Skip to main content

Yksinvaltainen demokratia

Yksinvaltainen demokratia

1800-luvun slavofiilisessä ajattelussa venäläisyyden ihanteet nousivat kyläyhteisöstä, joka nähtiin turmeltumattoman kollektivismin tyyssijana. Nyt demokratia on paalutettu syvälle Venäjän perustuslakiin, mutta etenkin uusslavofiilit vastustavat sitä epävenäläisenä.

Teksti Timo Vihavainen

Venäjä omaksui Neuvostoliitosta ir­tauduttuaan 1990-luvulla erittäin demokraattisen perustuslain. Siinä varmistettiin mitä moninaisimmin tavoin, ettei totalitaarinen järjes­telmä voisi koskaan palata Venäjälle. Niin­pä Venäjällä ei perustuslain mukaan voi olla enempää valtionideologiaa kuin yhden puo­lueen monopoliakaan. Kansalaiset nauttivat sitä paitsi kaikkia niitä poliittisia vapauksia, jotka yleisesti liitetään demokratiaan. Tämä siis teoriassa. Käytännössä poikkeukset voivat olla monet, kuten tiedetään.

Demokratia oli 1990-luvulla venäläisille käytännössä uusi asia, vaikka sanaa oli viljel­ty paljon myös neuvostovallan aikana. »Sosia­listinen demokratia» oli neuvostoideologian mukaan ollut paljon porvarillista demokratiaakansanvaltaisempaa. Totuuden hetki koitti pe­restroikan aikana, jolloin »demokratisointi» tuli yhdeksi kampanjateemaksi ja sitä alettiin opiskella länsimaisten esimerkkien mukaan.

Venäjällä oli liberaalista demokratiasta käsitteen länsimaisessa mielessä vähän ko­kemusta Neuvostoliiton hajotessa. Kokemus liittyi lähinnä vuoteen 1917, jolloin maassa pidettiin perustuslakia säätävän kansallisko­kouksen vaalit yleisellä ja yhtäläisellä äänioi­keudella.

Toki myös valtakunnanduuma oli valittu vaaleilla vuodesta 1906 lähtien, ja se oli toimi­nut vastavoimana autoritaariselle itsevaltiu­delle. Aluksi duuma oli täysin haluton yhteis­työhön hallitsijan kanssa. Pääministeri Pjotr Stolypin pani kuitenkin duuman kuriin ja hajotti sen kaksi kertaa. Vuonna 1907 kokoon­tunutta kolmatta duumaa tsaarin oli jo varsin helppo hallita, vaikka siellä yhä kuuluikin op­position ääni. Tämä oli jo luonteeltaan »ohjat­tua demokratiaa», kuten nykyisin sanottaisiin. Stolypin kuuluu Venäjän nykyisiin kansallis­sankareihin, ja hänelle on viime vuosina pys­tytelty patsaita.

Demokratian ihannemuodosta ja sen kri­teereistä on tietenkin ollut ja yhä on erilaisia mielipiteitä. Vähintäänkin äänestäjillä on ol­tava mahdollisuus valita vallan käyttäjät kah­desta tai useammasta vaihtoehdosta. Usein ihanteeksi on esitetty suora demokratia, joka saattoi toteutua esimerkiksi Kreikan pienissä kaupunkivaltioissa. Venäjällä se toteutui kes­kiajalla Novgorodissa ja Pihkovassa sekä myö­hemmin zaporogikasakoiden Setšissä, joka si­joittui nykyisen Ukrainan alueelle.

Välittömän demokratian ilmentymiksi ha­luttiin Neuvosto-Venäjällä tulkita myös neu­vostot, joiden ajateltiin olevan kansavaltai­sempia kuin kapitalistinen edustuksellinen demokratia. Nykyaikaisesta edustuksellisesta demokratiasta neuvostot tietenkin olivat kau­kana.

Venäjän uusi demokraattinen perustuslaki saatiin vuonna 1993 voimaan melkoisin pon­nistuksin, eikä vailla kauneusvirheitä, mitä sen demokraattisuuteen tulee. Uuden demo­kratian isäksi tulleen Boris Jeltsinin toimien laillisuus asetettiin kyseenalaiseksi, kun Jeltsin kukisti vastustajansa asevoimin. Itse asiassa koko demokratia tuli Venäjällä voimaan varsin onnettomien tähtien alla, eikä asiaa paranta­nut se, että demokratian nimiin vannoneet oligarkit varastivat lyhyessä ajassa pääosan koko valtionomaisuudesta. Assosiaatio demo­kratiasta varkaisiin tuli havainnollisesti esille uudissanasta demokrad (demo-varas).

