»Venäjän suurin nationalisti olen minä», julisti Venäjän president­ti Vladimir Putin puheessaan Valdai-foorumissa lokakuussa 2014.

Presidentti lisäsi heti, että tämä pätee sil­loin kun nationalismilla tarkoitetaan toimi­mista kansan hyväksi, eikä ennakkoluuloista tai sovinistista kansallismielisyyttä. Lisäys oli tarpeen siksi, että nationalisti, natsionalist, on Venäjällä latautunut termi, jota harvoin käytetään varauksetta. Sen sijaan patriootti, patriot, on merkityssisällöltään paljon selvem­min myönteinen: sillä kuvataan rakkautta isänmaata kohtaan sekä valmiutta toimia sen puolesta.

Vuonna 2012 julkaistussa Levada-keskuksen tekemässä kyselyssä 70 prosenttia venäläisistä sanoi liittävänsä nationalismiin vain kielteisiä mielikuvia.

Putinin sanavalinta vaikuttaa harkitulta retoriselta keinolta. Venäjällä vaikuttaa usei­ta nationalistisia liikkeitä, joiden ajatukset eroavat sekä valtiojohdon politiikasta että toisistaan. Putinin retoriikka on eräänlaista aseistariisuntaa: kun hän haluaa tehdä natio­nalisteista vaarattomia, hän ottaa käyttöönsä heidän puheessaan keskeisen käsitteen ja an­taa sille uusia, itselleen mieluisia merkityksiä.

Jos taktiikka onnistuu, nationalistit me­nettävät vallan määritellä omaa toimintaansa totutuin tavoin. Venäjän poliittinen johto ha­luaa pitää nationalistiset liikkeet hallinnassa, ja kamppailu näkyy viestinnässä.

Venäjän perustuslain mukaan valtiolla ei voi olla virallista ideologiaa. Viime vuosien tapah­tumat ovat kuitenkin antaneet aihetta pohtia, voisiko kansallistunteen kohottaminen sisäl­tää ideologisia piirteitä.

Venäjän valtion suuruutta osoitettiin ta­lous- ja kulttuuripolitiikan saralla jo ennen Uk­rainan kriisin kärjistymistä. Kaikkien aikojen kalleimpien olympialaisten oli osaltaan tarkoi­tus vahvistaa venäläisten omanarvontuntoa. Valtiojohtoisen nationalismin tarkoitus on lujittaa kansakunnan yhtenäisyyttä vaikeina aikoina, ja siihen tarvitaan myös »meidän» ja »muiden» välistä vastakkainasettelua.

Kansallistunne on toistaiseksi pyritty liit­tämään etnisyyden sijaan nimenomaan Venä­jän valtioon. Syy tähän on selvä: Venäjällä asuu vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan yli 190 eri kansallisuutta.

Venäjä on jo kauan hyödyntänyt histo­riaansa korostaakseen valtion kunniaa ja ra­kentaakseen kansallistunnetta. Toisen maa­ilmansodan voittoa juhlitaan yhä näyttävästi, ja kansallinen sankaritarina rakentuu suureksi osaksi nimenomaan sille. Viimeaikaisissa pu­heenvuoroissaan presidentti Putin on nostanut esiin myös varhaisempia tapahtumia, kuten Kiovan Venäjää hallinneen Vladimir Suuren kastamisen kristinuskoon Krimin niemimaalla 900-luvulla. Tapahtuman takia paikka on Pu­tinin mukaan nykyisillekin venäläisille pyhä.

Kansallistunteen taustalla on usein nähty Neuvostoliiton hajoamisen aiheuttama alem­muudentunto, josta uudenlainen nationalismi pyrkii venäläiset vapauttamaan. Muun muassa antropologi Sergei Ušakin on kuvaillut Neu­vostoliiton hajoamisen jälkeistä tunnelmaa »epätoivon patriotismiksi»: isänmaallisuuden korostaminen nousi yhteisestä menetyksen tunteesta.

»Me emme aio koskaan lähteä eristäytymi­sen, muukalaisvihan, epäluulon ja vihollisten etsimisen tielle. Ne kertovat heikkoudesta, kun taas me olemme vahvoja ja varmoja itsestäm­me», Putin sanoi linjapuheessaan joulukuussa 2014.

Nationalistien riveistä on lähtenyt taistelijoita Itä-Ukrainaan, mutta heidän määräänsä on vaikea arvioida.

Neuvostoliiton viralliseen ideologiaan kuu­lui monikansallisuus, internationalismi, joka piti kansalliskiihkoiset ajattelijat piilossa. Perestroikan vuosina toisinajattelijat alkoivat saada enemmän liikkumatilaa, ja myös nationalismi alkoi tavoittaa suurempaa yleisöä.

