Puolan uuden hallituksen ensiaskeleet tuovat mieleen Viktor Orbánin paluun Unkarin pääministeriksi vuonna 2010.

Ensin Puolan hallitus heikensi maan perustuslakituomioistuinta ja määräsi valtion omistamat mediat valtion hallintaan. Seuraavaksi se ehdotti lakia, joka antaisi hallitukselle laajat oikeudet kansalaisten digitaalisiin tietoihin. Tuhannet puolalaiset vastustivat lakiehdotusta mielenosoituksissa joulu- ja tammikuussa Varsovassa ja muualla maassa.

Puolaa johtaa kansallismielinen ja euroskeptinen Laki ja oikeus -puolue PiS (Prawo i Sprawiedliwość), joka sai lokakuun vaaleissa ehdottoman enemmistön parlamentissa. Puoluetta luotsaa Jarosław Kaczyński, jolla ei tosin ole virallista asemaa puolueen muodostamassa hallituksessa. Hänen uskotaan silti vetävän kulisseissa langoista.

Kaczyński on ihaillut Orbánin konservatiivisia uudistuksia, joilla Fidesz on keskittänyt valtaa itselleen. Siksi hän saattaa hyvinkin suunnitella jotakin vastaavaa Puolassa. Jo vuonna 2011 Kaczyński totesi, että ”Orbánin esimerkki opetti meille, miten voimme voittaa”.

Puolueiden retoriikassa on paljon yhteistä. PiS väittää Orbánin Fidesz-puolueen tavoin, että siirtymä kommunismista voidaan sinetöidä vasta, kun kaikista entisistä kommunisteista on hankkiuduttu eroon. Unkarissa puheilla perusteltiin valtionhallinnon uudelleenmylläystä. Sama kehityskulku on mahdollinen Puolassa.

Orbánin Fidesz ja Kaczyńskin PiS kuitenkin eroavat toisistaan merkittävästi niin sisäpoliittisissa lähtökohdissa kuin ulkopoliittisessa suuntautumisessa. Erot eivät välttämättä kokonaan estä Puolan ”orbanisaatiota”, mutta ainakin se on paljon vaikeampaa kuin Unkarissa.

Kun Orbán vuonna 2010 ajoi uudistuksiaan Unkarissa, hänellä oli parlamentissa määräenemmistö. Orbánin rautaotteessa Fidesz pystyi käytännössä viemään läpi kaikki ehdottamansa muutokset ilman muiden puolueiden tukea.

Puolue muutti perustuslakituomioistuimen kokoonpanon, hyväksyi uudet media- ja vaalilait ja kirjoitti perustuslain uusiksi. Uutta perustuslakia kuvailtiin ”graniitinkovaksi”, mutta sitä muokataan edelleen lähes rutiininomaisesti. Oppositio jäi auttamatta jyrän alle.

Orbán uusi määräenemmistönsä vuoden 2014 parlamenttivaaleissa yhden paikan turvin. Siihen auttoivat vaalilain muutokset, kuten vaalien muuttaminen yksikierroksisiksi ja suhteellisen vaalitavan muokkaaminen siten, että se suosii suurimpia puolueita.

Euroopan turvallisuus ja yhteistyöjärjestö Etyj luonnehti vaaleja vapaiksi mutta ei tasapuolisiksi, mikä on EU:n sisällä hyvin poikkeuksellista. Vaikka Fidesz menetti helmikuun täytevaaleissa määräenemmistönsä, puolue on yhä vain yhden paikan päässä siitä.

Puolassa tilanne on toinen. Kaczyńskin PiS:ltä puuttuu määräenemmistö parlamentin molemmissa kamareissa. Ilman sitä puolueen mahdollisuudet vastaaviin uudistuksiin ovat rajalliset.

PiS on kyllä osoittanut kykenevänsä keinotteluun. Puolue runnoi läpi lain, joka hankaloitti perustuslakituomioistuimen päätöksentekoa vaatimalla tuomareilta kahden kolmasosan enemmistön yksinkertaisen enemmistön sijaan. Tempun sinetöi entisen PiS-poliitikon, presidentti Andrzej Dudan allekirjoitus.

