Skip to main content

Myanmarin pitkä tie rauhaan

Myanmarin pitkä tie rauhaan

Myanmarissa soditaan nyt vähemmän kuin yli puoleen vuosisataan. Orastava demokratia vaatii rauhaa, mutta kestävätkö neuvottelut vuosikymmenten vihanpidon?

Teksti Henrik Suni

Kuvat Henrik Suni

Pienen kylän nimi eteläisessä Myanmarissa kalskahtaa kor­vaan. Peace Hill – Rauhankuk­kula.

Silmänkantamattomiin kylän ympä­rillä levittäytyy vuorten päällä kumpui­leva viidakko, jota paksu sumuvaippa pitää otteessaan. Kylän toisella laidalla on Myanmarin armeijan parakki, viisi ki­lometriä toiseen suuntaan karen-heimon sotilaiden tukikohta.

Aina välillä ampumaharjoitusten pauke rikkoo hiljaisuuden, kunnes su­mu taas tukahduttaa laukausten kaiun.

Kylää halkoo monttuinen hiekkatie, eteläisen Tenasserimin läänin pääväylä. Sitä pitkin ovat vuosien saatossa mars­sineet vuoroin hallituksen joukot, vuo­roin karenien vapautusarmeijan KNLA:n sotilaat.

Tenasserimin lääni on ollut vuo­sikymmeniä suljettuna ulkopuolisilta. Pääsy tänne on vieläkin hyvin rajoitettua.

”Kylän nimi on Rauhankukkula, koska tänne muuttavat ne, jotka eivät enää jaksa sotia”, tien varressa seisovan teepuodin omistaja Saw Teh Teh sanoo ja virnistää. Miehen puheesta on vaikea erottaa, onko kylän nimessä mukana ri­paus ironiaa.

Peace Hill on karen-heimon kylä, ja sumun alle jäävä viidakko ehti toimia yli kuusi vuosikymmentä Myanma­rin armeijan ja karenien välisen sodan näyttämönä. Taistelut taukosivat kaksi vuotta sitten historialliseen tulitaukosopimukseen.

Teekojun räystään alle mahtuu muutama nuhjuinen pöytä, joiden ääressä vah­vaa maitoteetä ryystetään posliinisista mukeista.

37-vuotias Saw Teh Teh on lyhyt, ei enempää kuin 160-senttinen, mutta näyttää sitäkin sitkeämmältä. Katse on tuima ja pistävä.

Saw Teh Teh varttui sodan keskellä ja omaksui lähtöasetelman varhain: julmat burmalaiset haluavat tappaa oikeuksien­sa puolesta kamppailevat karenit. Vuo­sikausien perintö siirtyi Saw Teh Tehille. Hän tarttui itse aseisiin KNLA:n riveissä 13-vuotiaana pojankloppina.

Vuosi oli 1988 ja koko Myanmar kuohui. Pääkaupungin Rangoonin ka­duilla kamppailtiin verisesti demokratian puolesta, mutta samaan aikaan Myan­marin hallitus kävi raakaa sotaa myös toisella rintamalla.

Maan kymmenet etniset vähemmis­töt – jotka muodostavat kolmanneksen maan väestöstä – olivat jo vuosikym­meniä käyneet rajaseutujen viidakoissa sissisotaa milloin itsenäisyyden, milloin itsemääräämisoikeuden puolesta. Näistä ryhmistä karenit olivat olleet sodassa pi­simpään, käytännössä koko Myanmarin itsenäisyyden ajan.

Karenit ovat Myanmarin toiseksi suurin etninen vähemmistö ja muodosta­vat noin seitsemän prosenttia maan väes­töstä. Tarttuessaan aseeseen Saw Teh Teh ei tiennyt tuon taivaallista Myanmarin valtaväestön demokratiakamppailusta tai etnisten konfliktien laajuudesta. Hän­tä ärsytti se, kuinka vaikeaa elämä kare­neille oli. Eniten se, ettei karenina päässyt valtaväestön lasten tavoin kouluun.

”Niin yksinkertaista se oli. Ajatus so­timisesta oli jännittävä ja jotenkin ajatte­lin, että niin kuuluu tehdä. Olimme olleet sodassa koko elämäni ajan.”

Luottamuksen puute on yksi Myanmarin orastavan rauhan ongelmakohdista. Saw Teh Teh ei luota tulitauon kestävyyteen, vaikka elämä sen myötä helpottuikin. Teepuodissa asioivat sotilaat muistuttavat vanhoista kaunoista päivittäin.

