Kipeitä totuuksia Afganistanista

Nähtävästi Smith on jäänyt Afganis­tanin ja sen tuhansien kiehtovien tarinoi­den koukkuun: lopetettuaan työt Globe and Mail -lehdessä hän on sittemmin palannut Kabuliin International Crisis Group -järjestön tutkijaksi.

Smith nostaa kirjassaan esille monta kipeää totuutta. Konflikti Etelä-Afganista­nissa juontuu ensisijaisesti pataaniheimo­jen välisistä ristiriidoista. Osa heimoista on mukana Afganistanin hallituksessa, toiset taas tukeutuvat talibanliikkeeseen.

Kansainvälinen yhteisö tukee halli­tusta ja tulee täten vedetyiksi paikalliseen konfliktiin, jonka syntyhistoriaa ja juu­ria harva todella ymmärtää. Pataanien kunniasäännöstö, pashtunwali, velvoit­taa kostamaan murhatun sukulaisen puolesta. Hallituksen ja kansainvälisten joukkojen toiminta taistelukentällä ei tä­ten vähennä vastarintaa vaan pitkittää sitä, kun tapetun taistelijan tilalle nousee veli tai serkku.

Vuosien mittaan Smithille hahmot­tuu myös karu todellisuus huumetuo­tannon roolista köyhien viljelijöiden ainoana tulonlähteenä. Sekä talibanlii­ke että hallitusta tukevat tahot toimivat jalostajina, kuljettajina ja kauppiaina. Smith kyseenalaistaa kansainvälisen yh­teisön huumeiden vastaisen toiminnan järkevyyden.

Muiden Afganistan-asiantuntijoiden tavoin Smith muistuttaa perustavanlaa­tuisesta läntisestä väärinymmärryksestä: talibanit eivät ole globaaleja jihadisteja vaan Afganistanin ja Pakistanin pataa­nien liike, joka näkee itsensä isänmaalli­sena oikeauskoisten vastarintaliikkeenä, joka taistelee läntisen modernismin tuo­maa moraalista rappiota vastaan.

Smith kokee henkilökohtaisesti tur­vallisuustilanteen jatkuvan heikkenemi­sen. Ensimmäiset vuodet talibanhallinnon kaatamisen jälkeen olivat myös Etelä-Af­ganistanissa suhteellisen rauhallista aikaa. Sittemmin tilanne on muuttunut, ja sodan pitkittymiseen turhautuneet Afganistanin hallitus ja kansainvälinen yhteisö ovat jo parin vuoden ajan kutsuneet talibaneja mukaan neuvottelemaan rauhasta. Taliba­nit ovat kieltäytyneet todeten, että ”Teillä on kellot, meillä on aikaa”.

Afganistaniin ei saada ainakaan lyhyellä aikavälillä rauhaa ilman talibanien ja heidän liittolaistensa osallistumista po­liittiseen prosessiin. Kuten kirja hyvin kuvaa, talibanien kannat ovat pysyneet sangen johdonmukaisina ja muuttumat­tomina. Afganistanin nykyinen hallitus ei ole heille kunnioitettava vastustaja eivät­kä he suostu osallistumaan poliittiseen prosessiin, ellei siihen liitetä perustuslain muutosta.

Talibanien mukaan uuden perus­tuslain tulisi edistää ”islamin oppien mukaista elämää” ja Afganistanin oi­keusjärjestelmän tulisi nojautua šariaan. Jokainen voi päätellä, mitä tämä tarkoit­taisi perusoikeuksille, kuten naisten oi­keuksille.

Afganistan on muuttunut vuoden 2001 jälkeen. Pääosin kansainvälisellä rahalla on rakennettu teitä, kouluja, sai­raaloita ja kännykkäverkkoja. Jälleen­rakennustyön vaikutukset jäävät silti puutteellisiksi, koska hankkeella ei ole kunnollista pohjaa.

Smith vertaa jälleenrakennustyötä Kandaharin maakunnassa sijaitsevaan Sarpozan vankilaan: Talibanit hyökkä­sivät vankilaan kesäkuussa 2008 ja va­pauttivat noin 800 vankia. Iskun jälkeen kansainvälisillä varoilla parannettiin vanginvartijoiden koulutusta ja varus­tusta, korotettiin vankilan muuria, lisät­tiin piikkilanka-aitoja sekä rakennettiin betoniesteitä porttien eteen autopommi-iskujen varalta.

Kaikesta varautumisesta huolimatta arviolta 400–500 talibania pakeni Sarpo­zasta vuonna 2011 yksinkertaisesti kai­vamalla tunnelin, jonka suuaukko sijaitsi aivan vankilan porttien edessä olevassa kaupassa. Paikallisilta asukkailta ei tullut tunnelista mitään vihjeitä.

Smithin mukaan kansainvälisen yhteisön aikomukset olivat jaloja: Af­ganistaniin haluttiin viedä rauhaa ja de­mokratiaa, ja maasta haluttiin rakentaa oikeusvaltio. Uskottiin, että nykyaikai­silla kehitys- ja sotilasmenetelmillä voi­taisiin pystyttää valtio, joka parantaisi Etelä-Afganistanin asukkaiden elämää ja poistaisi terrorismin pesäkkeitä.

Kumpikin arvio osoittautui vääräksi. Vetäytyessään kansainväliset joukot jät­tävät taakseen laajoja alueita, jotka eivät ole Afganistanin hallituksen kontrollissa. Ei ole mitään varmuutta siitä, etteivätkö nämä alueet toimisi jatkossa kansainvä­listen jihadistien tukialueina.

Smith maalaa synkän kuvan Etelä- Afganistanin tulevaisuudesta. Hän ei usko niinkään talibanien uuteen vallan­nousuun. Nämä vahvistanevat asemaan­sa monella alueella, mutta hallitus ja sen tukijat ovat kansainvälisellä avustuksella nostaneet merkittävästi taistelukykyään ja säilyttänevät valtansa suurissa asutuskeskuksissa ja pääliikenneväylillä, aina­kin niin kauan kuin kansainvälinen ra­havirta jatkuu.

Sen sijaan Smith, kuten moni muu tarkkailija, pelkää paluuta sisällissodan kaltaiseen tilaan, jossa paikalliset voi­mahahmot hallitsevat omia alueitaan ja kilpailevat keskenään vallasta ja rikas­tumisen mahdollisuuksista. Paikallisille ihmisille tämä ei lupaa hyvää.

On helppo yhtyä Smithin näke­mykseen, ettei Afganistan tarvitse uutta surgea, sataatuhatta länsimaista sotilastataistelemaan kapinallisia vastaan. Sen si­jaan maa tarvitsee laajaa kansainvälistä tukea – vielä vuosikymmenien ajan.

Kirjoittaja työskenteli 2011–2013 Suomen lähettämänä poliittisena neuvonanta­jana Naton ISAF-operaatiossa Pohjois- Afganistanissa.