PiS:llä ei kuitenkaan ole valtaa muuttaa koko perustuslakijärjestelmää uuteen uskoon.

Ei ole sattumaa, että Unkaria usein kutsuttiin itäblokin ”onnellisimmaksi kasarmiksi”.

Fidesz eroaa PiS:stä myös rakenteeltaan. Fideszin valta keskittyy sekä käytännössä että lain mukaan Orbánille. Vallan tiivistämisen tuloksena Orbánin asema Fideszissä on vahvempi kuin vaikkapa Venäjän presidentin Vladimir Putinin asema puolueensa johdossa.

Orbán on urakoinut asemansa eteen vuoden 2002 vaalitappiostaan alkaen. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän pystyi henkilökohtaisesti valitsemaan kaikki Fideszin parlamenttivaaliehdokkaat, ja hänellä on yhä viimeinen sana kaikissa puolueen asioissa.

Pääministerinä Orbán on lisäksi Unkarin politiikan vaikutusvaltaisimmassa virassa. Toisin sanoen parlamentin suurimman puolueen ja maan hallituksen päätösvalta yhdistyvät hänen hyppysiinsä.

PiS:ssä ei ole vastaavaa asetelmaa. Vaikka Kaczyński on puolueen selkeä johtohahmo, hänen asemansa ei ole kiistaton. Kaczyński jättäytyi pois hallitusvastuusta, joten hän on altis omiensa arvostelulle, kun maan talouden sekä sisä- ja ulkopolitiikan ongelmat alkavat kasaantua.

Oppositiovoimien tilanne Unkarissa poikkeaa Puolasta, sillä Unkarissa muut puolueet ovat liian hajanaisia ja heikkoja haastamaan Fidesziä. Järjestäytymistä hankaloittaa Unkarin vasemmistopuolueiden kyvyttömyys uudistua.

Puoluekartan oikealla laidalla parlamenttiin äänestettiin vuonna 2010 äärioikeistolainen Jobbik-puolue. Jobbik on avoimesti antisemitistinen ja romanivastainen. Puolue vastustaa myös EU:ta ja Natoa ja ajaa Venäjä-myönteistä agendaa. Yhteistyötä muun opposition kanssa on vaikea kuvitella.

Jobbikin ansiosta Fidesz on voinut asettua ikään kuin maltilliseksi voimaksi kahden ääripään väliin: äärioikeiston ja liberaalin vasemmiston, jota Fideszin kontrolloima media kutsuu ”post-kommunisteiksi”.

Puolassa Yhdistynyt vasemmisto -liittouma putosi lokakuun vaaleissa parlamentista. Tilalle nousi kaksi uutta puoluetta. Punkmuusikko Andrzey Kukizin johtama populistinen Kukiz’15 on paljon unkarilaista Jobbikia maltillisempi, mikä mahdollistaa yhteistyön PiS:ää vastustavien puolueiden kanssa. Puolueista toinen on liberaali Nowoczesna (suom. moderni), ja myös se vastustaa PiS:ää.

Kaikkiaan Kaczyńskin PiS:llä on vastassaan paljon vahvempi ja yhtenäisempi oppositio kuin Orbánilla. Tämä näkyy valtavissa mielenosoituksissa PiS:n uudistuksia vastaan.

Protestit havainnollistavat myös eroja Unkarin ja Puolan kansalaisten poliittisessa tietoisuudessa. Unkarissa yhteiskunta on perinteisesti passiivinen ja holhoava. Asenteet juontuvat kommunistijohtaja János Kádárin hallinnosta.

Kádár solmi hiljaisen sopimuksen kansalaisten kanssa vuoden 1956 kansannousun järkytysten jälkeen: jos kansa pysyy loitolla politiikasta, hallinto takaa kansalaisille suhteellisen hyvinvoinnin. Ratkaisevan suuri enemmistö yhteiskunnasta hyväksyi tämän.

