Eurooppaan.

Euroopan kartalla on jo Monacon, Andorran ja Liechtensteinin kaltaisia minivaltioita: superrikkaita, naapuriensa suojeluksessa lokoilevia veroparatiiseja. Niissäkö on Euroopan tulevaisuus?

”Ne ovat osa Euroopan tilkkutäkki­mäisyyttä. Ehkä niitä voisi verrata nisäk­käisiin, jotka pienuutensa ja muuntau­tumiskykynsä ansiosta menestyivät, kun dinosaurukset tuhoutuivat.”

Nykyisiä valtiorajoja koetellaan joka tapauksessa esimerkiksi skottien ja kata­laanien itsenäistymispyrkimyksissä, eikä Belgian tai Italiankaan koossa pysymi­nen ole kirkossa kuulutettua.

Toisaalta pelkkiin valtionrajoihin tuijottaminen ei ehkä ole olennaista, Raittila huomauttaa. Itsenäisten valti­oiden sisälläkin on erilaisia kaupunkeja, osavaltioita ja maakuntia, toiset menes­tyvämpiä kuin toiset.

Hannu Raittila

Hannu Raittila

  • Syntynyt Helsingissä 1956.
  • Naimisissa kirjailija Leena Landerin kanssa, kolme lasta aiemmasta liitosta.
  • Opiskeli Helsingin yliopis­tossa poliittista historiaa, sosiologiaa, valtio-oppia ja käytännöllistä filosofiaa.
  • Esikoisteos novellikokoelma Pakosarja vuonna 1993.
  • Sai Finlandia-palkinnon romaanistaan Canal Grandevuonna 2001. Lisäksi Finlandia-ehdok­kaana vuosina 1998 ja 2013.
  • Runeberg-palkinto uusim­masta romaanista Termi­naali vuonna 2014.

Mutta jos kirjailijan pitäisi lyödä ve­toa joko liittovaltiokehityksen tai kau­punkivaltioiden puolesta, minne hän rahansa laittaisi?

”En usko, että integraatio tästä ra­kenteellisesti lisääntyy. En toisaalta usko myöskään EU:n totaaliseen hajoamiseen. Kyseessä ei ole joko–tai- vaan sekä–että-kysymys. Luultavasti tapahtuu erilaisilla sopimuksilla toteutuvaa integraation sy­venemistä ja samaan aikaan myös disintegraatiota. Siinä toteutuu Euroopan historiallinen ominaispiirre: dynaaminen hajoamisen ja kiinteytymisen välinen kamppailu.”

Se tulee selväksi, että Raittila ei itse ole federalisti. Hänelle ajatukset liittoval­tiosta edustavat Kiinan keisari -ajattelua, jossa vallan keskittäminen uhkaa mennä vahingollisen pitkälle.

EU- komissio edustaa feodaalista perinnettä. Toimialat on jaettu komissaarien kesken läänityksiksi kuin ruhtinaskunnat. Ulkoa päin tulevalle kontrollille ei ole muotoja eikä perinteitä. Organisaatiossa ei tarvitse olla järkeä. Pääasia, että se on raskas. Lahjukset, väärinkäytökset ja nepotismi kuuluvat tällaiseen hallintokulttuuriin.” (Esseestä Jos en mä huomenna enää sitten saakaan, kokoelmasta Rahat vai kolmipyörä, 2002)

Kun Raittila puhuu Euroopan ongelmis­ta, hän ei yritäkään olla turhan diplo­maattinen. Hänen mielestään ongelmat palautuvat lähes aina pohjoisen ja etelän kulttuurisiin eroihin. On protestanttinen, rationaalinen pohjola ja katolinen, irra­tionaalinen etelä.

”Se ei koske pelkästään taloutta, vaan myös politiikkaa, hallintoa, ihan kaikkea. Jos mennään analysoimaan eu­ropoliittisia ongelmia, aika usein taustal­ta löytyvät nämä kulttuuriset erot.”

On kuvaavaa, että ulkomailla Rait­tilaa luetaan ennen kaikkea Saksassa. Talouskuria vaativan Saksan rooli Eu­roopassa on hieman samanlainen kuin italialaisten rakennussäännösten le­väperäisyyttä kauhistelevan insinööri Marrasjärven Raittilan Canal Grande -romaanissa.

”Ihmiskunnan historiassa on kaiken­laisia kokeiluja, joissa on yritetty muuttaa kulttuuria ja ihmistä ylhäältäpäin. Neu­vostoliitossa yritettiin luoda neuvostoih­mistä ja epäonnistuttiin. Miten Euroopas­sa olisi kyetty rakentamaan eurooppalai­nen ihminen? Kulttuurinen integraatio ei voi syntyä kuin orgaanisesti.”

Raittila toteaa, että yhteisvaluutta ja vapaa liikkuminen voivat kyllä luoda yhteiseurooppalaista kulttuuria mutta se tapahtuu hyvin hitaasti ja etenee eri maissa eri tahdilla.

”Mitä juurettomampi kulttuuri on, sitä alttiimpi se on integraatiolle. Sen ta­kia suomalaiset ovat paljon pidemmällä eurooppalaisen ihmisen kasvuprosessissa kuin kreikkalaiset tai portugalilaiset.”