Luottamuksen puute on yksi Myanmarin orastavan rauhan ongelmakohdista. Saw Teh Teh ei luota tulitauon kestävyyteen, vaikka elämä sen myötä helpottuikin. Teepuodissa asioivat sotilaat muistuttavat vanhoista kaunoista päivittäin.

Myanmar on ottanut hurjia harppauksia kohti demokratiaa sen jälkeen kun sotilas­juntta väistyi siviilihallinnon tieltä vuonna 2010. Näkyvin niistä oli oppositiojohtaja Aung San Suu Kyin vapautus yhteensä 16 vuoden mittaisesta kotiarestista.

Uudistuksista merkittävin on kuiten­kin käyntiin polkaistu rauhanprosessi, ka­renien kanssa työtä tekevän Norwegian People`s Aid -järjestön (NPA) Myanmarin maajohtaja Andreas Indregard uskoo.

Parin vuoden sisällä hallitus on sol­minut neljätoista kahdenkeskistä tuli taukosopimusta etnisten armeijoiden kanssa. Sopimusten ulkopuolelle ovat jääneet enää kachinjärjestö KIO ja pa­laungien TNLA.

Tulitaukojen ansiosta Myanmarissa soditaan nyt vähemmän kuin kertaakaan yli puoleen vuosisataan. Silloin tällöin vanhat kaunat kärjistyvät satunnai­siksi kahinoiksi, muuten tulitaisteluita käydään enää palaungien ja kachinien alueilla. Liikkuminen yli vanhojen rin­tamalinjojen on vapautunut ja ainakin teoriassa entiset sotatantereet ovat avau­tuneet kehitykselle.

Indregardin mukaan entisillä kon­fliktialueilla asuvien ei tarvitse – ensim­mäistä kertaa vuosikymmeniin – pelätä viidakkoon pakenemista tai väkivaltai­suuksia. Lopullinen rauha on silti vielä kaukana. Nyt maahan pitäisi saattaa niin kestävälle pohjalle rakennettu kan­sallinen aselepo, että se kestäisi pitkätkin rauhanneuvottelut.

Varsinaisten rauhanneuvotteluiden odotetaan pääsevän käyntiin mahdol­lisesti jo kevään aikana. Niiden tähtäi­messä ei ole enempää eikä vähempää kuin löytää avain vuosikymmenten po­liittiseen, sotilaalliseen, taloudelliseen ja kulttuuriseen lukkoon.

”Lähi-idän rauha on tähän verrattu­na yksinkertainen tehtävä”, Indregard sanoo, ja viittaa Israelin ja Palestiinan konfliktiin.

Indregard tietää mistä puhuu. Ennen Myanmariin tuloaan hän työskenteli vuosia muun muassa YK:n ja Internatio­nal Crisis Groupin (ICG) leivissä pales­tiinalaisalueilla.

”Lähi-idän rauhanneuvotteluissa pöytään tuodaan kahden osapuolen toiveet ja ehdot. Myanmarissa on 17 merkittävää etnistä aseellista järjestöä. Näiden lisäksi maassa toimii kymmeniä pienempiä ryhmittymiä.”

Mutta Indregard ei peittele opti­mismiaan. Norjalainen muistuttaa, että osapuolten määrä antaa etnisille ryhmille edun neuvotteluissa.

Rauhaa neuvotellaan nyt yhteisesti kaikille etnisille vähemmistöille. Käy­tännössä hallitusta vastassa istuu etni­siä vähemmistöryhmiä edustava NCCT. Aikaisemmin neuvottelut on käyty kah­denkeskisinä, jolloin etu on aina ollut hallituksella.

”Neuvotteluissa on nyt tasapaino. Etniset ryhmät muodostavat yhdessä va­kavasti otettavan vastuksen, kun pöydän toisella puolen istuvat hallituksen edus­tajat.”

Optimismiin on toki muitakin syitä.

Indregardin puheessa vilisevät jat­kuvasti sanat ”paikallinen” ja ”omis­tajuus”, kun hän painottaa rauhanneu­votteluiden olevan tiukasti paikallisten käsissä. Myanmarin kotikutoiset rauhanneuvottelut käydään suoraan halli­tuksen ja etnisten ryhmien välillä ilman merkittäviä ulkomaisia välikäsiä tai rau­hanvälittäjiä.

Ulkomaiset järjestöt ovat NPA:n ta­voin keskittyneet konfliktista kärsineiden yhteisöjen auttamiseen, luottamuksen ra­kentamiseen sekä rauhanneuvotteluiden tukemiseen ja monitorointiin.

