Skip to main content

Saksa pitää linjansa

Saksa pitää linjansa

Saksan uusi hallitusohjelma ei tee myönnytyksiä talouskriisin koettelemille EU:n jäsenmaille.

Teksti Tuomas Iso-Markku

Kuvat KUVA: FABRIZIO BENSCH / REUTERS / LEHTIKUVA

”Gemeinsam erfolgreich”, yh­dessä menestyksekkäät, julis­tivat Angela Merkelin kristil­lisdemokraattisen CDU-puo­lueen vaalimainokset syksyllä 2013. Ne viittasivat Merkelin kahdeksaan vuoteen Saksan johdossa.

Totta on, että talouskriisin keskellä­kin kasvu-uralla pysytelleestä Saksasta on viime vuosina kehittynyt Euroopan unionin vaikutusvaltaisin jäsenmaa. Saksa kantaa suurimman taloudellisen vastuun euroalueen kriisimaille myön­netyistä lainapaketeista ja on pitkälti määrännyt ne lääkkeet, joilla EU hoitaa kriisiään.

Muualla Euroopassa ja erityisesti Etelä-Euroopan kriisimaissa Saksan vaa­timat säästötoimet sekä kivuliaat raken­neuudistukset herättävät kuitenkin huo­mattavaa vastustusta, jota ruokkii myös maan lisääntynyt poliittinen painoarvo.

Financial Times -lehden kesällä 2013 teettämän kyselyn mukaan 56 prosenttia ranskalaisista, 82 prosenttia italialaisis­ta ja peräti 88 prosenttia espanjalaisista on sitä mieltä, että Saksan vaikutusvalta EU:ssa on kasvanut liian suureksi.

Toisaalta Saksaa on syytetty myös sii­tä, ettei se ole ollut valmis omaksumaan painoarvonsa edellyttämää roolia unio­nissa. Puolan ulkoministeri Radosław Sikorski totesi talvella 2011, ettei pel­kää niinkään Saksan kasvavaa vaiku­tusvaltaa kuin Saksan toimettomuutta. Kriitikkojen mukaan Saksa on käyttä­nyt valtaansa lähinnä oman taloudelli­sen menestyksensä turvaamiseen. Sen sijaan maa ei ole ottanut kriisin ryvet­tämän EU:n vetovastuuta harteilleen tai esittänyt pitkän aikavälin suunnitelmia unioninkehittämiseksi.

Tätä näkemystä vahvistivat osaltaan myös viime syyskuun liittopäivävaalit. Vaaleja seurattiin muissa EU-maissa poikkeuksellisen tarkasti, odotettiinhan vaalien määrittävän paitsi Saksan oman EU-linjan myös koko unionin kurssin. Vaalikampanjoissa ei kuitenkaan juuri puhuttu EU:sta, sillä saksalaiset poliitikot välttivät tietoisesti tarttumasta monien äänestäjien karsastamiin EU-asioihin.

EU-keskustelun varovaisuuteen vai­kutti varmasti myös se, että Saksassa Eurooppa-politiikasta on viime vuosina muodostunut eräänlainen liittokansleri Merkelin ja valtiovarainministeri Wolf­gang Schäublen yksityisalue. Enemmistö saksalaisista pitää Merkelin kriisinhoi­totoimia ja koko EU-linjaa oikean suun­taisina. Edes neljä vuotta oppositiossa viettäneet sosiaalidemokraatit eivät uskaltautuneet tosissaan haastamaan CDU:ta EU-politiikan saralla.

Eurokriisin seurauksena kansallisesta politiikasta, ja ennen muuta talouspoli­tiikasta, on kuitenkin yhä vahvemmin tullut EU-politiikkaa. Saksa ja euro­alueen muut lainoittajamaat seuraavat kriisimaiden säästöjä ja arvioivat nii­den vaikutuksia euroalueen vakauteen. Samalla tavoin muualla Euroopassa ja maailmalla tarkkaillaan sitä, miten Sak­san talouden kehitys vaikuttaa koko Eu­roopan talouteen.

Liittokansleri Angela Merkel johtaa Saksaa. SPD:n johtaja, talousministeri Sigmar Gabriel kulkee kannoilla.

Liittokansleri Angela Merkel johtaa Saksaa. SPD:n johtaja, talousministeri Sigmar Gabriel kulkee kannoilla.