Jottei tulisi vallan väärä vaikutelma, on syytä mainita, ettei Raittila edes toivo eteläeurooppalaisten muuttuvan järke­viksi skandinaaveiksi. Se kun olisi Eu­roopan kulttuurisen monimuotoisuuden kannalta suuri tappio.

Ihmisyhteisöt ovat kuin vesi, joka asettuu lopulta aina tasapainoon ja samaan pintaan, vaikka välissä olisi mitä. Veden pinnanerojen tavoin ihmisten elintasoerot aiheuttavat ihmisvirtojen jatkuvaa liikettä, eikä se lopu ennen kuin erot ovat asettuneet sellaiselle tasolle, että kuohuva ja hallitsematon liike loppuu.” (Terminaali, 2013)

Kirjailijana Raittila on toisaalta hyvin suo­malainen. Toisaalta hänen uusimpansa, viime syksynä ilmestynyt romaani Ter­minaali on teemoiltaan hyvin globaali kirja. Se sivuaa monia sellaisia aiheita, jotka ovat ulkomaanuutisten vakiotava­raa viime vuosilta: Afrikasta Eurooppaan suuntautuva siirtolaisuus, Syyrian sisäl­lissota, terrorismi.

”Alkukipinä kirjalle oli varmaankin lentokenttä ja kansainvälinen lentoliiken­ne, joka toimii nykyajan ja globalisaation metaforana. Sitä kautta globalisaation kasvaminen osaksi tarinan temaattista runkoa oli melkein välttämätöntä.”

Vaikka Raittila itse on ajatus- ja sa­natyöläinen, hänelle globalisaatio konk­retisoituu tavaroina ja niiden virtoina. Hän palaa haastattelun aikana monta kertaa samaan ajatukseen: esineet teke­vät meistä globaaleja.

”Emme voi kävellä kaupungissa met­riäkään näkemättä kymmeniä asioita ja esineitä, jotka sitovat meidät globaaliin maailmantalouteen ja logistiikkaan. Jos joku tuotaisiin silmät sidottuina Turun kadulle ja otettaisiin sitten side pois, ei hän välttämättä heti pystyisi päättele­mään, missä maassa hän on. Samat yli­kansalliset brändit ovat esillä kaikkialla.”

Tietenkään globalisaatio ei ole ilmiö­nä erityisen uusi, sen intensiteetti on vain aivan toista kuin vielä pari sukupolvea sitten.

Raittila ottaa vertailun vuoksi esiin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden al­la -trilogian. 1900-luvun alun torppa­rienkin pöydässä on kahvia, sokeria ja tupakkaa – arkisia kulutushyödykkeitä, jotka ovat kiinnekohtia sen ajan kansain­väliseen talouteen. Nyky-Suomeen ver­rattuna Pentinkulma on kuitenkin hyvin paikallinen ja omavarainen.

Tavaroiden lisäksi myös ihmiset virtaavat globaalissa maailmassa. Liikemiehet, turistit ja pakolaiset hakeutuvat kaikki omille valtaväylilleen.

Terminaali-romaanissa yksi päähen­kilöistä on suomalainen rajavartioupsee­ri, joka Schengen-tehtävissä liikkuessaan pohtii siirtolaisuuden syitä. ”Tärkeintä on poistaa syitä, jotka pakottavat ihmisiä ylittämään rajoja laittomasti”, kommo­dori Lampen toteaa.

Raittila on romaanihenkilönsä kans­sa samaa mieltä. Hän pitää laitonta siir­tolaisuutta yhtenä Euroopan suurimpana haasteena, mutta katsoo ihmisten liikku­misen parempien elinolojen perässä ole­van luonnonlain kaltainen vääjäämättö­myys. Siirtolaisvirtaa voi koettaa padota tai kanavoida, mutta se ei tyrehdy, ellei­vät olot lähtömaissa kohene.

Raittila on pannut merkille, että Suo­mi on ollut Euroopan rajavalvonnassa silmiinpistävän aktiivinen ”yli ja ohi nor­maaleiden Frontex-velvoitteiden”. Rajavartiolaitoksen lentokone partioi Välime­rellä viimeksi viime marraskuussa.

”Se on tietysti sikäli ymmärrettävää, että Suomella on Schengen-alueen pisin maaraja. Kansallinen etu ja kansallinen itsekkyys ovat ihan pätevä selitystekijä sille, että ollaan näin aktiivisia. Suomi­han on ollut aika tiukkana myös vastus­tamassa Romanian ja Bulgarian liitty­mistä Schengen-alueeseen.”

Raittila ei olisi Raittila, ellei hän kytkisi 2010-luvun siirtolaisuutta his­torialliseen viitekehykseen, 1700-luvun kolmiokauppaan. Afrikasta vietiin orjia Amerikkaan, ja orjatyövoimalla tuotet­tua puuvillaa, sokeria ja tupakkaa tuotiin Eurooppaan. Euroopassa valmistettuja ja jalostettuja tuotteita taas vietiin Afrik­kaan, jossa niillä ostettiin orjia…

Markkinavoimat hyödyntävät hal­paa työvoimaa aina siellä, missä sitä on tarjolla. Teollinen perustuotanto siirtyy Aasiaan, Helsingin rakennustyömailla puhutaan viroa, tomaatteja viljellään Es­panjassa laittomien siirtolaisten asemaa hyväksi käyttäen.

