Lokakuussa 1989 Mikael Holmström vieraili Yhdysvaltain viidennen ar­meijakunnan päämajassa, länsisaksa­laisessa Fyldan kaupungissa. Vuorten ympäröimä tasanko oli rauhallinen, mutta sen toisella puolella – miinakenttien, vartiotornien ja kylmän sodan rautaesiripun takana – Varsovan liiton armeijat olivat täy­dessä taisteluvalmiudessa.

Jos kolmas maailmansota alkaisi, kommu­nistimaiden panssaridivisioonat hyökkäisivät tasangon läpi ja pyrkisivät kohti Reiniä, amerikkalainen upseeri kertoi ruotsalaisel­le toimittajalle laakson pienoismallin äärel­lä. Neuvostoliitto ja sen satelliittimaat olivat varustaneet Euroopassa käytävään apokalyp­tiseen suursotaan kolme ja puoli miljoonaa miestä Naton kahta miljoonaa vastaan. Fyldan kaupunki oli läntisen puolustuslinjan solmu­kohdassa.

Berliinin muurin murtumiseen oli vain kol­me viikkoa aikaa, mutta harva osasi ennakoida, että Euroopan vuosikymmeniä kestänyt jako vastakkaisiin ideologisiin leireihin oli päätty­mässä.

Ruotsi oli pysytellyt 40 vuotta kestäneen kylmän sodan ulkopuolella puolueettomuus­politiikkansa avulla. Tai niin maassa ainakin uskottiin. »Ruotsin puolueettomuus on yhtä lujaa kuin maan kallioperä», kuului virallinen linja.

Todellisuudessa Ruotsi oli valmistautunut puolustautumaan Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan yhdessä Natoon kuuluvien naapuri­maidensa Tanskan ja Norjan kanssa, kunnes Yhdysvaltojen ilmavoimat ehtisivät apuun. Siihen laskettiin menevän kuudesta kahdek­saan päivää.

Ruotsi esiintyi rauhan asialla ja te­ki kansainvälisillä areenoilla aseriisuntaehdotuksia, jotka kävivät 1980-luvun mittaan kiusallisiksi Natoon kuuluville naapurimaille. Samaan aikaan ruotsalaiset upseerit ylläpiti­vät ylimmän valtiojohdon siunauksella salaa yhteyksiä Nato-maiden upseereihin, kuten Holmström osoitti vuonna 2011 ilmestynees­sä palkitussa teoksessaan Den dolda alliansen (Sa­lattu liitto).

Kirjassaan Holmström kuvaa Pohjoismaiden kesken laadittua yksityiskohtaista puolustussuunnitelmaa sodan varalle. Yhteistyö alkoi muo­toutua jo vuosien 1948–1949 neuvotteluissa pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä, joka kariutui, kun Tanska ja Norja liittyivät Natoon.

»Oli vain yksi mahdollinen hyökkääjä, Neu­vostoliitto, ja myöhemmin perustettu Varso­van liitto», Holmström sanoo Dagens Nyheterin avarassa toimituksessa Tukholman Kungsholmenilla. »Puolustus olisi järjestetty sen mukaan, mikä alue joutuisi hyökkäyksen koh­teeksi.»

Suunnitelmia oli esimerkiksi miinojen le­vittämisestä Tanskan salmiin molemmin puo­lin Ruotsin merirajaa, jotta Varsovan liiton laivasto ei pääsisi ulos Itämereltä. Samoin oli sovittu merialueista, joilla Ruotsin ja Nato-maiden sukellusveneet hyökkäisivät Itämerellä neuvostoliittolaisia laivoja vastaan.

Holmström haastatteli kirjaansa kahdeksan vuoden aikana 140:tä kylmän sodan aikaista avainhenkilöä kaikista Pohjoismaista. Salaisis­ta tapaamisista kertovat asevoimien ylimmät upseerit, diplomaatit ja poliitikot entisistä pää­ministereistä alkaen.

