Skip to main content

Propagandan uusi aalto

Teksti Joonas Pörsti

Marcel H. van Herpen: Putin’s Propaganda Machine. Soft Power and Russian Foreign Policy. Rowman & Littlefield 2016, s. 317 s.

Marcel H. van Herpen: Putin’s Propaganda Machine. Soft Power and Russian Foreign Policy. Rowman & Littlefield 2016, s. 317 s.

Krimin miehitys asetti koko Venäjän viime vuosien politiikan uusiin kehyksiin. Monet palaset näyt­tivät loksahtavan kohdalleen: Venäjä oli investoinut vuosien ajan Russia Today -kaapelika­naviin ja kulttuurikeskuksiin ulkomailla sekä säätänyt auto­ritaarisia lakeja kansalaistoi­minnan ja tiedotusvälineiden kontrolloimiseksi kotimaassa.

Venäjän tavoitteena on palauttaa Neuvostoliiton entinen imperiumi valtansa alle, toteaa hollantilainen turvallisuuspolitiikan asian­tuntija Marcel H. van Herpen uudessa kirjassaan. Maan propagandakoneisto tukee tätä tavoitetta.

Venäjä on tehnyt taustatyönsä hyvin. Venäjän »ohjatulla demokratialla» on ollut lännessä monia valtiomiestason puolustajia, kuten Henry Kissinger ja Gerhard Schröder.

Herpenin mukaan Venäjä tukeutuu voimapolitiikkaan ja propagandaan, koska sen houkutusvoima pehmeän vallankäytön alueella on niin olematon. Nykyisen hallin­non autoritaariset otteet ovat kuluttaneet loppuun ne myönteiset mielikuvat, joita länsimaissa syntyi kosmonautti Juri Kagarinin tai presidentti Mihail Gorbatšovin aikana.

Siinä missä läntiset demo­kratiat ovat rahoittaneet Venäjällä demokraattisia ihanteita levittäviä koulutuslai­toksia, ajatuspajoja ja vapaata kansalaistoimintaa, Venäjä on katsonut olevansa vihamie­listen »vaikuttaja-agenttien» myyräntyön kohteena. Taus­talla on kapea tulkinta Joseph Nyen vuonna 1990 ensim­mäisen kerran muotoilemasta pehmeän vallan ideasta.

Nyen mukaan valtion vetovoima perustuu kolmeen tekijään: kulttuuriin, poliittisiin arvoihin ja ulkopolitiikkaan. Venäläisen tulkinnan mukaan kaikki – mukaan lukien kan­salaistoiminta – on viime kädessä valtiojohtoista. Siksi pehmeän vallan idea kääntyy Venäjällä päälaelleen, ja siitä tulee osa voimapolitiikkaa, Marcel van Herpen kirjoittaa.

Van Herpen siteeraa otetta paljon puhuvasta julistuksesta, jonka Vladimir Putin julkaisi kolmannen presidenttikau­tensa alussa Moskovskie Novosti -lehdessä vuonna 2012:

»Valitettavasti näitä [peh­meän vallan] menetelmiä käytetään usein viljelemään ja lietsomaan ääriliikkeitä, separatis­mia, kansallismielisyyttä, julkisen mielipiteen manipulointia, [ja] suvereenien valtioiden sisäisiin asioihin puuttumista.»

Putin tarkoitti, että länsi­maat olivat väärinkäyttäneet pehmeää valtaa Venäjää vastaan. Hänen julistuksensa voisi lukea yhtä hyvin toi­mintaohjelmana, jonka avulla Venäjä on sittemmin vas­tannut läntisen informaation levittämiseen.

Venäjä on imitoinut demo­kratioiden keinoja pehmeän vallan levittämiseksi, van Her­pen kirjoittaa. Maa on perus­tanut New Yorkiin ja Pariisiin Demokratian ja yhteistyön instituuteiksi nimettyjä ajatus­hautomoita. Ohjelmaltaan ne ovat kuitenkin Kremlin politii­kan suoraviivaisia äänitorvia. Vastaavasti Venäjän humani­taarisesta yhteistyöstä vas­taava Rossotrudnitšestvo sekä venäjän kieltä ja kulttuuria vaaliva Russki Mir -säätiö ovat saaneet tehtäväkseen venä­jää puhuvien »maanmiesten» näkemysten muokkaamisen ulkomailla.