 

Kyläyhteisö kuviteltiin ikivanhaksi venäläisen hengen luomukseksi, vaikka se itse asiassa oli melko myöhäinen veronkannon tarpeisiin luotu instituutio.

Demokratiaan kuitenkin totuttiin suhteel­lisen pian, vaikka aluksi välinpitämättömyys koko asiaa kohtaan ilmeni erittäin alhaisina äänestyslukuina. Kyselytutkimusten mukaan venäläiset kyllä enimmäkseen kannattavat demokratiaa ja vallankin niitä ihmisoikeuk­sia, jotka on tapana yhdistää demokraattiseen järjestelmään. Samaan aikaan on voitu todeta, ettei enemmistö venäläisistä kannata »länsi­maalaistyyppistä» demokratiaa, mitä sillä tarkoitettaneenkin. Sen sijaan ajatus Venäjän erityistiestä on saanut osakseen suosiota niin vallan huipulla kuin ruohonjuuritasolla.

Venäläisten arvomaailmaa on tutkittu monella taholla. Kansanvälinen World Values Survey (WVS) on todennut, että venäläisessä arvomaailmassa yhdistyy elementtejä sekä kehittyneestä että kehittymättömästä yh­teiskunnasta. Tulkinnan taustalla on ajatus, että tietyllä aineellisen hyvinvoinnin tasolla yhteiskunnat muuttuvat sekulaareiksi ja al­kavat omaksua yhä enemmän suvaitsevai­suuden, luottamuksen ja yhteistyön arvoja. Kulttuuri alkaa lyhyesti sanoen muistuttaa yhä enemmän Ruotsissa vallitsevaa kulttuu­ria. Venäjä on pitkälti sekularisoitunut, mutta »post-materiaalisten» arvojen kehitys on yhä lapsenkengissään.

Venäjän arvoja ovat tutkineet myös eräät sikäläiset ajatushautomot, kuten Probleemianalyysin ja valtionhallinnon projektien kes­kus. Tulokset ovat samansuuntaisia kuin WVS:llä, mutta johtopäätökset erilaisia. Näitä tutkimuksia johtaneen Stepan Sulakšinin mielestä venäläisessä kulttuurissa arvostetaan kollektivismia ja altruismia.

Sulakšinin mukaan venäläiset arvot poik­keavat jyrkästi läntisistä eivätkä ole muuttu­massa niiden kaltaisiksi. Venäjän kulttuurinen erityistie on todellisuutta, ja sitä on vaalitta­va. Tässä Sulakšin voisi myös vedota lukuisiin 1800- ja 1900-luvun slavofiilisiin ajattelijoihin Aleksei Homjakovista Nikolai Danilevskiin ja Ivan Iljiniin. Viimeksi mainittu näyttää ole­van myös Putinin suosiossa.

Demokratialla on Venäjällä ollut myös perin­teisiä periaatteellisia vihollisia. Slavofiilisen ajattelun piirissä koko demokratia sijoitettiin jo 1800-luvulta lähtien länteen ja sitä pidettiin venäläisyydelle vieraana.

Venäjälle ominaisena sen sijaan pidettiin »yhteisyyttä» (sobornost), joka tarkoitti vapaa­ehtoista alistumista hallitsijan määrittele­mään oikeudenmukaisuuteen. Puolueriitojen yläpuolella oleva itsevaltias saattoi sen nojalla pitää päätöksissään silmämääränä sitä, mitä piti Jumalalle otollisena. Demokratia, esimer­kiksi puolalainen aatelisdemokratia, sen sijaan merkitsi viime kädessä hyväksyntää väkivallal­le, ylpeyttä eikä nöyryyttä, enemmistön eikä oikeudenmukaisuuden valtaa.

Varhaiset slavofiilit katsoivat, että aito ve­näläisyys oli säilynyt kyläyhteisön eli mirin pii­rissä. Siellä vallitsi heidän mukaansa turmel­tumaton altruismi ja kollektivismi eikä omaa etuaan ajavien porvarien keskinäinen taistelu, jota demokratia merkitsi. Kyläyhteisöä ihai­livat myös 1800-luvun loppupuolen vallan­kumoukselliset narodnikit, jotka näkivät siinä milteipä valmiin sosialistisen yhteiskunnan. Asiaan kuului, että yhteisö kuviteltiin ikivan­haksi venäläisen hengen luomukseksi, vaikka se itse asiassa oli melko myöhäinen veronkan­non tarpeisiin luotu instituutio.