Todistusaineisto on vakuuttavaa: Ruotsi oli merkitty osaksi Naton pohjoisen komen­toalueen karttaa, jonka Holmström kertoo itsekin nähneensä lokakuussa 1989. Kun Holmströmin haastattelema Ruotsin armei­jan entinen esikuntapäällikkö muistutti ame­rikkalaiselle Nato-upseerille tällaisen kartan äärellä Ruotsin puolueettomuudesta, upseeri vastasi: »Kuulen kyllä, mitä sanotte. Kysymys on vivahteista, joihin emme oikein usko.»

Ruotsissa vain pieni piiri tunsi nämä suun­nitelmat. Esimerkiksi puolustusministeriössä oli ryhmä virkamiehiä, jotka vastasivat Na­to-yhteistyöstä, mutta vain ministeri oli tie­toinen ryhmän toiminnasta.

»Monet kirjani lukeneet ovat myöhemmin kertoneet, etteivät osanneet arvata, mi­tä samassa työhuoneessa istunut kollega todellisuudessa teki. Salaisuuksien pitämisessä onnistuttiin hyvin. Suurinta osaa suunnitelmista ei kirjoitettu koskaan paperille.»

Poliittisella tasolla Pohjoismaat pitivät toisensa ajan tasalla puolustusministerei­den tapaamisissa, joihin kuului virallisen osuuden ohella huomaamattomia aamupalakeskusteluita. Presidentti Mauno Koivisto kertoo kirjassa, kuinka hän lensi pääministerikaudellaan vuonna 1980 omasta aloitteestaan helikopterilla tunturimajalle Ruotsin Lappiin, jossa fundeerattiin kalastuksen lomassa Lapin puolustukseen liittyviä asioita. Tukholmasta paikalle tulivat pääministeri Thorbjörn Fälldin ja pari korkeinta upseeria. Suomesta mukana oli Koiviston poliittinen sihteeri Paa­vo Lipponen.

Suomella oli oma paikkansa Naton puolus­tussuunnittelussa, mutta Holmström ei läh­de aineistonsa perusteella arvioimaan, olisiko myös Suomella ollut kylmän sodan aikana jon­kinlaiset Naton turvatakuut.

»Britannia suhtautui Suomeen sodan jäl­keenepäluuloisesti, kun taas Yhdysvallat arvosti suomalaisten asennetta», hän muis­tuttaa. »Suomella oli yhteyksiä ja siteitä län­teen, mutta yksityiskohdat teidän pitää sel­vittää itse.»

Demokratian näkökulmasta Ruotsin pelaa­minen kaksilla korteilla oli tietysti ongelmal­lista. Monet poliitikot eivät tunteneet koti­maansa yhteyksiä läntiseen puolustusliittoon. Suurelle yleisölle ei kuitenkaan ollut epäselvää, mitä uhkaa vastaan varauduttiin ja mistä apua voisi toivoa.

»Kun olin itse asepalveluksessa 1977, kaikille oli selvää, että harjoittelimme torjumaan Neuvostoliiton hyökkäystä. Ajatus oli, että taistelemme yksin niin pitkään, että saamme apua. Suuri yleisö luki tilannetta paljon sel­keämmin kuin poliitikot olivat valmiita tun­nustamaan», Holmström sanoo.

Pääministeri Fredrik Reinfeldt vakuutti vielä tammikuussa 2014 Sälenin turvallisuuskonferenssissa, että asevoimien uhka on nykyajan Euroopassa poissuljettu.

Kylmän sodan aikana Ruotsi oli valmis­tautunut antamaan itsekin kovan vas­tuksen hyökkääjälle. Maalla oli 850 000 sotilaan reservi ja voimakas laivasto. 1950-luvun lopulla Ruotsin ilmavoimat olivat tuhannella modernilla koneellaan maailman neljänneksi vahvimmat.