Ei ole sattumaa, että Unkaria kutsuttiin usein itäblokin ”onnellisimmaksi kasarmiksi”. Rautaesiripun takana unkarilaisilla oli paremmat oltavat kuin muiden itäblokin maiden asukkailla. Heillä oli oikeus omistaa auto ja vapaa-ajan asunto sekä matkustaa länteen joka kolmas vuosi.

Puolalle kommunismi oli kaikkea muuta kuin iloista aikaa. Kommunismia leimasivat lähes 40 vuoden ajan jatkuvat poliittiset kriisit.

Yhteiskunta piti kiinni omasta osastaan sopimusta. Vuoden 1956 jälkeen Unkarissa ei ollut merkkiäkään julkisesta vallan vastustamisesta. Kymmenen miljoonan asukkaan maassa vastarintaryhmät koostuivat muutamista sadoista. János Kádár äänestettiin vastikään Unkarin historian suosituimmaksi poliitikoksi.

Sopimuksen hyvä puoli oli se, että suuri osa yhteiskunnasta sai nauttia suhteellisen hyvästä elintasosta. Hyvinvointia on kuitenkin seurannut individualismi: nyt oma toimeentulo asetetaan yhteisön edelle, puhumattakaan valtiosta. Tämän vuoksi Orbánin holhoava, valtiojohtoinen politiikka saa vastakaikua etenkin iäkkäiltä unkarilaisilta, jotka eivät ole tottuneet yksilön oikeuksia korostaviin arvoihin.

Puolalle kommunismi oli kaikkea muuta kuin vakaata ja hyvää aikaa. Kommunismia leimasivat lähes 40 vuoden ajan jatkuvat poliittiset kriisit, jotka johtivat monesti väkivaltaiseen vastarintaan. Moni muistaa vuoden 1956 suurlakot, vuoden 1968 mielenosoitukset ja kapinan hintojen nousua vastaan 1970.

Kommunismin vastustuksen takia Puolaan julistettiin vuonna 1981 lähes kaksi vuotta kestänyt poikkeustila. Maanlaajuisia protesteja kommunistihallintoa vastaan junaili Solidaarisuus-liike, valtava ammattiliitosta polveutunut organisaatio. Liikkeellä oli 1980-luvun alussa yli yhdeksän miljoonaa jäsentä – käytännössä kolmasosa työikäisestä väestöstä. Myös katolisella kirkolla oli tärkeä rooli kommunismin vastustamisessa, kun taas Unkarissa katolinen kirkko päinvastoin teki lähes poikkeuksetta yhteistyötä hallinnon kanssa.

Verrattuna Unkarin passiiviseen ja holhoavaan yhteiskuntaan Puolassa autoritaaristen hallintojen aktiivisella vastustamisella on pitkät perinteet. PiS on saanut tästä jo esimakua.

Sisäpoliittisten hidasteiden lisäksi Puolan ”orbanisaation” tiellä on ulkopoliittisia esteitä. EU ja Nato ovat Unkarin esimerkin jälkeen varautuneet autoritaarisuuden aiheuttamaan uhkaan Euroopassa.

Orbánin vaalimenestys vuonna 2010 ja Unkarin poliittisen järjestelmän uudelleenmuokkaus yllättivät vanhat EU-jäsenmaat. EU:lla ei ollut toimintamallia, jonka nojalla EU:n perusarvoja rikkovaa jäsenmaata olisi voitu rangaista.. Tilanne korjattiin toissavuonna, kun EU päätti säännöistä niin kutsutun oikeusvaltiomekanismin käyttämiseksi. Sen nojalla EU voi tutkia, rikkooko jonkin jäsenmaan toiminta vakavasti ja toistuvasti EU:n perusarvoja. Jos arvoja katsotaan loukatun, jäsenmaalta voidaan evätä tiettyjä oikeuksia, kuten äänestysoikeus EU:n neuvostossa.