Kyläyhteisöllä oli joka tapauksessa varmasti suuri vaikutus talonpoikaiseen kulttuuriin eli Venäjän väestön suuren enemmistön menta­liteettiin. Kyläyhteisössä oli totuttu työsken­telemään yhdessä ja jakamaan vastuu veroista tiukan paikan tullen yhteistakuuna (krugovaja poruka) tunnetun järjestelmän avulla.

Nämä perinteet jatkuivat vielä vuonna 1861 toimeenpannun maaorjien vapauttamisen jälkeenkin. Pääministeri Stolypinin kaudella 1900-luvun alussa järjestelmää yritettiin pur­kaa, mutta vuoden 1917 vallankumouksessa se syntyi uudelleen ja purkautui lopullisesti vasta vuonna 1930. Silloin sen korvasivat kolhoosit, joissa niissäkin korostuivat kollektiivisen työn ja yhteisomistuksen periaatteet.

Abram Arhipov: Radonitsa ennen liturgiaa (1892).  KUVA: GOOGLE ART PROJECT

Abram Arhipov: Radonitsa ennen liturgiaa (1892). KUVA: GOOGLE ART PROJECT

On ilmeistä, että kyläyhteisön säilyminen pitkälle 1900-luvulle saakka kuuluu Venäjän historiallisiin erikoisuuksiin. Poikkeuksellista oli myös se, että maaorjuus jatkui vuoteen 1861 saakka, eli kauan sen jälkeen kun se oli muualla Euroopassa lakkautettu. Muita Venäjän län­tisestä Euroopasta erottavia tekijöitä voidaan luetella leegio aina mongolien despoottises­ta valtio-opista ortodoksisen kirkon oppiin, jonka mukaan kirkko ja valtio ovat osa samaa sopusointuista sinfoniaa. Lisäksi voidaan nos­taa esiin roomalaisen oikeuden, feodalismin, renessanssin ja reformaation puuttuminen, Euraasian tasangon kansojen kohtalonyhteys tai hankaluudet hallita ilmastoltaan ja maan­tieteelliseltä laajuudeltaan varsin poikkeuksel­lista valtiota.

Kaikki nämä tekijät luultavasti vaikutta­vat siihen, minkälainen Venäjä nykyisin on. Yhteiskunnan ja valtion suhteiden kannalta olennaisimpia historiallisia tekijöitä ovat ol­leet valtion asema, joka on ollut perinteisesti keskeinen, ja kansalaisyhteiskunnan heikkous. Historioitsija Marc Raeff on viitannut siihen, ettei Venäjällä, toisin kuin läntisessä Euroopas­sa, koskaan syntynyt itsetietoista ja itsenäistä kaupunkiväestöä omine instituutioineen. Jopa aateliston itsenäinen korporaatiohenki nujer­rettiin.

Vaikka itsevaltiutta esiintyi lähes kaikkialla Euroopassa, Venäjällä sen vastavoimat jäivät poikkeuksellisen kehittymättömiksi. Tsaaris­ta tuli ylivertainen valtion symboli ja keskus, joka piti kaikkea koossa. Edes kapinoitsijat ei­vät nousseet menneinä vuosisatoina koskaan tsaaria vastaan, vaan julistivat taistelevansa hänen puolestaan »väärää tsaaria» vastaan, kuten historioitsija Adam Ulam on huomaut­tanut.

Venäläiset ovat sangen historiatietoisia, ja suuri osa heistä myös uskoo maansa erikoislaa­tuun ja erityistehtävään. Koska vahva valtio on kuulunut Venäjän suuruudenkausien kuvaan ja valtion heikentyminen puolestaan on liitty­nyt alennustilaan ja onnettomuuksiin, lienee ymmärrettävää, että myös Putin on vedonnut valtioon Venäjän kansallisen idean keskeisenä elementtinä. Hyökkääminen vallanpitäjiä vas­taan muuttuu helposti hyökkäykseksi valtiota ja koko synnyinmaata vastaan, Putin varoitti ideologisessa puheessaan Valdai-klubissa syk­syllä 2013.

Noustessaan valtaan Putin peri järjestel­män, jossa voimakkaat oligarkit hallitsivat se­kä pääomia että tiedotusvälineitä. Myös pai­kallisella tasolla valituilla kuvernööreillä oli mahdollisuus hankkia merkittävästi valtaa it­selleen. Jeltsinin valtaannousun ja Neuvostolii­ton hajoamisen aikoihin käyty »lakien sota» oli osoittanut keskusvallan heikkoutta. 1600-lu­vun sekasorron aikaan liittyvä Seitsemän pa­jarin hallitus (semibojarštšina) näytti syntyneen uudelleen »seitsemän pankkiirin hallituksena» (semibankirštšina), joka vuonna 1996 nosti uudelle kaudelle vähäistä kansansuosiota nauttineen bulvaaninsa Boris Jeltsinin.