Esimerkiksi pääministeri Olof Palme arvosteli julkisuudessa Yhdysvaltoja 1970-lu­vun alussa kovin sanoin Vietnamin sodasta, mutta huolehti samalla Ruotsin puolustuskyvystä. Maa käytti puolustukseen vuonna 1988 vielä 2,5 prosenttia bruttokansantuottees­taan. Nykyään osuus on 1,2 prosenttia.

Muutos on ollut 1990-luvulta alkaen dra­maattinen. Ruotsin maanpuolustus on ajettu lähestulkoon kokonaan alas.

»Maavoimista on jäljellä vain seitsemän prosenttia vuoteen 1988 verrattuna, 93 pro­senttia on lakkautettu. Laivastosta on lakkau­tettu 72 prosenttia, ilmavoimista ainakin 85 prosenttia», Holmström luettelee.

»Ero on suuri verrattuna Suomeen, joka on säilyttänyt puolustuksensa. Suomessa or­ganisaatiota on uudistettu, mutta se on yhä olemassa, ja sotilaita voidaan kutsua aseisiin. Ruotsissa se ei ole enää mahdollista, koska yk­siköt on lakkautettu.»

Nyt Ruotsi saisi aseisiin tosipaikan tullen 50 000 miestä.

»Todellisuudessa senkin vain paperilla», Holmström lisää. »Ja niistäkin 22 000 oli­si kodinturvajoukkoja, jotka voivat vartioida paikkoja, mutta joita ei voida asettaa taiste­lussa vihollista vastaan.»

Ratkaisevista leikkauksista päätettiin vuosien 2000 ja 2004 puolustusuudistuksissa. Kotimaan puolustuksen suunnittelu lopetettiin käytännössä kokonaan. Vuonna 2009 Ruotsin puolustuspoliittisessa selonteossa arvioitiin, ettei sotilaallisia uhkia enää ollut.

»Ruotsin välittömimmäksi uhkaksi määriteltiin ilmastonmuutos», Holmström sanoo.

Suosiotaan menettäneestä varusmiespalveluksesta päätettiin luopua ja siirtyä pie­neen ammattiarmeijaan. Armeijan kooksi määriteltiin seitsemän pataljoonaa. Niiden tarkoitus oli ylläpitää 2 000 miehen vahvuista joukkoa, joilla puolustettaisiin Ruotsin arvoja maailmalla kriisinhallintaoperaatioissa.

Puoluekenttä oli päätöksistä lähes yksimielinen. Vuonna 2004 vain silloinen konservatiivipuolue, nykyisen maltillisen kokoomuspuolueen edeltäjä, olisi halunnut säi­lyttää puolustusmäärärahat hieman isompina.

Kiperin kysymys oli yleisestä asevelvollisuudesta luopuminen, joka meni valtiopäivillä läpi täpärästi kolmen äänen enemmistöllä ke­säkuussa 2009. Oppositiossa ollut vasemmisto vastusti päätöstä.

Kun Venäjä soti Georgiaa vastaan vuonna 2008, Ruotsissa katsottiin parhaaksi aloittaa maanpuolustuksen suunnittelu uudelleen. Ar­meijan alasajoa jatkettiin, mutta 240 panssa­roitua miehistönkuljetusajoneuvoa päätettiin säästää pahan päivän varalle.

»Nyt Ruotsin maanpuolustusta on jälleen suunniteltu kahden vuoden ajan, mutta se koskee vain viittä aluetta: Pohjois-Ruotsia, Gotlantia, Tukholmaa, Etelä-Ruotsia ja Göte­borgin aluetta. Niiden ulkopuolella Ruotsilla ei ole yksityiskohtaista puolustussuunnitelmaa. Se ei ole salaisuus, vaan näkyy julkisista doku­menteista», Holmström sanoo.

Ruotsi havahtui kylmään todellisuuteen pääsiäisenä 2013.

