Propagandan uusi aalto

Siinä missä läntiset demo­kratiat ovat rahoittaneet Venäjällä demokraattisia ihanteita levittäviä koulutuslai­toksia, ajatuspajoja ja vapaata kansalaistoimintaa, Venäjä on katsonut olevansa vihamie­listen »vaikuttaja-agenttien» myyräntyön kohteena. Taus­talla on kapea tulkinta Joseph Nyen vuonna 1990 ensim­mäisen kerran muotoilemasta pehmeän vallan ideasta.

Nyen mukaan valtion vetovoima perustuu kolmeen tekijään: kulttuuriin, poliittisiin arvoihin ja ulkopolitiikkaan. Venäläisen tulkinnan mukaan kaikki – mukaan lukien kan­salaistoiminta – on viime kädessä valtiojohtoista. Siksi pehmeän vallan idea kääntyy Venäjällä päälaelleen, ja siitä tulee osa voimapolitiikkaa, Marcel van Herpen kirjoittaa.

Van Herpen siteeraa otetta paljon puhuvasta julistuksesta, jonka Vladimir Putin julkaisi kolmannen presidenttikau­tensa alussa Moskovskie Novosti -lehdessä vuonna 2012:

»Valitettavasti näitä [peh­meän vallan] menetelmiä käytetään usein viljelemään ja lietsomaan ääriliikkeitä, separatis­mia, kansallismielisyyttä, julkisen mielipiteen manipulointia, [ja] suvereenien valtioiden sisäisiin asioihin puuttumista.»

Putin tarkoitti, että länsi­maat olivat väärinkäyttäneet pehmeää valtaa Venäjää vastaan. Hänen julistuksensa voisi lukea yhtä hyvin toi­mintaohjelmana, jonka avulla Venäjä on sittemmin vas­tannut läntisen informaation levittämiseen.

Venäjä on imitoinut demo­kratioiden keinoja pehmeän vallan levittämiseksi, van Her­pen kirjoittaa. Maa on perus­tanut New Yorkiin ja Pariisiin Demokratian ja yhteistyön instituuteiksi nimettyjä ajatus­hautomoita. Ohjelmaltaan ne ovat kuitenkin Kremlin politii­kan suoraviivaisia äänitorvia. Vastaavasti Venäjän humani­taarisesta yhteistyöstä vas­taava Rossotrudnitšestvo sekä venäjän kieltä ja kulttuuria vaaliva Russki Mir -säätiö ovat saaneet tehtäväkseen venä­jää puhuvien »maanmiesten» näkemysten muokkaamisen ulkomailla.

Venäjän propaganda on onnistunut kylvämään län­tisiin demokratioihin paljon hämmennystä siitä, miten maan aggressiiviseen ulkopo­litiikkaan tulisi reagoida. Van Herpen katsoo kirjansa johto­päätöksissä, että propagan­daan tulisi vastata nostamalla tosiasiat esiin ja lisäämällä toi­sen asteen kouluihin opetusta propagandan keinoista.

Suoranaista valheiden levittämistä ei tarvitse sanan­vapauden nimissä suvaita, hän muistuttaa. Esimerkiksi Britannian viestintävirasto on huomauttanut RT-kanavaa useaan otteeseen yksipuo­lisesta tiedonvälityksestä. Liettuassa NTV Mir -kanava menetti keväällä 2014 toimilu­pansa kokonaan.

Toimittajista poikkeuksel­lisen laajan ja pitkäkestoisen hyökkäyksen kohteeksi on joutunut Suomessa Ylen Jes­sikka Aro, joka kyseli katsojilta kokemuksia Venäjän trolleista. Hän on kokenut myös netin ulkopuolella häirintää, josta suuri osa on tullut Venä­jältä. Vakavimmasta päästä ovat puhelut, joissa Aroa on uhkailtu laukausten äänillä.

