Skip to main content

Valtion uusi aate

Valtion uusi aate

Venäjän opposition kansallismieliset liikkeet ovat joutuneet ahtaalle, kun Ukrainan sota on vahvistanut presidentti Putinin kannatusta. Valtion politiikassa kansallistunteen nostatus on saanut ideologisia piirteitä.

Teksti Veera Laine

»Venäjän suurin nationalisti olen minä», julisti Venäjän president­ti Vladimir Putin puheessaan Valdai-foorumissa lokakuussa 2014.

Presidentti lisäsi heti, että tämä pätee sil­loin kun nationalismilla tarkoitetaan toimi­mista kansan hyväksi, eikä ennakkoluuloista tai sovinistista kansallismielisyyttä. Lisäys oli tarpeen siksi, että nationalisti, natsionalist, on Venäjällä latautunut termi, jota harvoin käytetään varauksetta. Sen sijaan patriootti, patriot, on merkityssisällöltään paljon selvem­min myönteinen: sillä kuvataan rakkautta isänmaata kohtaan sekä valmiutta toimia sen puolesta.

Vuonna 2012 julkaistussa Levada-keskuksen tekemässä kyselyssä 70 prosenttia venäläisistä sanoi liittävänsä nationalismiin vain kielteisiä mielikuvia.

Putinin sanavalinta vaikuttaa harkitulta retoriselta keinolta. Venäjällä vaikuttaa usei­ta nationalistisia liikkeitä, joiden ajatukset eroavat sekä valtiojohdon politiikasta että toisistaan. Putinin retoriikka on eräänlaista aseistariisuntaa: kun hän haluaa tehdä natio­nalisteista vaarattomia, hän ottaa käyttöönsä heidän puheessaan keskeisen käsitteen ja an­taa sille uusia, itselleen mieluisia merkityksiä.

Jos taktiikka onnistuu, nationalistit me­nettävät vallan määritellä omaa toimintaansa totutuin tavoin. Venäjän poliittinen johto ha­luaa pitää nationalistiset liikkeet hallinnassa, ja kamppailu näkyy viestinnässä.

Venäjän perustuslain mukaan valtiolla ei voi olla virallista ideologiaa. Viime vuosien tapah­tumat ovat kuitenkin antaneet aihetta pohtia, voisiko kansallistunteen kohottaminen sisäl­tää ideologisia piirteitä.

Venäjän valtion suuruutta osoitettiin ta­lous- ja kulttuuripolitiikan saralla jo ennen Uk­rainan kriisin kärjistymistä. Kaikkien aikojen kalleimpien olympialaisten oli osaltaan tarkoi­tus vahvistaa venäläisten omanarvontuntoa. Valtiojohtoisen nationalismin tarkoitus on lujittaa kansakunnan yhtenäisyyttä vaikeina aikoina, ja siihen tarvitaan myös »meidän» ja »muiden» välistä vastakkainasettelua.

Kansallistunne on toistaiseksi pyritty liit­tämään etnisyyden sijaan nimenomaan Venä­jän valtioon. Syy tähän on selvä: Venäjällä asuu vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan yli 190 eri kansallisuutta.

Venäjä on jo kauan hyödyntänyt histo­riaansa korostaakseen valtion kunniaa ja ra­kentaakseen kansallistunnetta. Toisen maa­ilmansodan voittoa juhlitaan yhä näyttävästi, ja kansallinen sankaritarina rakentuu suureksi osaksi nimenomaan sille. Viimeaikaisissa pu­heenvuoroissaan presidentti Putin on nostanut esiin myös varhaisempia tapahtumia, kuten Kiovan Venäjää hallinneen Vladimir Suuren kastamisen kristinuskoon Krimin niemimaalla 900-luvulla. Tapahtuman takia paikka on Pu­tinin mukaan nykyisillekin venäläisille pyhä.

Kansallistunteen taustalla on usein nähty Neuvostoliiton hajoamisen aiheuttama alem­muudentunto, josta uudenlainen nationalismi pyrkii venäläiset vapauttamaan. Muun muassa antropologi Sergei Ušakin on kuvaillut Neu­vostoliiton hajoamisen jälkeistä tunnelmaa »epätoivon patriotismiksi»: isänmaallisuuden korostaminen nousi yhteisestä menetyksen tunteesta.