Venäjän propaganda on onnistunut kylvämään län­tisiin demokratioihin paljon hämmennystä siitä, miten maan aggressiiviseen ulkopo­litiikkaan tulisi reagoida. Van Herpen katsoo kirjansa johto­päätöksissä, että propagan­daan tulisi vastata nostamalla tosiasiat esiin ja lisäämällä toi­sen asteen kouluihin opetusta propagandan keinoista.

Suoranaista valheiden levittämistä ei tarvitse sanan­vapauden nimissä suvaita, hän muistuttaa. Esimerkiksi Britannian viestintävirasto on huomauttanut RT-kanavaa useaan otteeseen yksipuo­lisesta tiedonvälityksestä. Liettuassa NTV Mir -kanava menetti keväällä 2014 toimilu­pansa kokonaan.

Suomesta on tullut Ukrai­nan konfliktissa Venäjän infor­maatiosodankäynnin kohde, arvioi sotatieteiden tohtori Saara Jantunen runsaasti huomiota saaneessa kirjas­saan. Jantusen mukaan Venäjä on onnistunut mielipidevai­kuttamisessa Suomessa hyvin. Sen osoituksena Venäjän sodankäynnin hyssyttelijöitä ja Krimin miehityksen ymmär­täjiä ilmaantui myös meillä, eduskuntaa ja tutkimuslaitok­sia myöten.

Informaatiosota on kirjan mukaan valtion johtamaa toi­mintaa, jonka kohteena ovat vihollismaan sotilaiden sijasta tiedotusvälineiden yleisö ja sosiaalisen median käyttäjät – siis me kaikki ruutujemme äärellä.

Taistelua tällä tiedon sota­tantereella käydään todellisuu­den tulkinnoista. »Informaa­tiosotaa ei voiteta faktoilla tai todisteilla, vaan mielikuvilla», Jantunen kirjoittaa. Tässä sodassa väkivalta on henkistä. Jantunen kuvaa kirjassa vähät­telyä ja henkilöön käyviä her­jauksia, joita netissä on kohdis­tettu esimerkiksi trollausta eli häiriköivää mielipidevaikutta­mista käsitteleviin toimittajiin ja tutkijoihin – myös Jantuseen itseensä.

Saara Jantunen: Infosota. »Iskut kohdistuvat kansalaisten tajuntaan». Otava 2015, 318 s.

Saara Jantunen: Infosota. »Iskut kohdistuvat kansalaisten tajuntaan». Otava 2015, 318 s.

Toimittajista poikkeuksel­lisen laajan ja pitkäkestoisen hyökkäyksen kohteeksi on joutunut Suomessa Ylen Jes­sikka Aro, joka kyseli katsojilta kokemuksia Venäjän trolleista. Hän on kokenut myös netin ulkopuolella häirintää, josta suuri osa on tullut Venä­jältä. Vakavimmasta päästä ovat puhelut, joissa Aroa on uhkailtu laukausten äänillä.

Myös Suomessa on Jantu­sen kirjan valossa yllättävän­kin paljon Venäjän politiikan kannattajia, joita hän kutsuu »resonaattoreiksi». He hei­jastelevat Venäjän viestintää omissa kirjoituksissaan ja kannanotoissaan.

Jantunen kuvaa terävästi, miten Venäjä pyrkii täyt­tämään informaatiotilaa kuvitteellisilla simulaatioilla, todellisuuden jäljittelyllä. Esimerkiksi kesällä 2014 Venä­jän propagandaan ilmaantui Novorossijan liittovaltio, jonka historia, kartat, liput ja mitalit täyttivät muutaman kuukau­den ajan internetin kanavia. Novorossijasta yritettiin tehdä symbolisesti totta, koska vain pieni osa Ukrainan venäjän­kielisistä halusi irtautua Kiovan hallinnon alaisuudesta tai liittyä Venäjään.

Jantunen suosittelee puolustusstrategiaksi infor­maatiosodankäynnin mene­telmien paljastamista, ja siinä hän on tehnyt palveluksen suomalaiselle keskustelulle. Jantusen käyttämän informaa­tiosota-käsitteen ongelma kuitenkin on, että se voi tukea mielikuvaa päättymättömästä sotatilasta Venäjän ja muun Euroopan välillä. Tämä on juuri se mielikuva, jolla Putinin hal­linto on viime vuosina lujitta­nut omaa valtaansa.