Mekanismilla on tarkoitus estää Unkarin mallin mukainen kehityskulku muissa EU-maissa. EU-komissio ryhtyi tammikuussa selvittämään mekanismin nojalla, ovatko PiS:n toimet perustuslakituomioistuinta ja valtiollista mediaa kohtaan EU:n perusarvoja koskeva ”järjestelmällinen uhka”.

Vaikka Puolan hallitus on vähätellyt komission selvitystä, mekanismi on uskottava este ”orbanisaatiolle” muissa jäsenmaissa. Lisäksi Eurostatin tilastot Unkarista osoittavat, että EU:n kannatus on pysynyt muuttumattomana, vaikka hallitus on vastannut EU:n arvosteluun lietsomalla vuosien ajan propagandallaan unionin vastaisia asenteita.

Puolalle EU-jäsenyys on sitä paitsi ollut valtava menestys. Maan bruttokansantuote on kasvanut kohisten vuodesta 2004 lähtien, ja Puola kuului niihin harvoihin maihin, joiden talous kasvoi finanssikriisin aikana. EU:n rakenne- ja maatalousrahastot ovat Puolalle ratkaisevia. Lisäksi miljoonat puolalaiset työskentelevät muissa EU-maissa. Heidän rahalähetyksensä ovat Puolalle tärkeä tulonlähde, ja ulkomailla työskentely on juurruttanut maahan demokraattisia arvoja.

On äärimmäisen epätodennäköistä, että PiS haluaisi ottaa yhteen EU:n kanssa unionin perusarvoista, etenkin kun vaarana oikeusvaltiomekanismin mukaisia seuraamuksia.

Lisäksi selvä enemmistö puolalaisista suhtautuu myönteisesti Yhdysvaltoihin, eliitti mukaan lukien. Yhdysvallat on ollut Puolan tärkein liittolainen ja taannut maan turvallisuuden siitä lähtien, kun maa demokratisoitui. Puola on Naton aktiivisimpia jäseniä ja käyttää sotilasliiton suosituksen mukaisesti kaksi prosenttia bruttokansantuotteestaan puolustusmenoihin. Lisäksi maa tukee vahvasti amerikkalaisjoukkojen sijoittamista Keski- ja Itä-Eurooppaan.

Diplomaattiset yhteenotot Yhdysvaltojen kanssa eivät tule kysymykseenkään, minkä takia maiden suhde on merkittävä este Puolan hallituksen autoritaarisille pyrkimyksille.

Tärkein opetus PiS:n johtaman hallituksen ensiaskeleista on, että Unkarin autoritaarinen malli houkuttelee joitakin eurooppalaisia poliitikoita. Puola on ajanut muutoksia jopa samassa järjestyksessä kuin Unkari.

Muidenkin maiden populistijohtajat saattavat saada tilaisuuden seurata esimerkkiä. Maaliskuussa Slovakian parlamenttivaalien voittajaksi povataan Robert Ficon Smer-puoluetta. Ranskan ensi vuoden presidentinvaaleissa vahvoilla on Kansallisen rintaman Marine Le Pen.

Unkarissa äärioikeistolainen Jobbik on niin ikään nousussa, eikä Orbánin Fidesz vieläkään näytä kunnioittavan demokraattisia perusarvoja. Nyt puolue ajaa muutosta, jonka nojalla hallitus voisi kieltää poliittisia järjestöjä, lakkauttaa viestimiä ja sulkea rajoja.

EU:n toimintakyvyn kannalta on ratkaisevaa, että autoritaarisuuden leviämiseen puututaan vallitsevissa olosuhteissa kaikin lain sallimin keinoin. Jäsenmaiden äänestäjien tahtoa on tietenkin kunnioitettava, mutta samalla on sitouduttava päättäväisesti yhteisten arvojen vaalimiseen.

EU on nyt varustautunut tähän selvästi paremmin kuin vuonna 2010. Mekanismeista ei ole kuitenkaan hyötyä, jos niitä ei voida yhtenäisyyden ja poliittisen tahdon puutteessa käyttää.

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-ohjelmassa.