Skip to main content

Pyhä sota on nihilististä sukupolvikapinaa

Pyhä sota on nihilististä sukupolvikapinaa

Ranskan todellinen ongelma ei ole Isisin kalifaatti vaan nuorten kapina Ranskan omalla maaperällä, kirjoittaa islamiin erikoistunut politiikan tutkija Olivier Roy.

Teksti Olivier Roy

Kuvat Antti Valta

Ranska sodassa! Ehkäpä, mutta keitä tai mitä vastaan?

Terroristijärjestö Isis ei lähetä syy­rialaisia Ranskaan tekemään terro­ri-iskuja, jotta Ranskan hallitus lak­kaisi pommittamasta järjestöä. Sen sijaan Isis ammentaa seuraajia suuresta joukosta radika­lisoituneita ranskalaisnuoria. He ovat jo val­miiksi ryhtyneet vastarintaan, eivätkä siihen enää vaikuta tapahtumat Lähi-idässä.

He etsivät aatetta, omia tunnuksia, suurta kertomusta, jonka päälle voisivat piirtää oman kapinansa verisen puumerkin. Isisin murskaa­minen ei sammuta tätä kapinahenkeä.

Nuoret liittyvät Isisiin opportunistista syistä: äsken he kuuluivat vielä al-Qaidaan, vähän aiemmin (1995) he palvelivat Algerian aseellista islamilaista ryhmää GIA:ta tai kier­sivät Bosniassa, Tšetšeniassa ja Afganistanissa harjoittamassa yksityistä jihadiaan. Pian he jo taistelevat uuden lipun alla, paitsi jos miestap­piot, ikä tai pettyminen aatteeseen harventa­vat rivejä, niin kuin tapahtui 1970-luvun ääri­vasemmistolle.

Ei ole olemassa kolmannen tai neljännen polven jihadisteja, vaan vuodesta 1996 lähtien ilmiö on toistunut samanlaisena. Radikali­soituvat ranskalaisnuoret ovat joko Ranskaan muuttaneiden muslimien jälkeläisiä tai kan­taväestön käännynnäisiä.

Ranskan varsinainen ongelma ei siis ole Syyrian aavikolle pystytetty kalifaatti, joka haihtuu ennemmin tai myöhemmin kuin painajaismainen kangastus. Ongelma on näi­den nuorten kapina. On kysyttävä, mitä nämä nuoret edustavat: ovatko he tulevan sodan etujoukko, vai päinvastoin historian junasta jääneitä pudokkaita?

Keskusteluohjelmat ja lehtien yleisönosastot jakautuvat kahteen leiriin sen mukaan, miten ne tätä ilmiötä tulkitsevat. Karkeasti jaotellen: toiset tulkitsevat ilmiötä kulttuurisesti, toiset taas kehitysnäkökulmasta.

Kulttuurinen selitys korostaa alituista, repi­vää sivilisaatioiden välistä sotaa. Sen mukaan nuorten muslimien kapina osoittaa, miten huonosti islam sopii länteen, ainakin ilman sellaista opillista uudistusta, jossa Koraanista poistettaisiin jihadiin kehottavat jakeet.

Toisen selitysmallin kannattajat vetoavat siirtomaavallan jälkeiseen kärsimykseen. Nuo­ret maahanmuuttajat ovat jääneet Ranskan rasistisen ja islaminvastaisen yhteiskunnan ulkopuolelle. Lisäksi he samastuvat Palestii­nan asiaan eivätkä hyväksy lännen väliintuloja Lähi-idässä. Sama vanha laulu: kapina jatkuu niin kauan kuin Israelin ja palestiinalaisten väliseen konfliktiin ei löydy ratkaisua.

Kumpikin selitys törmää samaan ongel­maan: jos radikalisoitumisen syyt ovat raken­teellisia, miksi vain hyvin pieni vähemmistö radikalisoituu, muutama tuhat Ranskan mil­joonista muslimeista?