Katse kotimaassa

Saksan hallitusneuvottelujen alettua Yh­dysvaltain valtiovarainministeriö julkaisi raportin, jonka pääviesti oli, että Saksan vientivetoinen talousmalli jarruttaa euro­alueen elpymistä: Saksan ylijäämäinen vaihtotase pitää euron arvon haitallisen korkealla, ja maan kotimainen kysyntä puolestaan on liian heikkoa auttaakseen kriisimaiden vientiteollisuutta takaisin jaloilleen. Raportti neuvoikin Saksaa tasapainottamaan omaa talouttaan nos­tamalla palkkoja sekä lisäämällä koti­maisia investointeja.

Kriitikkojen kuoroon yhtyivät no­peasti myös Kansainvälinen valuutta­rahasto (IMF) sekä Euroopan komissio. Jälkimmäinen ilmoitti asettavansa Sak­san talouden erityistarkkailuun, koska maan vaihtotaseen ylijäämä oli jo useana vuonna rikkonut komission asettaman kuuden prosentin raja-arvon.

Saksa reagoi kritiikkiin korostetun ärtyneesti. CDU:n leiristä kiirehdittiin vastaamaan, ettei Saksan vientiylijää­mästä ole haittaa kenellekään ja että kor­keat vientiluvut ovat vain osoitus maan kilpailukyvystä sekä sen vientituottei­den laadusta. Liittokansleri Merkel teki erityisen selväksi, ettei tulisi tarkoituk­sellisesti heikentämään Saksan kilpailu­kykyä. Lisäksi hän mainitsi seuraavan hallituskauden keskeiseksi tavoitteeksi Saksan velkataakan leikkaamisen ja te­ki näin tyhjiksi toiveet suurimittaisista julkisen talouden toimista kotimaisen kysynnän vahvistamiseksi.

Ulkopuolisen arvostelun ei annettu ainakaan näkyvästi vaikuttaa CDU:n, sen baijerilaisen sisarpuolueen CSU:n sekä sosiaalidemokraattisen SPD:n kes­ken käytyihin hallitusneuvotteluihin. Ennakkoon oli virinnyt odotuksia, että Saksan EU-linja muuttuisi, kun hallitus­neuvotteluihin osallistui Merkelin aiem­man hallituskumppanin, liberaalipuolue FDP:n sijasta selvästi euromyönteisempi SPD. Sosiaalidemokraatit jättivät kuiten­kin EU-kentän hallitusneuvotteluissakin suosiolla Merkelille.

SPD keskitti voimavaransa saadak­seen hallitusohjelmaan keskeisen vaalilu­pauksensa, 8,50 euron suuruisen kansal­lisen vähimmäistuntipalkan. Sen ohella sosiaalidemokraatit onnistuivat saamaan läpi muutoksia eläkeikään ja korotuksen pienituloisten eläkkeisiin.

Hallitusohjelman suurista linjoista määräsivät kuitenkin CDU ja CSU. Oh­jelman merkittävimpiä linjanvetoja on hallituksen sitoumus säilyttää Saksan tuloverotaso ennallaan ja pitäytyä lisää­mästä julkista velkaa. Lisäksi kristilliset puolueet ajoivat läpi erittäin kalliiksi arvioidun äitiyseläkeuudistuksen (Müt­terrente).

Pehmeää puoltaan Saksan hallitus näyttää vain sosiaalista Eurooppaa käsittelevässä alakappaleessa, jossa tärkeimpänä yksittäisenä tavoitteena mainitaan nuorisotyöttömyyden vähentäminen.

Jokainen vastaa veloistaan

Kaikkein selvimmin CDU:n ja CSU:n vai­kutus näkyy hallitusohjelman Euroop­paa käsittelevässä osiossa. Siinä hallitus korostaa saksalaisen EU-liturgian mukai­sesti, että Saksan tärkein tehtävä on ajaa Euroopan yhdentymistä. Samalla hallitus alleviivaa olevansa tietoinen muiden jä­senmaiden Saksaan kohdistamista odo­tuksista.