»Me emme aio koskaan lähteä eristäytymi­sen, muukalaisvihan, epäluulon ja vihollisten etsimisen tielle. Ne kertovat heikkoudesta, kun taas me olemme vahvoja ja varmoja itsestäm­me», Putin sanoi linjapuheessaan joulukuussa 2014.

Nationalistien riveistä on lähtenyt taistelijoita Itä-Ukrainaan, mutta heidän määräänsä on vaikea arvioida.

Neuvostoliiton viralliseen ideologiaan kuu­lui monikansallisuus, internationalismi, joka piti kansalliskiihkoiset ajattelijat piilossa. Perestroikan vuosina toisinajattelijat alkoivat saada enemmän liikkumatilaa, ja myös nationalismi alkoi tavoittaa suurempaa yleisöä.

Yhtenä tunnetuimmista kansallismielisis­tä toimijoista muistetaan kirjailija Aleksandr Solženitsyn, jonka venäläisnationalismi oli uskonnollista ja traditionaalista. Myös juu­talaisvihamielinen järjestö Pamjat sai kan­natusta. Antisemitismi kupli Neuvostoliitos­sa pinnan alla, vaikka sitä ei virallisesti ollut olemassa.

Pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen niin kutsutut »punaruskeat» nationalistit eli kommunismin palauttamista toivovat kan­sallismieliset järjestäytyivät useaksi vaikutta­jaryhmäksi. Samaan aikaan ilmaantui useita erilaisia keisarikuntaa haikailevia ja ortodok­sista uskontoa korostavia liikkeitä. Ne olivat ve­näläisen nationalismin pääsuuntauksia vielä 1990-luvulla, mutta 2000-luvulle tultaessa painotukset muuttuivat.

»2000-luvun alussa syntyi uusi nationalis­mi. Silloin oikeistolaiset ajoivat vasemmisto­laisten ohi», toteaa Moskovan talouskorkea­koulun professori Emil Pain.

Uusien ryhmittymien retoriikassa toistui ajatus uudenlaisesta valtiomuodosta, mutta tulkinnat siitä, millainen valtiomuodon pi­täisi olla, vaihtelivat eurooppalaistyyppisestä kansallisvaltiosta etnisesti puhtaaseen, sul­jettuun yhteisöön. Vuosituhannen vaihteessa muodostuneet nationalistiset ryhmät olivat leimallisesti auktoriteetin vastaisia, ja niiden puheissa kuului vihamielisyyttä Kaukasian kansoja kohtaan, mikä oli osittain seurausta Tšetšenian sodista.

Nationalististen liikkeiden kenttä ei ole yhtenäinen, mutta se noudattelee yhä näi­tä jakolinjoja. Etnisiä rikoksia sekä rasismia tutkivan Sova-keskuksen johtajan Aleksandr Verhovskin mukaan nationalistisia ryhmitty­miä jakoi ennen Ukrainan kriisin kärjistymis­tä ensinnäkin suhde nykyiseen hallintoon ja toiseksi niiden mielikuva ihanteellisesta val­tiomuodosta.

»Kaikki nationalistit eivät kuitenkaan ole järjestäytyneitä, vaan on myös paljon sellaisia, jotka eivät ole kiinnostuneita teorioista vaan lähinnä suorasta toiminnasta», Verhovski sa­noo.

Nyt ryhmittymät ovat entistä hajanaisem­pia, sillä suhtautuminen Ukrainan tapahtu­miin jakaa mielipiteitä.

Jopa aiemmin Putinin linjalle uskollisten uuskonservatiivien leirissä on oltu tyytymät­tömiä nykyiseen hallintoon, jonka toimia on kritisoitu päättämättömiksi. Pääosin uuskon­servatiivit ovat kuitenkin yhä valtion virallisen linjan kannalla.

Sen sijaan oppositiossa vaikuttavat natio­nalistit ovat hajaantuneet aiempaa useampiin ryhmittymiin: osa ei hyväksy Venäjän tukea Itä-Ukrainan kapinallisille, kun taas osa on ryhtynyt tukemaan entistä radikaalimpia vaihtoehtoja.