Ääriajattelun omaksuneet nuoret eivät nimittäin tule tyhjästä. Jokaisesta iskuun syyl­listyneestä terroristista on ollut jo ennestään merkintä viranomaisten rekistereissä. Iskujen ennaltaehkäiseminen on asia erikseen, mutta ainakin näistä henkilöistä on jo tietoa saa­tavilla. Keitä he siis ovat, ja mitä siitä pitäisi päätellä?

 

Kysymys ei ole islamin radikalisoitumisesta, vaan radikalismin islamisoitumisesta.

Melkein kaikki ranskalaiset jihadistit kuulu­vat kahteen kategoriaan. He ovat joko toisen sukupolven maahanmuuttajia, jotka ovat syn­tyneet Ranskassa tai saapuneet maahan lap­sina, tai sitten he ovat islamiin kääntynyttä kantaväestöä. Käännynnäisten lukumäärä kas­vaa koko ajan, mutta jo 1990-luvun lopulla he muodostivat neljäsosan radikaaleista. Toisin sanoen radikaalit ovat harvoin ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajia tai hiljattain saapuneita, puhumattakaan kolmannesta sukupolvesta.

Kolmannen sukupolven maahanmuuttajia on kyllä Ranskassa paljon, ja heidän määränsä kasvaa koko ajan. Silti terroristien joukossa ei ole esimerkiksi 1970-luvulla saapuneiden marokkolaisten lapsenlapsia.

On kysyttävä myös, miksi käännynnäiset, jotka eivät ole rasismin uhreja, haluaisivat ryhtyä kostamaan muslimien kokemia nöy­ryytyksiä. Monet heistä, esimerkiksi Isisin teloitusvideolla esiintynyt Maxime Hauchard, ovat sitä paitsi kotoisin Ranskan maaseudulta. Heidän ei luulisi samastuvan muslimeihin, joi­den kanssa he ovat olleet tekemisissä lähinnä internetin välityksellä.

Kyse ei ole »islamin» tai »muslimien» kapi­nasta. Ongelma koskettaa vain näiden kahden ryhmän nuoria, joista suurimmalla osalla on maahanmuuttajatausta ja toiset ovat synty­peräisiä ranskalaisia. Kysymys ei ole islamin radikalisoitumisesta, vaan radikalismin isla­misoitumisesta.

Mitä yhteistä maahanmuuttajien lapsilla ja käännynnäisillä on? Ensinnäkin molemmat ryhmät ovat sukupolvikapinassa. He katkaise­vat välit vanhempiinsa, tarkemmin sanottuna vanhempiensa kulttuuriin ja uskontoon.

Maahanmuuttajien lapset eivät noudata vanhempiensa islamia. He eivät seuraa tradi­tiota, jossa vastustetaan länsimaisia vaikut­teita – hehän ovat länsimaistuneita ja puhuvat parempaa ranskaa kuin vanhempansa. Muiden ikätoverien nuorisokulttuuri on heille tuttua: hekin ovat juoneet alkoholia, polttaneet pilveä ja iskeneet tyttöjä yökerhossa. Hyvin monella on takanaan vankeustuomioita.

Islam on tullut heidän elämäänsä odotta­matta. He ovat valinneet uskonnon salafisti­sen version, joka torjuu kokonaan kulttuurin merkityksen ja jonka sääntöjen avulla he voivat rakentaa itselleen uuden minän. He sanoutu­vat irti sekä omien vanhempiensa että länsi­maiden kulttuurista. Niistä on tullut heidän itseinhonsa symboleja.

Tässä on kapinan ydin: uskonto ei enää siirry nuorille osana kulttuuria. Siksi terroris­teissa ei ole mukana ensimmäisen polven maa­hanmuuttajia, jotka ovat omaksuneet islamin osana synnyinmaansa kulttuuria – mutta epä­onnistuneet tämän mallin siirtämisessä lap­silleen. Ongelma ei koske myöskään kolman­nen polven maahanmuuttajia, jotka puhuvat ranskaa vanhempiensa kanssa. Kolmas suku­polvi on oppinut vanhemmiltaan, että islamia voi harjoittaa ranskalaisessa yhteiskunnassa, vaikka uskonto herättääkin ristiriitoja.