Saksan oma EU-politiikka pysyy hal­litusohjelman perusteella kuitenkin lähes muuttumattomana. Pääpaino on edelleen selkeästi eurokriisin ratkaisemisessa, ja työkalutkin ovat ennestään tuttuja: hallitusohjelma toistaa useaan kertaan, ettäeuroalueen vaikeudet voidaan voit­taa vain tiukan talouskurin sekä raken­neuudistusten avulla. Ainoana uutena instrumenttina hallitus nostaa esiin kasvua tukevat tulevaisuusinvestoinnit, joiden merkitys jää kuitenkin hämäräksi.

Jokaisen jäsenmaan on Saksan mu­kaan edelleen vastattava omista velois­taan. Tukilainoja hallitus pitää viimeise­nä vaihtoehtona, ja lainat on vastakin tarkoitus sitoa tiukkoihin ehtoihin. Myös euroalueen uudistuksista hallitusohjelma nostaa esiin lähinnä talouspoliittista koordinaatiota ja valvontaa tehostavat järjestelyt.

Pehmeää puoltaan hallitus näyttää vain sosiaalista Eurooppaa käsitteleväs­sä alakappaleessa, jossa tärkeimpänä yksittäisenä tavoitteena mainitaan nuo­risotyöttömyyden vähentäminen. Yhtään institutionaalista innovaatiota tai konk­reettista tulevaisuudenvisiota EU-kappale ei sisällä.

Miten Saksan hallitussopua tulisi siis luonnehtia EU:n ja Euroopan talouden kannalta? Jos ohjelmaa peilataan Sak­san talousmalliin kohdistettua kritiikkiä vasten, näyttää ensisilmäyksellä siltä, että uusi hallitus on ottamassa edistysaske­leita.

Eläkkeiden korotukset sekä vähim­mäispalkka tulevat lisäämään kulutusta Saksassa. Kotimaista kysyntää vahvista­vat myös hallituksen suunnittelemat 23 miljardin euron suuruiset investoinnit esimerkiksi infrastruktuuriin, koulutuk­seen sekä tutkimukseen ja kehitykseen. Talousasiantuntijat tosin pitävät inves­tointeja täysin riittämättöminä Saksan talouden tarpeita ajatellen.

Muutenkin hallituksen toimenpitei­den kokonaisvaikutukset jäänevät lopulta melko pieniksi: Sebastian Dullien European Council on Foreign Relations -tutki­muslaitoksesta arvioi artikkelissaan, että Saksan vaihtotaseen ylijäämä supistuisi kotimaisen kysynnän kasvun ja työvoima kustannusten nousun ansiosta yhteensä noin 0,5–1 prosenttiyksikköä.

Etenkin palkkatason vaikutus Sak­san kilpailukykyyn voi jäädä vähäisek­si. Waltraud Schelkle London School of Economicsista kirjoitti joulukuun alussa Zeit-lehdessä, että saksalaisten nimelliset työvoimakustannukset ovat itse asiassa nousseet jo jonkin aikaa, mutta tämä ei ole hidastanut Saksan vientiä, koska sak­salaiset tuotteet ovat pysyneet laadultaan kilpailijoiden tuotteita parempina.

Saksalaisten ostovoiman kasvu ja siitä seuraava tuonnin lisääntyminen tuskin myöskään vaikuttavat merkittä­västi euroalueen kriisimaiden vientiin. Centre for European Policy Studies -tutkimuslaitoksen saksalainen johtaja Daniel Gros muistutti joulun alla jul­kaisemassaan kommenttipaperissa, että kriisimaiden yhteenlaskettu osuus Sak­san tuonnista on selvästi pienempi kuin jo valmiiksi Euroopanmenestyneim­piin vientitalouksiin kuuluvien maiden, kutenAlankomaiden, Sveitsin, Ruotsin ja Norjan.

Saksa tarjoaa mallin

7,5%

oli Saksan vaihtotaseen ylijää­män suuruus maan bruttokan­santuotteeseen suhteutettuna viime vuonna, arvioi Ifo Institut. Myös absoluuttisesti mitattuna Saksan vaihtotaseen ylijäämä oli viime vuonna valtava, noin 200 miljardia euroa. Vastaa­vaan lukuun ei yltänyt yksikään muu maailman maa.

Saksan vientiteollisuuden voimasta kertovat myös Euros­tatin vientitilastot. Vuoden 2013 ensimmäisen yhdeksän kuukau­den aikana Saksan kauppatase jäi 148,3 miljardia euroa plussal­le, kun tilastokakkonen Alanko­maat kokosi 40,5 miljardin euron ylijäämän.