Myös Suomessa on Jantu­sen kirjan valossa yllättävän­kin paljon Venäjän politiikan kannattajia, joita hän kutsuu »resonaattoreiksi». He hei­jastelevat Venäjän viestintää omissa kirjoituksissaan ja kannanotoissaan.

Jantunen kuvaa terävästi, miten Venäjä pyrkii täyt­tämään informaatiotilaa kuvitteellisilla simulaatioilla, todellisuuden jäljittelyllä. Esimerkiksi kesällä 2014 Venä­jän propagandaan ilmaantui Novorossijan liittovaltio, jonka historia, kartat, liput ja mitalit täyttivät muutaman kuukau­den ajan internetin kanavia. Novorossijasta yritettiin tehdä symbolisesti totta, koska vain pieni osa Ukrainan venäjän­kielisistä halusi irtautua Kiovan hallinnon alaisuudesta tai liittyä Venäjään.

Jantunen suosittelee puolustusstrategiaksi infor­maatiosodankäynnin mene­telmien paljastamista, ja siinä hän on tehnyt palveluksen suomalaiselle keskustelulle. Jantusen käyttämän informaa­tiosota-käsitteen ongelma kuitenkin on, että se voi tukea mielikuvaa päättymättömästä sotatilasta Venäjän ja muun Euroopan välillä. Tämä on juuri se mielikuva, jolla Putinin hal­linto on viime vuosina lujitta­nut omaa valtaansa.

Esimerkiksi presidentti Sauli Niinistö kommentoi lap­siasiakiistaa alkuvuodesta 2015 puhumalla Venäjän informaa­tiovaikuttamisesta. Niinistö luonnehti informaatiosotaa kovaksi sanaksi. Ratkaisu ei ollut välttämättä pelkkää val­tiomiesviisautta.

Stanleyn mukaan ideolo­giset uskomukset ovat ongel­mallisia, kun ne alkavat rajoit­taa tiedonsaantia ja yhteis­kunnallista keskustelua, jotka ovat demokratian kulmakiviä. Propagandan tavoitteena on sulkea keskustelun ulkopuo­lelle demokraattisen päätök­senteon kannalta olennaisia näkökulmia.

Tavoitteeseen päästäk­seen propagandisti ruokkii ja vahvistaa ennakkokäsityksiä. Menetelmät ovat tilannekoh­taisia. Propagandisti voi vedota yhtä lailla kuulijoiden tunteisiin kuin järkeen. Propagandan ei tarvitse myöskään koostua valheista. Asiayhteydestään irrotetut tosiasiat voivat olla propagandassa paljon hyödyl­lisempiä.

Stanley varoittaa, että pro­paganda naamioituu demo­kraattisissa yhteiskunnissa demokraattisiin ideaaleihin, jolloin sitä on vaikea tunnis­taa. Yhtenä esimerkkinä hän mainitsee ilmastoskeptikko­jen esittämän kritiikin, jonka mukaan ilmastonmuutosta ei ole osoitettu tieteellisesti pitävästi. Ilmastoskeptikot vetoavat tieteellisiin ihanteisiin, vaikka heidän tavoitteensa on päinvastoin murentaa tieteellisten johtopäätösten merkitystä.

Stanleyn mukaan propa­ganda pyrkii vaikuttamaan demokratioissa pääsääntöisesti huomaamatta. Totalitaarisissa valtioissa propagandaan taas ei välttämättä suhtauduta vaka­vasti, koska se on niin ilmeistä.

Viktor Orbánin ja Donald Trumpin kaltaisten poliitik­kojen suosio tosin kertoo, että voimakkaisiin stereotypioihin perustuvaa propagandaa voi esittää ainakin nimellisesti demokraattisissa yhteiskun­nissa myös keskellä kirkasta päivää. Nähtäväksi jää, ovatko tasa-arvoisemmat Pohjois­maat suojassa tällaiselta kehitykseltä.