Jeltsin oli sekä henkilönä että tosiasialliselta valta-asemaltaan heikko. Jeltsinin aikaansaan­noksiin kuului Neuvostoliiton hajottaminen, joka ei suinkaan saanut osakseen venäläisten jakamatonta suosiota. Myös Venäjän hajoami­nen nähtiin hänen kaudellaan vaarana, mitä korosti heikko suoritus ensimmäisessä Tšetše­nian sodassa. Jo varhaisessa vaiheessa Putin pyrki eroon valtion heikkoutta heijastavasta tilanteesta ja ryhtyi vahvistamaan keskusval­taa eli niin sanottua vallan vertikaalia. Tämä vähensi alueiden itsenäisyyttä.

Myös oppositio saatiin käytännössä pre­sidentin hallintaan. Demokraattista oppositiota ärsytti etenkin Putinin tekemä torni­tus (rokirovka) eli asettuminen yhden kauden ajaksi pääministerin paikalle ja sitten nousu kolmannen kerran presidentiksi. Oppositio lähti pian vaalien jälkeen kaduille osoittamaan mieltään.

Illarion Prjaniškov: Pääsiäiskulkue (1893).  KUVA: GOOGLE ART PROJECT

Illarion Prjaniškov: Pääsiäiskulkue (1893). KUVA: GOOGLE ART PROJECT

Putin ei temppuilullaan rikkonut lakia, ei­kä liene kohtuullista väittää, että demokra­tia sinänsä olisi mahdotonta, vaikka vahva presidentti hallitsisi pitkiä aikoja. Presiden­tin pitkittynyt toimikausi on ilman muu­ta kauneusvirhe systeemin toimivuudessa. Esimerkiksi Suomessa Urho Kekkosen pitkittynyt valta-asema vääristi poliittista järjestel­mää huolimatta siitä, että Kekkonen nautti aitoa kansansuosiota ja sai jopa yli 80 prosent­tia äänistä.

Venäjä on tällä hetkellä valtiomuodol­taan demokratia ja ainakin ulkoisesti täyttää eräät keskeiset demokraattisen järjestelmän tunnusmerkit, monipuoluejärjestelmästä aina yleiseen äänioikeuteen ja sananvapau­teen saakka. Käytännössä äänestäjien mahdol­lisuudet vaihtaa johtajia ovat kovin rajoitetut, eivätkä toisinajattelijat saa ääntään kuuluviin, vaikka heitä ei estetä sanomasta mielipidet­tään.

Lisäksi Venäjän presidentillä on sangen vakuuttavasti osoitettu kansan enemmistön kannatus. Toisaalta vallanpitäjien nauttima suosio ei ole demokratian tae: luultavasti myös Adolf Hitler nautti vuonna 1939 saksalaisten enemmistön aitoa suosiota.

Muut instituutiot puolueista hallitukseen ja virkamiehiin sen sijaan herättävät Venäjän kansassa epäluuloja, ja erityisesti poliitikkoja pidetään epäluotettavina. Poliitikot kuuluvat demokratiaan niin erottamattomana osana, että epäluottamus kaikkia muita kuin Putinia kohtaan kertoo siitä, ettei järjestelmä toimi Venäjällä normaalisti. Ilmiö sinänsä on tut­tu myös monarkioista, joissa »hyvä» kuningas usein symboloi kansalle »pahojen» virkamies­ten ja ylimysten vastavoimaa.

Toimivaan demokratiaan yhdistetään usein myös muita asioita kuin poliittiset instituutiot, erityisesti oikeusvaltio. Venäläisen demokratian on katsottu toimivan huonosti myös siksi, että oikeusvaltio ja kansalaisyhteiskunta ovat kehittymättömiä ja alistettuja, kuten ne ovat maan historiassa lähes aina olleetkin.

Mikäli valta keskittyy yhden henkilön kä­siin, lähestytään antiikin käsitteitä käyttäen monarkiaa tai tyranniaa, mikä merkitsee demokratiasta luopumista. Demokratia ei tosin aristoteelisen käsityksen mukaan kos­kaan voi olla paras mahdollinen valtiomuoto, mutta ei myöskään pahin, kuten tyrannia pa­himmillaan, sillä huonossakin demokratiassa vallitsee vapaus. Se mahdollistaa hyvän elämän monille.