Yhtenä tunnetuimmista kansallismielisis­tä toimijoista muistetaan kirjailija Aleksandr Solženitsyn, jonka venäläisnationalismi oli uskonnollista ja traditionaalista. Myös juu­talaisvihamielinen järjestö Pamjat sai kan­natusta. Antisemitismi kupli Neuvostoliitos­sa pinnan alla, vaikka sitä ei virallisesti ollut olemassa.

Pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen niin kutsutut »punaruskeat» nationalistit eli kommunismin palauttamista toivovat kan­sallismieliset järjestäytyivät useaksi vaikutta­jaryhmäksi. Samaan aikaan ilmaantui useita erilaisia keisarikuntaa haikailevia ja ortodok­sista uskontoa korostavia liikkeitä. Ne olivat ve­näläisen nationalismin pääsuuntauksia vielä 1990-luvulla, mutta 2000-luvulle tultaessa painotukset muuttuivat.

»2000-luvun alussa syntyi uusi nationalis­mi. Silloin oikeistolaiset ajoivat vasemmisto­laisten ohi», toteaa Moskovan talouskorkea­koulun professori Emil Pain.

Uusien ryhmittymien retoriikassa toistui ajatus uudenlaisesta valtiomuodosta, mutta tulkinnat siitä, millainen valtiomuodon pi­täisi olla, vaihtelivat eurooppalaistyyppisestä kansallisvaltiosta etnisesti puhtaaseen, sul­jettuun yhteisöön. Vuosituhannen vaihteessa muodostuneet nationalistiset ryhmät olivat leimallisesti auktoriteetin vastaisia, ja niiden puheissa kuului vihamielisyyttä Kaukasian kansoja kohtaan, mikä oli osittain seurausta Tšetšenian sodista.

Nationalististen liikkeiden kenttä ei ole yhtenäinen, mutta se noudattelee yhä näi­tä jakolinjoja. Etnisiä rikoksia sekä rasismia tutkivan Sova-keskuksen johtajan Aleksandr Verhovskin mukaan nationalistisia ryhmitty­miä jakoi ennen Ukrainan kriisin kärjistymis­tä ensinnäkin suhde nykyiseen hallintoon ja toiseksi niiden mielikuva ihanteellisesta val­tiomuodosta.

»Kaikki nationalistit eivät kuitenkaan ole järjestäytyneitä, vaan on myös paljon sellaisia, jotka eivät ole kiinnostuneita teorioista vaan lähinnä suorasta toiminnasta», Verhovski sa­noo.

Nyt ryhmittymät ovat entistä hajanaisem­pia, sillä suhtautuminen Ukrainan tapahtu­miin jakaa mielipiteitä.

Jopa aiemmin Putinin linjalle uskollisten uuskonservatiivien leirissä on oltu tyytymät­tömiä nykyiseen hallintoon, jonka toimia on kritisoitu päättämättömiksi. Pääosin uuskon­servatiivit ovat kuitenkin yhä valtion virallisen linjan kannalla.

Levada-tutkimuskeskuksen mielipide­mittausten mukaan valtaväestön sympatiat nationalistisia liikkeitä kohtaan ovat kuiten­kin viime vuoden aikana vähentyneet. Viime vuonna äärioikeiston vuosittaiseen marssiin suhtautui myönteisesti 31 prosenttia vastaa­jista, kun edellisenä vuonna vastaava luku oli 40 prosenttia. Nationalistien julkisuuskuva saatetaan kokea rettelöintinä, johon ei haluta samaistua, vaikka muukalaisvastaisista näke­myksistä sinänsä oltaisiinkin yhtä mieltä.

Myös tuki nationalistisille, »Venäjä venäläi­sille» -tyyppisille iskulauseille oli vähentynyt edellisestä vuodesta: viime lokakuussa lausetta tuki täysin tai tietyin ehdoin 54 prosenttia vas­taajista, vuotta aiemmin 66 prosenttia.

Venäjän nykyinen hallinto on onnistunut lujittamaan kansallista yhtenäisyyttä Ukrai­nan kriisin aikana. Epäluulo Venäjällä asuvia maahanmuuttajia kohtaan kytee pinnan alla.

»Imperiumi ei tarvitse kansaa. Kun impe­riumin johto sanoo puolustavansa venäläis­tä maailmaa, nationalistit huomaavat, ettei heille olekaan sijaa», professori Pain tulkitsee. »Mutta kerran synnyttyään nämä liikkeet ei­vät kuole.»

Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisen instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä -tutkimusohjelmassa.

Tekstissä mainitut haastattelut tehtiin Moskovassa marraskuussa 2014.