Venäjä harjoitteli strategisilla pommikoneilla Gotska Sandön edustalla öistä hyökkäystä Tukholmaa vastaan, eikä yksikään ruot­salainen kone noussut ilmaan puolustamaan Ruotsin alueellista koskemattomuutta. Val­mius puuttui, lentäjiä oli palveluksessa liian vähän. Vain kaksi Naton tanskalaista F-16-hävittäjää nousi Liettuasta ja kävi tunnista­massa venäläiskoneet Itämeren yllä, kun ne palasivat suorittamasta tehtäväänsä.

Hän kertoo kysyneensä vuoden 2004 selon­teon tiedotustilaisuudessa, kuinka monta soti­lasta puolustusbudjettiin jäävillä 38 miljardilla kruunulla saisi varustettua.

»Kukaan ei osannut vastata. Puolustusministeri tai puolustusvoimien komentaja eivät yksinkertaisesti tienneet. Puolustus oli vapaassa pudotuksessa. Esittämääni kysymys­tä pidettiin niin epäolennaisena, että minulta tivattiin, miksi edes esitin sen.»

Armeijan kaluston vähentäminen on jat­kunut näihin päiviin asti. Ruotsi kehitti esi­merkiksi 1980-luvulla tunnistuslaitteita ja vedenalaisia kranaatteja sukellusveneiden torjuntaan, mutta järjestelmä on sittemmin purettu.

Holmström muistuttaa, että edellisen hal­lituksen pääministeri Fredrik Reinfeldt va­kuutti vielä tammikuussa 2014 Sälenin turval­lisuuskonferenssissa, että asevoimien uhka on nykyajan Euroopassa poissuljettu.

»Krimin miehitykseen oli silloin vain seit­semän viikkoa aikaa.»

Holmström tähdentää, kuinka erilaisel­ta Suomen turvallisuuspoliittinen ajattelu on näyttänyt Ruotsiin verrattuna. »Samassa Sälenin konferenssissa presidentti Sauli Nii­nistö varoitti, että hälytyskelloja on kuunnel­tava.»

Niinistö muistutti tammikuussa 2014, et­tä Venäjän ja lännen välille on avautunut yhä suurempi arvojen kuilu ja Venäjän ulkopolitii­kasta voi perustellusti olla huolissaan.

Holmström on tehnyt oman osuutensa hälytyskellojen soittamisesta Ruotsis­sa. Viime syksynä hän seurasi useilla uutisjutuilla vierasmaalaisten sukel­lusveneiden tunkeutumista Ruotsin aluevesille, aina Tukholman sisääntuloväylälle asti.

Holmströmille on kertynyt vuosikymme­nien varrella paljon ensi käden kontakteja ja lähteitä puolustusasioissa. Hän julkaisi jo syk­syllä 1981 Ny Teknik -viikkolehden toimittajana uusia tietoja Ruotsia kuohuttaneen venäläisen sukellusvene U-137:n liikkeistä. Sukellusvene ajoi karille rannikolla kymmenen kilometrin päässä Karlskronasta, todennäköisesti ydinkär­jillä aseistettuna.

»En ollut itse edes paikan päällä, vaan istuin toimituksessa 500 kilometrin päässä. Mutta silloinkin oli puhelin käytössä», Holmström naurahtaa.

Holmström työskenteli pitkään Svenska Dagbladetissa, jossa hän nousi Ruotsin tunne­tuimmaksi turvallisuuspolitiikan toimittajak­si. Hän kertoo luottavansa uutistoimittajana perustyöhön, asioista perillä olevien lähteiden hankintaan.

»Pitää tavoittaa oikeat ihmiset, jotka ovat olleet tapahtumapaikalla. Yritän hankkia aina vähintään kaksi riippumatonta lähdettä, jot­ka voivat vahvistaa tosiasiat. Sääntönä on, että vain yhteen lähteeseen ei voi luottaa.»

»Yksi Ruotsin järjestelmän epärealistisia ajatuksia oli, että armeijan tulisi toimia muun yhteiskunnan tavoin ilman sen kummempia etuisuuksia», Holmström toteaa.