Eri asia on, miten hallitusohjelma vai­kuttaa Saksan talouden pitkän aikavälin kehitykseen. Erityisesti talouselämä on arvostellut hallituksen heikentävän ta­louden kasvuedellytyksiä, sillä hallituk­sen suunnittelemat toimet vähentävät työmarkkinoiden joustavuutta, joka on luettu Saksan suurimpiin kilpailuetuihin.

Lyhyellä aikavälillä olisi joka tapauk­sessa väärin odottaa Saksan hallituksen kykenevän omilla toimillaan tasapainot­tamaan Euroopan taloutta – tämä kun ei ole hallituksen tavoitteenakaan. Hallitus­ohjelman selkeä viesti on, ettei Saksan suhtautuminen omaan talousmalliinsa tai eurokriisiin ole muuttunut millään tavalla.

Hallitus kyllä nostaa eläkkeitä sekä palkkoja ja sitä kautta kotimaista kysyntää, mutta ei siksi, että se palvelisi euroaluetta, vaan siksi, että maan hyvä taloustilanne antaa siihen mahdollisuu­den. Eurokriisi on Saksan näkökulmas­ta nimenomaan velkakriisi, joka ratkeaa parhaiten niin, että kaikki noudattavat Saksan omaa, kurinalaiseen taloudenpi­toon sekä hyvään kilpailukykyyn perus­tuvaa reseptiä. Hintavien eläkeuudistus­ten on tosin epäilty nakertavan Saksan auktoriteettia säästäväisen taloudenpi­don airuena.

Yleisessä visiottomuudessaan halli­tusohjelma vahvistaa Merkelin EU-poli­tiikassa suosimaa etenemistapaa: unio­nissa liikutaan askel kerrallaan ja ilman etukäteen sovittua, konkreettista pää­määrää. Tämä antaa Saksalle mahdolli­suuden improvisoida, mikäli tilanne sitä vaatii. Yhteistyötä muiden EU-maiden kanssa se tuskin kuitenkaan helpottaa.

Saksan EU-politiikan lopullinen suunta selviää vasta käytännön poliitti­sissa ratkaisuissa. Suuriin kysymyksiin kuuluu esimerkiksi se, onnistuvatko sosiaalidemokraatit – ennen muuta ul­koministeri Frank-Walter Steinmeier sekä talous- ja energiaministeri Sigmar Gabriel – profiloitumaan EU-areenalla, vai pitävätkö Merkel ja Schäuble langat jatkossakin omissa käsissään.

Lisäksi on mielenkiintoista nähdä, miten hallituspuolueet asemoituvat ke­vään EU-vaalitaistelussa. Avainasemassa ovat jälleen kerran CDU ja SPD. Varsin­kin CDU:n on pidettävä silmällä euro­alueen hajottamista vaativaa Vaihtoehto Saksalle (Alternative für Deutschland) -puoluetta, joka jo liittopäivävaaleissa pääsi lähelle viiden prosentin äänikyn­nystä. Puolue vetoaa kristillisdemokraat­tien EU-kriittisempiin äänestäjiin.

Myös CDU:n oma sisarpuolue CSU näyttää lähtevän EU-vaaleihin populisti­sin tunnuksin. Puolue avasi vaalivuoden käynnistämällä keskustelun Romaniasta, Bulgariasta ja muista köyhemmistä EU-maista Saksaan suuntautuvan muutto­liikkeen (Armutsmigration) haitoista. Li­säksi CSU on vaatinut Euroopan komissi­on pienentämistä, tiettyjen toimivaltojen palauttamista jäsenmaille ja lisää kan­sanäänestyksiä EU-asioista. Nähtäväk­si jää, miten CDU reagoi EU-kriittisten äänenpainojen vahvistumiseen.

Haastavassa tilanteessa on myös SPD: yhtäältä se on aika ajoin väläytellyt olevansa EU-politiikassa solidaarisempi, kasvua ja elvytystä tukeva vaihtoehto CDU:lle ja CSU:lle, mutta on toisaalta si­toutunut hallitusohjelmassa kristillisten nykylinjaan. Joka tapauksessa suurten­kin puolueiden on vihdoin – toisin kuin liittopäivävaaleissa – keskusteltava EU-asioista.

 

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin tutkija.