Raittila muistelee parin vuoden ta­kaista matkaansa Napoliin, jossa hän kiinnitti huomiota vähittäiskaupan toi­mintaan.

”Hirveä määrä siitä volyymistä oli pienissä kaupoissa. Tavaran kierto ja va­rastojen täydennys perustui siihen, että oli mustia miehiä, jotka nokkakärryineen työnsivät pahvilaatikoita sisään ja ulos pieniin myymälöihin. Suomessa kauppa ei pysyisi pystyssä noin työvoimainten­siivisellä systeemillä, vaan se on pakko perustaa koneistettuun ja huippuunsa trimmattuun logistiikkaan.”

Raittila on varttunut Helsingissä, elänyt rannikolla ja Savossa, reissannut Euroo­passa niin nuorena interreilaajana kuin kirjamessuilla kirjailijavieraana. Mitä eu­rooppalaisuus hänelle henkilökohtaisesti merkitsee?

”Kyllä se on aivan keskeinen osa identiteettiäni. Jos matkustan mihinkään mistään syystä, ei mulla suurta tarvet­ta ole poistua Euroopasta. Euroopassa on minulle riittävästi ja loputtomasti kiinnostavaa. Voi olla, että se on ahdas­katseista Eurooppa-keskeisyyttä, mutta olkoon sitten.”

Kirjailija palaa taas tavaravirtoihin.

”Olisi lapsellista olla ymmärtämättä sitä, että meistä kukaan ei voi monta­kaan tuntia elää ilman sitä näkymätön­tä verkostoa, joka yhdistää meidät koko maailmaan ja ennen kaikkea Euroop­paan. Sen asian tiedostaminen tuottaa maailmankatsomuksen, jossa olemme yhtä aikaa paikallisia, kansallisia ja maa­ilmankansalaisia.”

Raittilalla on kolme aikuista lasta. He ovat varttuneet globalisoituneessa maailmassa, jossa on täysin normaa­lia, että suuri osa kulutustavaroista on valmistettu toisella puolella maailmaa, ja jossa toisille mantereille suuntautuva matkailu on jo perin arkista.

Puhe matkustamisesta saa kirjailijan pohtimaan matkustamisen vauhtia ja sen vaikutusta ihmisen tajuntaan.

”Nykyään matkustaminen tapahtuu melkein yksinomaisesti lentämällä. Mi­nä taas olen interrail-sukupolvea. Siinä on aika iso ero, lentääkö lentokentältä toiselle ja putkahtaa kuin madonreiästä vai liikkuuko maanosan halki inhimilli­sesti hahmotettavalla tavalla. Siitä seu­raa toisenlainen maantieteen taju, jota ei voi syntyä lentomatkustajalle”, Raittila pohtii.

”Junakin on tietysti toinen juttu ver­rattuna siihen, kun Agricolat sun muut menivät Suomesta Pariisiin kävellen tai parhaassa tapauksessa hevoskärryllä.”

Ei Euroopan unionissa ole tärkeää se, mitä maanosan kansat sen piirissä tekevät, vaan se mitä ne eivät tee – sodi. Kun Euroopan ytimessä ei voi ottaa montaakaan askelta päätymättä jonkin järkyttävän joukkokuoleman tapahtumapaikalle, alkaa Europarlamentin edestakaisen marssin nähdä vähemmän naurettavana.” (Ulkona, 2008)

Raittila katsoo, että Euroopan unioni on edelleen, kriiseistä ja ongelmista huoli­matta, perusteltu juuri rauhanprojektina. Paperidivisioonien marssittaminen Brys­selin ja Strasbourgin välillä on paljon pienempi harmi kuin Euroopan historiassa toistuneet veriset sodat.

Toukokuun eurovaaleissa Raittila kertoo aikovansa etsiä ehdokkaakseen ”mahdollisimman laadukkaan yksilön”.

”Uskoisin, että EU:ssa vielä enemmän kuin Suomen eduskunnassa edustajan yksilölliset ominaisuudet ovat tärkeitä. Niihin kuuluvat henkilökohtainen nä­kemyksellisyys ja tervejärkisyys, mutta tietysti myös kommunikaatiokyvyt ja neuvottelu- ja sukkulointiominaisuudet.”

Eurovaalien alhaisen äänestysaktiivi­suuden syy löytyy Raittilan mielestä eu­roparlamentin toiminnasta: se ei rakenna kansalaisissa samaistumisen, sitoutumi­sen ja luottamuksen tunnetta.

”Mutta ei sitä pidä ihmetellä. Enem­mänkin olisi kummallista, jos äänestys­prosentti pyörisi 70 prosentin tuntumas­sa. Sitten voisi jo avata kuohuviinipullon ja todeta, että EU:n idea on todella on­nistunut.”