Kansainväliset lahjoittajat, muiden muassa Euroopan unioni ja Maailman­pankki ovat keränneet liki 400 miljoo­naa euroa kassaan, jolla on tarkoitus rahoittaa konfliktialueiden kehitystä ja parantaa elintasoa.

”Aikaisemmin aselepo on etnisil­le ryhmille ollut kirosana, sillä se on tarkoittanut armeijan vahvempaa läs­näoloa. Tällaisten pienten kehitysyh­teistyöprojektien kautta kansainväli­nen yhteisö haluaa lisätä luottamusta aselepoon konfliktialueilla”, Suomen ulkoministerin erityisedustaja Kimmo Kiljunen kertoo.

Myös Suomi on ollut mukana Myan­marin rauhan rakentamisessa kehitysyh­teistyöllä. Kiljusen mukaan suurin tuki on kuitenkin laitettu aseellisten etnisten ryhmien kouluttamiseen neuvotteluja varten.

”Olemme yhdessä etnisten ryhmien kanssa luoneet agendan, joka on nyt hyväksytty hallituksen puolelta neuvot­telujen lähtökohdaksi”, Kiljunen sanoo.

Uutta on, että hallitus ylipäätään on suostunut samaan pöytään ryhmien edus­tajien kanssa. Aiemmissa yrityksissä hal­litusta edusti neuvotteluissa tiedustelupalvelu.

”Etnisten ryhmien edustajien tulo Yangoniin rauhanneuvotteluihin on Aung San Suu Kyin vapautumisen jäl­keen vahvin merkki reformeista. Vielä pari vuotta sitten heidät olisi viety van­kilaan”, Indregard sanoo.

Vaatimaton tiilirakennus Tenasserimin pää­kaupungin Dawein keskustassa on yksi konkreettisimmista myönnytyksistä, jon­ka karenit saivat tulitauossa. Se on ka­renjärjestö KNU:n ja sen aseellisen siiven KNLA:n Tenasserimin läänin päämaja.

KNU:lle se on merkki siitä, että kare­nit otetaan vakavasti. Järjestöt muutti­vat kivirakennukseen vasta vuosi sitten, sitä ennen päämajaa pidettiin ”jossain viidakossa”.

”Aikaisemmin meillä ei ollut mitään asiaa kaupunkiin. Lain mukaan olemme vieläkin lainsuojattomia, mutta osana tulitaukoa meille luvattiin koskematto­muus”, KNU:n oman pakolaisjärjestön johtaja Saw Thu Yeh sanoo.

Myanmar ei ole koskaan ollut kan­sallisvaltio eivätkä etniset ryhmät luon­tainen – saati tasa-arvoinen – osa yhteis­kuntaa.

Myanmar on kuin äkkiä yhteen ku­dottu tilkkutäkki, jonka saumoja yrite­tään nyt vahvistaa. Kaikkiaan Myanma­rissa elää yli sata etnistä vähemmistöä. Ryhmiltä puuttuu lähes kokonaan oma hallinto, ja aluerajat ovat epäselvät ja päällekkäiset. Etnisillä vähemmistöillä on omat kielet, mutta esimerkiksi kou­luissa vain myanmarin kieli hyväksytään.

Ryhmien integroiminen yhteiskun­taan on rauhan kannalta välttämätöntä, mutta vapauksien riisto on kylvänyt vä­hemmistöihin katkeruutta.

”Emme voi vieläkään harjoittaa omaa kulttuuriamme vapaasti. Kiinan­kielisiä kouluja on maassa vaikka kuin­ka, mutta silti me emme saa opettaa lap­siamme karenin kielellä”, Thu Yeh sanoo silminnähden tuohtuneena.

”Haluamme tasa-arvoiset oikeudet, vapauden, rauhan ja sovinnon.”

Itsenäisyys ei enää vuosikymmeniin ole ollut minkään etnisen ryhmän ta­voitteena. Vaatimukset ovat kiteytyneet vahvemman itsemääräämisoikeuden ympärille. Sen toteutumiseksi maasta pitäisi tulla liittovaltio. Viime vuosien uudistusten jälkeen kuuluminen Myan­mariin on alkanut näyttää etnisille ryh­mille aiempaa houkuttelevammalta vaihtoehdolta.

Thu Yeh vakuuttaa karenien sitoutu­mista rauhaan.