Puolustusvoimat esitti tammikuussa yli 30 miljardin kruunun ostoslistan, jolla Ruot­sin puolustus saataisiin kuntoon. Listalla on esimerkiksi uusi sukellusvene, risteilyohjuk­sia ja kymmenen uutta Jas Gripen -hävittäjää. Myös henkilöstöä ja harjoituksia tarvitaan li­sään. Puolustusbudjettia pitäisi korottaa kuu­similjardia kruunua eli 640 miljoonaa euroa vuodessa.

Ruotsin puoluekenttä on yhtä mieltä lisä­määrärahojen tarpeesta, mutta päätökset ovat toistaiseksi tekemättä, Holmström sa­noo. Ruotsalaisten luottamus maansa kykyyn puolustautua hyökkäystä vastaan on ehtinyt vajota historiallisiin pohjalukemiin.

Liberaali Folkpartiet on ehdottanut rat­kaisuksi Natoon liittymistä, mutta puolueel­la on vain reilun viiden prosentin kannatus. Maltillinen kokoomuspuolue Nya modera­terna on alkanut ajaa oppositioon jäätyään Nato-jäsenyyden vaikutusten selvittämis­tä. Pääministeri Stefan Löfvenin punavih­reä vähemmistöhallitus on kuitenkin torju­nut aloitteet. Löfvenin mukaan Ruotsin on vahvistettava ensisijaisesti omaa puolustus­kykyään.

Holmström ei halua ottaa kantaa Nato-jäsenyyteen. Mutta voisiko Naton rinnalle tai sen sijaan ehdotettu pohjoismainen yhteistyö tarjota ratkaisun?

»Olen kuullut 15–20 viime vuoden aikana paljon ylistystä ja kauniita sanoja pohjoismai­sesta puolustuksesta. Lukuisiin selvityksiin ja ehdotuksiin verrattuna yhteistyötä on lopulta aika vähän.»

Holmström muistuttaa, että kolme viides­tä pohjoismaasta on Naton jäseniä. Liittouma on nyt palaamassa juurilleen ja vahvistamas­sa keskinäistä alueellista puolustustaan. Sii­hen osallistuminen on Ruotsille ja Suomelle mahdotonta. Jäljelle jää Suomen ja Ruotsin yhteistyö.

»Se nähdään molemmissa maissa hyvin myönteisessä valossa, koska sen ei katsota provosoivan Venäjää. Mutta olemmeko varmoja, että yhteistyö nähdään Moskovassa yhtä myönteisesti?» Holmström kysyy.

»Kun Suomi ja Ruotsi suunnittelivat 1930-luvun lopussa Ahvenanmaan saarten puolustamista yhdessä, Stalin tuli väliin ja laittoi näille suunnitelmille pisteen.»

Neuvostoliitto vastusti yhtä lailla 1940-lu­vulla Skandinavian maiden yhteistyötä.

Ruotsin nykyiseen puolustusajatteluun kuuluu ajatus solidaarisuudesta, jonka mu­kaan Ruotsi puolustaa arvojaan ja maataan yhdessä muiden maiden kanssa. Siinä missä Ruotsi laati puolustussuunnitelmiaan kylmän sodan aikana salaa, maa tekee nyt yhteistyö­tä Naton rauhankumppanina ja Pohjoismai­den kesken julkisesti. Ruotsin päättäjillä on Holmströmin mukaan kuitenkin vaikeuksia määritellä, mitä solidaarisuus tositilanteessa tarkoittaisi konkreettisesti.

»Ruotsin puolustusvoimien tila on sitä pait­si niin huono, ettei maalla ole paljoa, mitä lä­hettää apuun. Lähinnä ilmavoimia.»

Lue lisää:

Wilhelm Agrell: Fredens Illusioner. Det Svenska nationella försvarets nedgång och fall. Atlantis 2010.

Mikael Holmström: Den dolda alliansen. Sveriges Hemliga Nato-förbindelser. Atlantis 2011.