Ääriliikkeissä on paljon vähemmän turkki­laisia kuin pohjoisafrikkalaisia. Syy lienee se, että Turkin valtio on vaalinut perinnettä lähet­tämällä Ranskaan opettajia ja imaameja. Se ei ole ongelmatonta, mutta näin vältetään nuor­ten kääntyminen salafismiin ja väkivaltaan.

Mitä tulee nuoriin käännynnäisiin, he ovat omaksuneet uskonnon »puhtaan» muodon. Kulttuurien rinnakkainelo ei heitä kiinnosta (ero on selvä edellisiin sukupolviin, jotka kääntyivät mystiikkaa korostavaan suufilai­suuteen). Tässä käännynnäiset muistuttavat maahanmuuttajien lapsia, sillä molemmat ryhmät tunnustavat islamia, joka on vailla siteitä vanhempiin, kulttuuriin tai politiik­kaan. Käännynnäiset hylkäävät islamin maltil­liset muodot, sillä heitä vetää puoleensa radi­kalismi. Salafismi ei leviä vain Saudi-Arabian rahoittamien saarnojen voimalla, vaan se on käypä tuote myös nuorille, jotka ovat katkais­seet siteensä yhteiskuntaan.

Radikalisoituneiden ranskalaisnuorten valinta on siis aivan eri kuin palestiinalais­nuorten, jotka osallistuvat intifadaan, kansan­nousuun. Ääriliikkeen koukuttamien ranska­laisten muslimien vanhemmat eivät ymmärrä jälkikasvunsa kapinaa. Usein he yrittävät estää lastensa radikalisoitumisen, kuten käännyn­näistenkin vanhemmat. He soittavat poliisille tai yrittävät hakea lapsiaan takaisin Turkista. Pelkona on, että nuoremmat lapset seuraa­vat vanhempien sisarusten äärimmäistä esimerkkiä.

 

Harvat heistä ovat käyneet säännöllisesti moskeijassa. Heidän imaaminsa ovat omatekoisia uskonopettajia.

Jihadismi ei ole osoitus muslimiväestön radikalisoitumisesta. Jihadistit räjäyttävät rikki sukupolvien välisen yhteyden ja hajotta­vat omat perheensä.

Perheensä kanssa riitautuneet jihadistit ovat ajautuneet marginaaliin myös musli­miyhteisöissä. Hyvin harvoja heistä on tun­nettu islamia harjoittavina uskovaisina – yleensä päinvastoin. Jihadisteista kertovat lehtijutut ovat hämmästyttävän samanlaisia. Murhaajan lähipiiri ilmaisee haastatteluissa hämmästyksensä: »Käsittämätöntä, hän oli mukava poika (tai vaihtoehtoisesti: pelkkä pikkurikollinen), eikä harjoittanut uskontoa. Hän joi, poltti pilveä ja tapaili tyttöjä. Muutama kuukausi sitten tapahtui kyllä kummallinen muutos, hän kasvatti parran ja alkoi pau­hata uskonnosta.»

Pariisin poliisi-operaatiossa kuollut Hasna Aït Boulahcen on naispuolinen variaatio samasta teemasta: »pinnallinen Miss Jihad», josta kirjoitettiin paljon lehdissä.

Näissä tapauksissa ei ole kyse uskonnon salaamisesta tai kätkeytymisestä (arabiaksi taqiyya), sillä herätyksen kokeneet nuoret eivät piilottele vakaumustaan vaan esittelevät sitä avoimesti Facebookissa. He leveilevät uuden kaikkivoivan minänsä tunnossa ja janoavat hyvitystä pidäteltyyn turhautumiseensa. He nauttivat vallan tunteesta, joka syntyy oman kuoleman kiehtovasta odotuksesta ja halusta tappaa. He ovat vihkiytyneet moderniin väki­valtaan: samanlaiseen kylmän rauhalliseen tap­pamiseen kuin amerikkalaiset joukkosurmaajat tai Norjan Breivik. Nihilismi ja ylemmyyden­tunto kulkevat käsi kädessä kohti kuolemaa.