”Sota ei vie meitä mihinkään, sitä ei kukaan enää tahdo, ja teemme tosissam­me työtä rauhan eteen. Mutta älä vain kirjoita, että täällä on rauha. Siihen on vielä pitkä matka.”

Todennäköisesti viimeistä kauttaan Myan­marin presidenttinä istuva U Thein Sein on tehnyt selväksi, että hän haluaa jättää rauhan perinnöksi maalleen.

Indregardin mukaan nykyhallitus näkee rauhan koko demokratiakehityk­sen perustana. Ilman rauhaa hallituksen visio talouden vapauttamisesta ja maan avautumisesta jäisi torsoksi.

Myanmarin hallitus on luvannut etnisille ryhmille, että kaikesta muusta paitsi Myanmarista irtautumisesta voi­daan keskustella. Nyt siviilihallituksen pitää pystyä osoittamaan myös kulissei­hin siirtyneelle armeijalle, että reformit vahvistavat Myanmaria.

”Federalisaatio oli kauan kirosana Myanmarissa, mutta vähitellen se on alkanut nousta myös ministereiden pu­heisiin”, Indregard sanoo.

Myös Kiljunen näkee, että federali­saatio eli liittovaltiokehitys on aivan eh­doton lähtökohta rauhanneuvotteluille. Se, että liittovaltiosta ollaan valmiita keskustelemaan, ei kuitenkaan takaa ryhmille itsemääräämisoikeutta.

”Nyt pitää varmistaa, että tulitauko­sopimukset kantavat, vasta sen jälkeen voidaan alkaa keskustella rauhan todel­lisesta sisällöstä”, Indregard sanoo.

Talouskasvun kynnyksellä

Talouskasvun kynnyksellä

Myanmar on pinta-alaltaan Kaak­kois-Aasian suurin maa. Asuk­kaita on noin 55 miljoonaa. Heistä alle 70 prosenttia on etnisesti burmalaisia.

Aina vuoden 1948 itsenäistymi­seen saakka Myanmar oli maailman suurin riisinviejä ja alueen vaurain maa. Itsenäistymisen jälkeen talou­den kansallistaminen köyhdytti Myanmarin nopeasti.

Vallan kaappasi vuonna 1962 sotilashallinto, joka ajoi sosialismia. Myanmar eristäytyi muusta maail­masta, ja taloudellinen kehitys py­sähtyi.

Vuosien tyytymättömyys johti vuonna 1988 jättimielenosoituksiin, joita seurasi uusi verinen sotilasval­lankaappaus. Sotilasjuntta hallitsi maata rautaisella kädellä vuoteen 2010, jolloin Myanmar siirtyi rauhan­omaisesti siviilihallintoon.

Perustuslaki on entisen sotilas­johdon kirjoittama, ja käytännössä armeijalla on vieläkin laajat valtaoi­keudet.

Myanmarin armeijan ja etnisten ryhmien välinen konflikti on nyky­historian pisin sisällissota, jossa on kuollut jopa miljoona ihmistä. Myanmar on konfliktin jäljiltä yksi maailman miinoitetuimmista maista.

Myanmar sijoittuu inhimillisen kehityksen indeksissä sijalle 149, mutta talouden odotetaan kasvavan tänä vuonna noin 6,8 prosenttia. Maa tuottaa öljyä ja maakaasua. Ulkomaisia sijoituksia houkuttelee niiden ohella maan sijainti. Naapuri­maita ovat Intia, Kiina, Bangladesh, Thaimaa ja Laos, joissa asuu yh­teensä yli 2,8 miljardia ihmistä. Myanmarilla on lisäksi runsaat met­sävarat ja hedelmällinen maaperä.

Suurin huoli kohdistuu armeijaan, jolla on perustuslaillinen oikeus kaapata valta, mikäli Myanmarin yhtenäisyyttä uhataan. Sitä, kokeeko armeija keskuste­lun liittovaltiosta yhtenäisyyden uhkana, voi vain veikkailla.

Myanmarin rauhoittumisen taustalla ovat voimakkaat taloudelliset intressit. Kaikissa hallituksen ja karenjärjestö KNU:n sekä kachinjärjestö KIO:n väli­sissä neuvotteluissa sovittelijoina ja alul­lepanijoina ovat toimineet liikemiehet, joiden mielenkiinto kohdistuu luonnon­rikkauksilla vuorattuihin rajaseutuihin.

Jo nyt tulitaukosopimukset ovat vauhdittaneet Myanmarin talouskasvua, kun rajaseudut ovat avautuneet burma­laisille.

