Skip to main content

Kun totuus menetti merkityksensä

Teksti Toivo Martikainen

Peter Pomerantsev: Nothing Is True and Everything Is Possible. The Surreal Heart of the New Russia. PublicAffairs, New York 2014, 244 s.

Peter Pomerantsev: Nothing Is True and Everything Is Possible. The Surreal Heart of the New Russia. PublicAffairs, New York 2014, 244 s.

Brittitoimittaja Peter Pomerantsev on kirjoittanut kenties hyytävimmän ja sa­malla viihdyttävimmän vii­me vuosina vastaan tulleen Venäjä-kuvauksen.

Pomerantsev työskenteli 2000-luvun alkuvuosina ve­näläisillä tv-kanavilla, ja kirjan ydin rakentuu kulissien takana tehdyille havainnoille. Venäjän kokoisessa maassa vain televi­sio on hallinnolle kyllin voima­kas väline päästä kansalaisten pään sisään. Ja jos neuvosto­ajoista on jotain opittu, niin televisio ei saa koskaan olla tylsää.

Kirjoittaja on venäläisemigranttien lapsi, minkä ansiosta hänet otetaan Mos­kovassa vastaan kuin ulko­maanserkku. Hänen kanssaan voi verestää vanhoja ja hänelle voi yhä uskoa kaikkein intii­meimmät salaisuudet.

Pomerantsev ei liiku ainoas­taan Moskovan tähtisumussa, vaan kuljettaa lukijansa myös pikkurikollisten elokuvapro­jektin kuvauksiin Vladivosto­kiin, Lontoon suunnattoman äveriäisiin venäläiskortteleihin Belgraviaan ja Mayfairiin, ruos­teisen korruptoituneeseen Kaliningradiin ja lähes kaikkial­le niiden välillä.

Ote on koko ajan upeasti omaa ja yleistä yhdistelevä, syvän henkilökohtainen mutta samalla viileän analyyttinen, ja tarkkanäköisyys kuin Anna-Lena Laurénia parhaim­millaan. Tuntuu, että Pome­rantsev ottaa vastaan kaikki ympäristön hänelle lähettämät signaalit ja tulkitsee niitä la­vean venäläissielun herkkyy­dellä.

Näissä välittömissä tulkin­noissa kirja on terävimmillään. Väkevimmät todistukset kuul­laan tietysti tavallisten ihmis­ten suusta.

Surrealistisimmilleen Pomerantsev yltyy sukeltaessaan »Kremlin demiurgin», presiden­tin visiirin Vladislav Surkovin luoman poliittisen järjestelmän tajuntaan.

Sieltä ohjataan koko venäläistä yhteiskuntaa kuin absurdia näytelmää: käti­löidään liberaalioppositiolle oma puolue ja luodaan uusnatseista sille vastavoima; tuetaan avantgardetaidetta ja rajoitetaan samalla ilmai­sunvapautta. Maailma toimii valkokankaana, jolle heijaste­taan kulloinkin haluttu todel­lisuus.

Järjestelmän karmaise­va nerokkuus on siinä, että pelkän toisinajattelijoiden vainoamisen sijaan se ottaa kaiken poliittisen diskurssin omakseen ja muokkaa sitä mielensä mukaan. Krimin val­taus oli surkovilaisten »poliit­tisten teknologien» huipputai­donnäyte: päätettiin, mikä on totta, ja saatiin tarpeeksi moni uskomaan.

Pomerantsevin kirja on todellisuudentajunsa kadotta­neen maan pähkähullu luon­netodistus. Siinä maalaistytöt tekevät mitä tahansa päästäk­seen miljardöörien rakastajat­tariksi, valtion virastot voivat käyttäytyä kuin rikollisjärjestöt ja elämä on houreista rooli­leikkiä, jossa totuudella ei ole merkitystä.

Kirjan luettuaan on entistä vakuuttuneempi, ettei Venäjä missään vaiheessa ollut muut­tumassa lännen kaltaiseksi. Pomerantsevin Moskova on aidosti kolmas Rooma – dra­maattinen, intensiivinen ja julma, muttei onneksi täysin lohduton.