Nuorten eristäytyminen muslimiyhteisöstä ilmentää heidän raivoisaa individualismiaan. Harvat heistä ovat käyneet säännöllisesti mos­keijassa. Heidän imaaminsa ovat omatekoisia uskonopettajia. Mielikuvat sankaruudesta, väkivallasta ja kuolemasta lietsovat nuorten radikalisoitumista, eivät niinkään šaria-laki tai ajatus paremmasta maailmasta. Syyriaan he lähtevät vain sotimaan, ilman aikomusta juurtua maahan tai osallistua kansalaistoi­mintaan. Seksiorjien pitäminen ja nuorten naisten houkutteleminen internetissä tulevien marttyyrien vaimoiksi ei kerro integroitumi­sesta niihin muslimiyhteisöihin, joita islamis­tit väittävät puolustavansa. He ovat nihilistejä, eivät utopisteja.

Osa jihadisteista on saanut vaikutteita fun­damentalistisesta tabligh-saarnaliikkeestä. Sen sijaan kukaan heistä ei ole toiminut Mus­limiveljeskunnassa, jota edustaa Ranskan islamilaisten järjestöjen liitto UOIF. Heitä ei kiinnosta poliittinen aktivismi, kuten Pales­tiinan asiaa ajavat liikkeet. Heille on vierasta myös yhteisön toiminta, kuten osallistuminen paastokausi ramadanin päätösaterialle, saar­naaminen moskeijoissa tai sanan levittäminen ovelta ovelle. Kukaan heistä ei ole perehtynyt uskonoppiin, sillä heitä ei kiinnosta teologia, ei edes oppi pyhästä sodasta tai islamilaisesta valtiosta.

Radikalisoituminen tapahtuu pienessä kave­ripiirissä, jonka jäsenet ovat toisilleen tuttuja kotinurkilta, vankilasta tai urheiluseurasta. Heistä tulee toisilleen veljiä, perhettä.

Toistaiseksi on jäänyt vähälle huomiolle kuvio, jossa terroristit ovat myös tosiasialli­sesti saman perheen poikia. Kouachin veljek­set iskivät Charlie Hebdon toimitukseen, Abdes­lamin veljekset muihin pariisilaiskohteisiin viime marraskuussa. Abdelhamid Abaaoud vei 13-vuotiaan pikkuveljensä mukanaan Syy­riaan ja Clainin jihadistiveljekset kääntyivät yhdessä islamiin. Unohtamatta tietysti Tsar­najevin veljeksiä, jotka iskivät Bostonin mara­tonilla huhtikuussa 2013. Aivan kuin veljes­sarjan (ja siskojen) radikalisoiminen olisi tapa alleviivata sukupolvien kuilua ja välirikkoa vanhempien kanssa.

Jihadistien solut rakentavat jäsentensä välille kiintymyssuhteita: hyvä keino on mennä naimisiin aseveljen sisaren kanssa. Se erottaa jihadistit marxilaisista tai natio­nalistista taistelujärjestöistä, kuten Algerian FLN:stä, Irlannin IRA:sta tai baskien ETA:sta. Jihadisteihin on vaikeampi soluttautua, kun siteet ovat niin läheisiä.

Terrorismi ei siis kerro muslimien laajasta radikalisoitumisesta, vaan heijastaa sukupol­vikapinaa, joka koskee aivan tiettyä nuorten joukkoa.

Miksi he valitsevat islamin? Maahanmuut­tajien lapsille syy on päivänselvä. He omaksu­vat identiteetin, jolle vanhemmat eivät heidän mielestään ole antaneet arvoa. Nuoret pitävät itseään muita aidompina muslimeina, ja aivan erityisesti omia vanhempiaan parempina. He näkevät paljon turhaa vaivaa saadakseen van­hempansa palaamaan uskon tielle. Vanhem­pien kertomukset todistavat, kuinka eri todel­lisuudessa nuoret elävät.

Käännynnäiset taas valitsevat islamin, koska se on ainoa voimassa oleva tarjous väki­valtaisen kapinoinnin markkinoilla. Kauhun herättäminen on ainakin varmaa, kun ryhtyy Isis-taistelijaksi.

 

Kirjoittaja työskentelee Euroopan yliopistoinstituutin professorina Firenzessä.

Artikkeli on julkaistu Le Mondessa 24. marraskuuta 2015.