Neuvotteluissa oikeus luonnonvaro­jen käyttöön on noussut kulttuuriakin tärkeämmäksi kysymykseksi. Esimer­kiksi karenalueiden maaperä on täynnä rikkauksia ja suurin osa tiikkimetsistä käytännössä odottaa hakkuuta. Kachin-lääni taas tunnetaan suurista jadevaran­noista.

Vuosikymmeniä kestäneen sodan seurauksena etnisten alueiden tiet ovat huonossa kunnossa, sähkölinjat harvassa ja ihmiset burmalaisia alueita köyhem­piä. Konfliktin aikana hakatut metsät eivät ole tuoneet hyvinvointia tai työtä paikallisille yhteisöille, vaan rahat ovat päätyneet sotilashallinnolle. Pelkona on, että rauha vie vähemmistöiltä oikeuden rajaseutujen kaivannaisiin ja muihin luonnonvaroihin.

”Tulitauko on avannut nämä alueet, ja kaikki haluavat osingoille, mutta ka­renit jäävät taas jalkoihin. Ihmisillä ei ole todistuksia maiden omistuksesta tai rahaa lunastaa maata takaisin. Uudelleen aloittaminen on melkein mahdotonta”, Thu Yeh sanoo.

Kun Saw Teh Teh tarttui aseisiin 1980-lu­vun lopussa, taistelut Rauhankukkulan ympärillä lisääntyivät. Nuori miehenalku otti aseensa ja yhtyi KNLA:n rintamaan aina kun taistelut levisivät tarpeeksi lä­helle kotikylää.

1990-luvun lopulla kylässä taisteltiin jatkuvasti. Myanmarin armeija pidätti kyläläisiä. Kuulustelut ja kidutukset tulivat valitettavan tutuiksi myös Saw Teh Tehille.

”Valehtelin minkä ehdin. Olin KNLA:n sotilas, olin tappanut burmalai­sia. Minut olisi teloitettu jos he olisivat tienneet sen. Lopulta se kaikki kävi liian raskaaksi ja pakenimme kylästä.”

Seuraavat neljä vuotta Saw Teh Teh piilotteli vaimonsa kanssa viidakossa muutaman päivämatkan päässä kotiky­lästä. Välillä asuttiin jonkun talossa, välil­lä viidakossa. Aina kun taistelut levisivät, piti vaihtaa paikkaa. Ruoka kannettiin mukana ja osa piilotettiin viidakon kät­köihin varastoon. Kun ruoka loppui, piti palata salaa kotikylään hakemaan lisää.

”Ja katsomaan, onko talo vielä pys­tyssä.”

Lopullisesti Saw Teh Tehin perhe palasi kotiin kymmenen vuotta sitten, väsyneenä vuosien pakoiluun.

Armeijan parakki kylän korkeim­malla kohdalla muistuttaa sotavuosista. Sotilaat käyvät päivittäin Saw Teh Tehin teepuodilla, istuvat räystään alla ja ryys­tävät maitoteetä. Enää tosin ei puhuta sotilaista vaan turvallisuusjoukoista.

”He ostavat ja minä myyn”, Saw Teh Teh nauraa.

Pienen myhäilyn jälkeen tulee tun­nustus: ”En minä tosin niiden kasvoja haluaisi täällä nähdä.”

Kymmeniä vuosia kestäneen sodan jälkeen Saw Teh Tehin tunteet käyvät jär­keen. Rauhassa ei ole täällä kyse politii­kasta vaan luottamuksesta. Säännölliset yritykset rakentaa rauhaa ovat karenien kohdalla aina päättyneet joko riittämät­tömiin myönnytyksiin tai petettyihin lu­pauksiin.

”Niin kauan kuin olen elänyt, on armeija pettänyt lupauksena. Samat ihmiset jotka halusivat tappaa meidät haluavatkin nyt rauhaa. Mikä muka on muuttunut?”

Saw Teh Teh uskoo lujasti, että to­dellisuudessa armeija pitää hengähdys­taukoa.

”Minä näen sen omilla silmilläni. Joukkoja tuodaan vuorelle koko ajan li­sää ja ampumaharjoitukset ovat lisäänty­neet. Varustautuminen on nyt kovempaa kuin vuosiin. Vuorella ollaan ympärivuo­rokauden valmiudessa.”

Sitten Saw Teh Teh osoittaa toiseen suuntaan, kohti KNLA:n sotilastukikoh­taa.

”Eivät hekään rauhaan luota. Siellä kerätään ruokaa ja ammuksia. Odote­taan että jotain tapahtuu.”

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.