Siirry sisältöön

Ristiretkellä veroparatiisissa

Teksti Seppo Penttilä

Suomi ja monet muut valtiot painivat budjet­tialijäämiensä kanssa, ja samaan aikaan verokil­pailu rapauttaa etenkin yritysten voittojen ja pääomien verotusta. Veroparatiiseja on entistä vaikeampi sietää.

Helsingin Sanomien toimit­taja Jyri Hänninen on kirjoit­tanut kirjan ajankohtaisesta aiheesta. Kirjassa selvitetään veroparatiisien suomalaisia asiakkaita. Hännisen matka veroparatiiseissa alkaa Luxem­burgilaisesta pankista. Pankkitili jää toimittajalta avaa­matta, mutta hän ei lannistu vaan kartoittaa tunnettujen suomalaisten yksityishenki­löiden Luxemburg-yhteyksiä. Sen jälkeen matka jatkuu Liechtensteiniin, mistä Hän­ninen löytää sikäläisen LGT-pankin tietovuodosta ilmenneitä suomalaisnimiä.

Suomalaiset luxemburgi­laistoimijat ja Liechtensteiniin tallettajat osoittautuvat kui­tenkin nappikauppiaiksi, kun heitä verrataan seuraavan luvun pääesiintyjään, venäläis-suomalaiseen miljardööriin Gennadi Timtšenkoon. Suo­messa hän on Hännisen mu­kaan veroparatiisikuningas, mutta maailmanlaajuisesti Hänninen luonnehtii häntä »vain» veroparatiisiparoniksi. Vaikka Timtšenko on Suo­men kansalainen, Suomella ei ole verotusoikeutta hänen maailmanlaajuisiin tuloihinsa.

Jyri Hänninen: Veroparatiisit ja Suomi. HS Kirjat 2014, 220 s.

Jyri Hänninen: Veroparatiisit ja Suomi. HS Kirjat 2014, 220 s.

Timtšenkon jälkeen kirjas­sa siirrytään yritysten veroparatiisikytkentöihin. Ne muodostuvat muun muassa eläkelaitosten veroparatiisien kautta kiertävistä sijoituksis­ta, kotimaisten lentoyhtiöiden maksamista leasing-vuokrista, varustamojen toiminnasta, lääkäriyhtiöistä ja perintäfirmoista. Mukana ovat tieten­kin myös kansainväliset jätit McDonald’s, Google, Apple, Microsoft ja Shell.

Lukijan on hyvä huomata, että Hänninen maalailee isolla siveltimellä.

Se näkyy siinä, mitä valtioita pidetään veroparatiiseina. Hän­ninen laskee veroparatiiseiksi Hollannin, Belgian, Irlannin ja Luxemburgin. Yleensä näitä maita ei pidetä veroparatiisei­na, koska verotuksen taso ei niissä ole erityisen matala eikä tietojen saaminen ole korkean kynnyksen takana. Maiden verolainsäädäntö ja verotus­käytännöt kuitenkin houkutte­levat nimenomaan yrityksiä.

Toiseksi iso sivellin joh­taa pieniin virheellisyyksiin ja epätarkkuuksiin. Hänninen toteaa esimerkiksi, että »yksi klassinen tapa siirtää varoja veroparatiisiin on perustaa sinne oma yhtiö ja ostaa tältä palveluja tai tuotteita». Hän jättää kuitenkin mainitsematta Suomen väliyhtiölainsäädän­nön. Se antaa mahdollisuuden verottaa Suomessa asuvien henkilöiden ja suomalaisten yritysten varsinaisiin veroparatiiseihin perustamien yhtiöiden tuloja Suomessa.

Veroparatiisiyhtiön tiedot verotusta varten saadaan suo­malaisen yhtiön tilinpäätös- ja kirjanpitoinformaatiosta tai viimeistään verotarkastukses­ta. Jos esimerkiksi pörssiyhtiö jättää ilmoittamatta väliyhtei­sötulona pidettävän tulon, ve­roviranomaiset tekevät tulon­lisäyksen veronkorotuksineen.

Kirja päättyy Hännisen kahdeksan kohdan ohjelmaan, jota toteuttamalla veroparatiisien aiheuttamia hait­toja voitaisiin tekijän mukaan vähentää. Kirjassa ei käsitellä sitä, että esimerkiksi OECD:ssä ja EU:ssa veroparatiisitalouden kuriin saattamisessa on jo me­nossa ryhtiliike.

Tämänhetkisen pöhinän perusteella voisi ennustaa, että veroparatiisien kulta-ajat alkavat jäädä taakse. Toisaalta ennustus voi olla ennenaikai­nen, ovathan veroparatiisit aikaisemminkin osoittautuneet muuntautumiskykyisiksi.

Seppo Penttilä

Kirjoittaja on vero-oikeuden professori Tampereen yliopistossa.