Toisaalta myös demokratia saattaa pysyä muodollisesti demokratiana, mutta kehittyä rappiomuodoksi, joka ei enää vastaa demo­kratialle valtiomuotona asetettuja ihanteita. 1990-luvulla Venäjän aloittelevassa demokra­tiassa oli ilmeisiä oligarkian piirteitä ja val­tavan rikollisuuden, korruption ja köyhyyden oloissa hyvä elämä lienee ollut mahdollinen vain harvoille.

Putin on luonut vaikutelmaa, että hän hallitsee kansan välittömällä myötävaikutuksella.

Demokratiaan liittyvän valinnanvapauden rajoittamisen ohella Venäjällä on syntynyt ra­kenteita, joiden tehtävänä on ilmeisesti toimia eräänlaisina ohjattuina kansalaisyhteiskun­nan kanavina tai suorastaan korvata kansa­laisyhteiskunta.

Putin on näkyvästi osallistunut ainakin presidentin ukaasien täytäntöönpanoa val­vovan Yleisvenäläisen kansanrintaman ONF:n työhön. Putin on luonut vaikutelmaa siitä, että hän hallitsee kansan välittömällä myötävai­kutuksella ja että hän kuuntelee tarkoin kan­salta tulevia aloitteita ja huomioi ne omissa päätöksissään. Näissä instituutioissa on ym­märrettävästi nähty niin sanotun korporatii­visen valtion piirteitä. Kansalle on usein tarjot­tu mahdollisuus television kautta itse nähdä, miten presidentti keskustelee kansan kanssa ja käyttää valtaansa pannakseen »huonot» vir­kamiehet kuriin.

Normaalisti demokratiaan kuuluu myös merkittävä oppositio, joka tarjoaa vaihtoeh­don vaaleissa. Venäjällä oppositiopuolueet ovat kuihtuneet varsin vaatimattomiksi, eikä niistä ole käytännössä ollut vallanpitäjien haastajiksi. Putin on pystynyt pitämään opposition ma­talana hallitsemalla suurinta osaa julkisesta sanasta ja kehittämällä oppositiopuolueiden toimintaa rajoittavaa lainsäädäntöä valtavan kansansuosionsa tukemana. Hänelle itselleen ei ole näkyvissä vakavasti otettavaa vaihtoehtoa.

Niinpä venäläistä demokratiaa voidaan nykyisin ilmeisen osuvasti kuvata käsitteellä »ohjattu demokratia» (upravljaemaja demokratija). Putin käytti käsitettä aikoinaan ilmeisenä tar­koituksenaan esittää se realistisena vaihtoehtona kaaokselle eli hallitsemattomalle ja ohjauskyvyttömälle demokratialle. Sanonta on kuitenkin monimerkityksinen ja voi tarkoit­taa myös aisoihin tai valjaisiin pantua demokratiaa.

Putin on, kuten sanottu, tässä demokraat­tisessa järjestelmässä onnistunut paradoksaalisesti hankkimaan liki yksinvaltiaan ase­man. Hänen hallintokautensa on venynyt, eikä loppua ole näkyvissä.

Venäjän demokratian periaatteelliset vastustajat ovat voineet olleet Putinin aikana tyytyväisiä. Niin sanottu Izborskin klubi edustaa lähinnä uusslavofiilisiä voimia, jot­ka vastustavat demokratiaa ja liberalismia. Vielä hiljattain tämän suuntauksen kannat­tajat suhtautuivat torjuvasti myös Putiniin, mutta ovat alkaneet kannattaa tätä niiden parin viime vuoden aikana, joina Putin on korostanut irtautumistaan läntisistä arvoista.

Demokratiavastaisuus ei ole Venäjäl­lä mikään vähäpätöinen aatteellinen ku­riositeetti, vaan perinteikäs ja huomattava virtaus, johon myös kaikkivaltias president­ti on suhtautunut tärkeissä lausunnoissaan myönteisesti. Venäjän heikon poliittisen opposition huomatuin osa on ollut länsimielistä, mutta myös demokratian vastusta­jat ovat tähän asti olleet oppositiossa. Putin asemoituu tässä kokonaisuudessa paradok­saalisesti eräänlaiseksi ideologiseksi keskus­talaiseksi, joka ainakin toistaiseksi esiintyy demokratian tunnuksin, vaikka käytännössä toimii yksinvaltiaan tavoin.

 

Kirjoittaja on Venäjän tutkimuksen professori Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.