Esimerkiksi »Donetskin kansantasaval­lan» entinen puolustusministeri, Itä-Ukrai­nan kapinallisjoukkoja johtanut Igor Strel­kov (oik. Girkin) on kerännyt Moskovaan palattuaan laajan joukon kannattajia. Alek­sandr Verhovskin mukaan nationalistien riveistä on myös lähtenyt taistelijoita Itä-Ukrainaan, mutta heidän määräänsä on vai­kea arvioida.

Emil Pain huomauttaa, että Kiovan mielen­osoitukset olivat nationalistien näkökulmasta aivan eri asia kuin Krimin liittäminen Venä­jään.

Maidanin kansannousua kannattivat muun muassa demokraattiset nationalistit ja eräät muut oppositioliikkeet, jotka halusivat Mai­dania tukemalla osoittaa tyytymättömyytensä Venäjän johtoon.

Kun Venäjä päätti liittää Krimin niemimaan alueeseensa, nationalistien mieli muuttui. Tu­ki Krimin liittämiselle yhdisti joksikin aikaa kaikki venäläiset, myös nationalistit. Krimin liittämistä osaksi Venäjää tukivat innokkaasti paitsi uuskonservatiivit, myös kansallismieli­set demokraatit, kuten Aleksei Navalnyi.

Tämä kansallinen euforia on kuitenkin ehtinyt osin haihtua, vaikka enemmistö ve­näläisistä seisoo yhä yksimielisesti Krimin liittämisen takana. Viime joulukuun lopussa julkaistussa mielipidetutkimuksessa 86 pro­senttia vastaajista antoi sille tukensa.

Hajaannuksenkin aikana nykyisiä nationa­listisia ryhmittymiä yhdistää yksi asia, josta valtiojohto mieluummin vaikenee: ennakko­luuloisuus etnisiä vähemmistöjä kohtaan.

Vuosittain marraskuun neljäntenä päi­vänä järjestettävä »Venäläinen marssi», joka houkuttelee lähinnä äärinationalisteja, on jo useiden vuosien ajan vaatinut viisumipakkoa Keski-Aasiasta tuleville maahanmuuttajille. Esimerkiksi uuskonservatiivien keskuudessa vaikuttavan euraasialaisen liikkeen maailman­kuvaan tällainen ei sovi, koska liikkeen mie­lestä kaikkien mantereen kansojen pitäisi olla tiiviissä yhteydessä.

Tosin myös euraasialaisen liikkeen kan­nanotoissa etniset venäläiset saisivat yhteiskunnassa päättää: retoriikka kansojen vel­jellisistä suhteista pitää sisällään ajatuksen venäläisistä muiden »isoveljinä».

Valtion haasteena on vaalia kansan yhtenäi­syyttä, etteivät etniset kiistat uhkaisi yhteis­kuntarauhaa. Lainsäädännössä maahanmuut­tajien integraatioon on kiinnitetty huomiota, mutta käytännössä tilanne on vaikea.

Aleksandr Verhovski pitää epätodennäköi­senä, että Venäjällä syntyisi lähivuosina toi­miva lainsäädäntö maahanmuuttajien kotout­tamiseksi.

Valtaväestö suhtautuu erityisen ennakko­luuloisesti kaukasialaisiin, keskiaasialaisiin ja viimeisimmissä kyselyissä myös kiinalaisiin maahanmuuttajiin. Vaikka Venäjällä on perinteisesti ollut kokemuksia islaminuskoisten tataarien ja ortodoksien välisestä yhteiselos­ta, epäluulo islaminuskoisia maahanmuutta­jia kohtaan on lisääntynyt. Rasismi on arkipäi­väistä ja kohdistuu myös Venäjän kansalaisiin.

Venäläisen nationalismin nykysuuntia

Uuskonservatiivit koros­tavat ortodoksista uskoa ja ovat uskollisia tämänhetkiselle valtiojohdolle. Niin kutsuttu­jen värivallankumousten aalto tiivisti demokratianvastaisten konservatiivien yhteistyötä. Tuolloin syntyi muun muas­sa Izborskin klubina tunnettu vaikuttajayhteisö, jolla on lä­heiset suhteet vallanpitäjiin.