Esimerkiksi presidentti Sauli Niinistö kommentoi lap­siasiakiistaa alkuvuodesta 2015 puhumalla Venäjän informaa­tiovaikuttamisesta. Niinistö luonnehti informaatiosotaa kovaksi sanaksi. Ratkaisu ei ollut välttämättä pelkkää val­tiomiesviisautta.

Jason Stanley: How Propaganda Works. Princeton University Press 2015, 353 s.

Jason Stanley: How Propaganda Works. Princeton University Press 2015, 353 s.

Hyvin toisenlaisesta näkö­kulmasta propagandaa lähes­tyy Yalen yliopiston filosofian professori Jason Stanley. Hänen ensisijainen tutkimus­kohteensa on demokraattisissa valtioissa levitetty propaganda. Stanley hakee vauhtia antii­kin Kreikasta, jossa filosofi Platon varoitti, että demo­kratiat ovat erityisen alttiita kansalaisten manipuloinnille. Platonin mukaan demokratia luisuu helposti tyranniaan, kun voimakkaat demagogit esiintyvät kansan pelastajina ja hyödyntävät kaunan tunteita, joita taloudellinen eriarvoisuus herättää.

Myös Stanley kytkee pro­pagandan eriarvoisuuteen. Taloudellisesti ja sosiaalisesti epätasa-arvoinen yhteiskunta on Stanleyn mukaan vahva kasvualusta stereotypioille, syvään iskostuneille virheelli­sille ideologisille uskomuksille.

Rikkailla on esimerkiksi taipumus perustella vaurau­tensa omilla ansioillaan, vaikka se olisi perittyä. Tällaisista käsityksistä tulee identiteetin rakennuskiviä, jolloin käsityk­siä on enää vaikea muuttaa rationaalisilla argumenteilla. Vastaava tilanne syntyy, jos yhteiskunnassa on eriarvoi­suutta etnisten ryhmien välillä.

Stanleyn mukaan ideolo­giset uskomukset ovat ongel­mallisia, kun ne alkavat rajoit­taa tiedonsaantia ja yhteis­kunnallista keskustelua, jotka ovat demokratian kulmakiviä. Propagandan tavoitteena on sulkea keskustelun ulkopuo­lelle demokraattisen päätök­senteon kannalta olennaisia näkökulmia.

Tavoitteeseen päästäk­seen propagandisti ruokkii ja vahvistaa ennakkokäsityksiä. Menetelmät ovat tilannekoh­taisia. Propagandisti voi vedota yhtä lailla kuulijoiden tunteisiin kuin järkeen. Propagandan ei tarvitse myöskään koostua valheista. Asiayhteydestään irrotetut tosiasiat voivat olla propagandassa paljon hyödyl­lisempiä.

Stanley varoittaa, että pro­paganda naamioituu demo­kraattisissa yhteiskunnissa demokraattisiin ideaaleihin, jolloin sitä on vaikea tunnis­taa. Yhtenä esimerkkinä hän mainitsee ilmastoskeptikko­jen esittämän kritiikin, jonka mukaan ilmastonmuutosta ei ole osoitettu tieteellisesti pitävästi. Ilmastoskeptikot vetoavat tieteellisiin ihanteisiin, vaikka heidän tavoitteensa on päinvastoin murentaa tieteellisten johtopäätösten merkitystä.

Stanleyn mukaan propa­ganda pyrkii vaikuttamaan demokratioissa pääsääntöisesti huomaamatta. Totalitaarisissa valtioissa propagandaan taas ei välttämättä suhtauduta vaka­vasti, koska se on niin ilmeistä.

Viktor Orbánin ja Donald Trumpin kaltaisten poliitik­kojen suosio tosin kertoo, että voimakkaisiin stereotypioihin perustuvaa propagandaa voi esittää ainakin nimellisesti demokraattisissa yhteiskun­nissa myös keskellä kirkasta päivää. Nähtäväksi jää, ovatko tasa-arvoisemmat Pohjois­maat suojassa tällaiselta kehitykseltä.