Skip to main content

Töyssyinen polku demokratiaan

Teksti Ville Ropponen

Anna-Lena Laurén: Kuinka kallis vapaus. Teos 2013, 208 sivua.

Anna-Lena Laurén: Kuinka kallis vapaus. Teos 2013, 208 sivua.

Poliittinen muutos sähköisti kolme entistä neuvostotasavaltaa vuosi­tuhannen alussa. Georgiassa tapahtui Ruusuvallankumous 2003, Ukrainassa Oranssi vallankumous 2004 ja Kirgi­siassa Tulppaanivallankumous 2005. Vuosikymmen myöhemmin alkaa olla mahdollista arvioida, kuinka todellisia parannuksia ”värivallankumoukset” saivat aikaan.

Odotukset pikamarssista toimivaan demokratiaan olivat varsinkin länsi­maissa korkealla, mutta edistyminen on ollut kivikkoista. Reportaasikirjassaan Kuinka kallis vapaus Anna-Lena Laurén arvioi uudistusten onnistumista.

Diktatuurin perinnön lisäksi entiset neuvostomaat ovat saaneet painia epäva­kauden, korruption ja talousongelmien kanssa. Kaikissa kolmessa maassa on noussut esiin yksiniittinen nationalismi.

Georgiassa presidentti Mikheil Saakašvilia on kiitetty poliisin puhdis­tamisesta, valtion vahvistamisesta ja korruption vähentämisestä. Vallan kes­kittyminen sen sijaan aiheutti huolta jo vuosia sitten. Georgian oppositiossa ja osassa älymystöä oltiin myös sitä mieltä, että Saakašvili meni Venäjän ansaan hyö­kätessään separatistiselle alueelle Etelä- Ossetiaan 2008.

Ukrainan presidenttinä 2005–2010 toimineen Viktor Juštšenkon epäonnis­tuminen on selkeämpi. Oranssi vallanku­mous tuotteistettiin, ja oranssit aktivistit uivat mukaan hallintoon kahmiakseen etuja. Kumous vesittyi korruptioon ja uudistusten näennäisyyteen. Käydessä­ni syksyllä 2008 Krimillä tuli selväksi, ettei Juštšenkon politiikka vakuuttanut Ukrainan vähemmistöjä.

Kirgisia on Keski-Aasiassa eräänlai­nen demokraattinen poikkeus. Laurénin mukaan perusongelmat – korruptio ja heikko keskusvalta – eivät silti ole pois­tuneet. Kirgisian hallitus reagoi vain vaillinaisesti, kun Ošin alueella puhkesi etnisiä taisteluja 2010.

Vallankumoukset vaikuttivat myös maiden ulkosuhteisiin. Georgia heilahti Yhdysvaltain liittolaiseksi, mutta on nyt palaamassa tasapainottelemaan Venäjän ja lännen välille. Ukraina on nojannut välillä EU:hun, mutta useammin Venä­jään. Kirgisialla on ollut sijaintinsa takia läheisin side Venäjään.

Laurén on kriittinen Georgian pää­ministerinä runsaan vuoden vaikutta­nutta miljardööri Bidzina Ivanišvilia kohtaan. Ivanišvili vetäytyi syksyllä 2013 ja luovutti pääministerin viran oman Georgialainen unelma -puolueensa Irakli Garibašvilille. Maan presidentiksi valittiin syksyllä 2013 toinen Ivanišvilin puoluetoveri, Giorgi Margvelašvili. Hen­kilövaihdoksista huolimatta Ivanišvililla säilyy siis vahva asema.

Juštšenkon jälkeen Ukrainan presi­dentiksi noussut, autoritaarinen Viktor Janukovytš joutui vaikeuksiin, kun selän kääntäminen EU:lle johti laajoihin mie­lenosoituksiin Kiovassa. Mutta mitkä ovat vaihtoehdot? ”Kaasuprinsessana” tunnettu nykyinen poliittinen vanki Julia Tymošenko tuskin olisi parempi presi­dentti. Janukovytšin piirit saattavat ta­loussyistä olla jopa EU-myönteisempiä kuin enemmän idänkauppaan nojaavat Tymošenkon piirit. EU:n vaatimat oi­keusvaltio, demokratia ja poliittisten vankien vapautus eivät kuitenkaan ole Janukovytšin mieleen.

Ukrainan oppositiosta voi nousta uusia johtajia, kuten nyrkkeilijä Vita­li Klytško, mutta on epäselvää, miten pitkälle hänen kannatuksensa riittää. Oranssi vallankumous näytti ukrainalai­sille ainakin sen, että he voivat vaihtaa johtajiaan.

Kaikkialla entisessä Neuvostoliitossa politiikka näyttää kytkeytyvän persoo­nallisuuksiin pikemmin kuin poliittisiin aatteisiin. Lisäksi demokratisoituminen on sidoksissa talouspolitiikkaan, kuten tuloerojen kaventumiseen – seikka jota Laurén ei käsittele. Ilman tarpeeksi laa­jaa keskiluokkaa tuskin voi syntyä usei­ta vahvoja eturyhmiä eli perustaa, josta monipuoluejärjestelmä ja oikeusvaltio versovat.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja tietokirjailija