  • Suomessa tunnetuin uus­konservatiivi on euraasialaisen liikkeen päähahmo Aleksandr Dugin. Duginin filosofia pe­rustuu myyttiselle ajatukselle saari- ja mannersivilisaatioista, joista edellistä edustaa Yhdys­vallat ja jälkimmäistä Euraasia monine kansoineen.

Demokraattiset nationa­listit eli natsdemit muodosta­vat useita erilaisia ryhmittymiä, joiden pääasiallinen vaatimus koskee vapaita vaaleja. Nats­demit uskovat, että vapaissa vaaleissa kansallismielinen puolue voisi menestyä ja pääs­tä pois poliittisesta marginaa­lista, osaksi oikeaa päätöksen­tekoa.

  • Osa demokraattisista natio­nalisteista pitää ihanteenaan eurooppalaistyylistä kansal­lisvaltiota. Taustalla vaikuttaa logiikka, jonka mukaan venäläi­set ovat sorrettu kansa, joka on joutunut Neuvostoliiton ajoista lähtien maksamaan muiden kansojen kustannuksia.
  • Kansallisdemokraattisen liikkeen tunnetuin hahmo on Aleksei Navalnyi. Hän on nostanut esiin laajamittaista korruptiota ja käyttänyt taita­vasti julkisuutta. Tämän vuoksi hänestä on tullut valtiojohdon silmätikku, joka on tuomit­tu viiden vuoden ehdolliseen vankeuteen kavalluksesta. Navalnyi on ollut aiemmin tunnettu myös rasistisista kirjoituksistaan.

Venäläiset eli Russkie on avoimen rasistinen liike, joka on yhdistynyt kahden aiemmin kielletyn äärinationalistisen järjestön raunioille. Liike ajaa kovin sanoin maahanmuuttoa rajoittavia lakeja ja viisumipakkoa Venäjälle saapuville keskiaasialaisille.

  • Järjestön johtohahmot taiteilevat sallitun ja kielletyn rajoilla. Heistä tunnetuin on Aleksandr Belov (oik. Pot­kin), joka on ollut kotiarestissa lokakuusta lähtien. Kansallisen yhtenäisyyden juhlapäivänä eri puolilla Venäjää järjestettä­vät »Venäläiset marssit» ovat rasististen ryhmien pääasialli­nen näyttämö.

Levada-tutkimuskeskuksen mielipide­mittausten mukaan valtaväestön sympatiat nationalistisia liikkeitä kohtaan ovat kuiten­kin viime vuoden aikana vähentyneet. Viime vuonna äärioikeiston vuosittaiseen marssiin suhtautui myönteisesti 31 prosenttia vastaa­jista, kun edellisenä vuonna vastaava luku oli 40 prosenttia. Nationalistien julkisuuskuva saatetaan kokea rettelöintinä, johon ei haluta samaistua, vaikka muukalaisvastaisista näke­myksistä sinänsä oltaisiinkin yhtä mieltä.

Myös tuki nationalistisille, »Venäjä venäläi­sille» -tyyppisille iskulauseille oli vähentynyt edellisestä vuodesta: viime lokakuussa lausetta tuki täysin tai tietyin ehdoin 54 prosenttia vas­taajista, vuotta aiemmin 66 prosenttia.

Venäjän nykyinen hallinto on onnistunut lujittamaan kansallista yhtenäisyyttä Ukrai­nan kriisin aikana. Epäluulo Venäjällä asuvia maahanmuuttajia kohtaan kytee pinnan alla.

»Imperiumi ei tarvitse kansaa. Kun impe­riumin johto sanoo puolustavansa venäläis­tä maailmaa, nationalistit huomaavat, ettei heille olekaan sijaa», professori Pain tulkitsee. »Mutta kerran synnyttyään nämä liikkeet ei­vät kuole.»

Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisen instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä -tutkimusohjelmassa.

Tekstissä mainitut haastattelut tehtiin Moskovassa marraskuussa 2014.